Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

torstai 18. maaliskuuta 2021

Aika

 (Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen) 

Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää. 

Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.

Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.

Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta. 

Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.

Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.

Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.

Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?

perjantai 9. lokakuuta 2020

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

tiistai 25. elokuuta 2020

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

perjantai 14. elokuuta 2020

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

maanantai 27. heinäkuuta 2020

hulluus nousee

Paino on viimein taas laskusuunnassa. Ylin paino tällä kertaa oli 56,0. Nyt se on 53,9. Painon alettua laskea mielialassa alkoi vaihteeksi uusi kausi taas. Tämä on aina se oudoin. Tätä on ollut ennenkin, mutta silti.

Nyt mennään siinä, että mieliala vaihtuu kymmeniä kertoja päivässä. Välillä masentaa pahasti, haluaisin vain kuolla tai tippua lukiosta. Itkin pitkästä aikaa ja soitin kriisipuhelimeenkin. Ja välillä olo on melkein maaninen. Epämääräisen inspiroitunut. Haluan kirjoittaa biisejä ja novelleja, teen suunnitelmia ja listoja. Ostin mekon ja leikekirjan ja tein kollaaseja.

Oikeastaan häpeän tosi paljon itseäni, kun mulla on tällainen olo. Silloin kehitän paljon ideoita ja teorioita ja mesoan niistä kamalasti. En uskalla kutsua tätä kunnolla maniaksi, koska tuntuu että sekin on tän mielentilan itse kehittämä teoria. On vaikeaa olla ilman kunnollista hoitoa, kun joudun itse yrittämään katsoa itseäni ulkopuolelta. Teen jatkuvasti uusia diagnooseja. Olenko hullu? Luulosairas? Ehkä mä sitten olen.

Googlasin hieman ja löysin, että yliempaattisuus voi olla persoonallisuushäiriö nimeltään hyperempaattisuus. Saan todella voimakkaasti vaikutteita muiden ihmisten mielialoista ja käytöksestä, etenkin kirjoista, sarjoista ja elokuvista. Kun katson sarjaa, jonka hahmo on maaninen, masentunut, psykopaatti, tai jotain muuta voimakasta, alan käyttäytyä samoin. Poimin jopa käytösmalleja, eleitä ja puhetapoja. Saatan masentua päiviksi, kun lempihahmoni kuolee tai kokee menetyksen. Hyperempatiasta sanotaan myös, että siitä kärsivät kaipaavat jatkuvasti seuraa.

Voi helvetti mun kanssa. Vuosien aikana olen tottunut mielenterveysongelmiin, masennukseen, ahdistukseen, paniikkiin ja syömisongelmiin. Mutta sen jälkeen tulee raja jota en halua ylittää. Haluan olla kontrollissa, itsetietoinen, järkevä, vaikka olisin sekaisin. Pelkään, että liu'un sen rajan yli. Sinne, missä muut eivät enää ymmärrä ja sääli ongelmiani vaan ajattelevat, että olen hullu, sekopää, huomionkipeä.

Tässä mielialassa on vaikeaa olla puhumatta kellekään, mutta häpeä saa mut pitämään hulluudet enimmäkseen sisällä. Välillä saatan kuitenkin ilmaantua äidin ovelle keskellä yötä ja alkaa selittää intohimoisesti jotain. Se on ainoa kelle uskallan purkaa edes osaa tästä energiasta, mutta nyt sekin on alkanut tuntua tuomitsevalta. Tänään se sanoi mulle, että mun pitäisi vaan käydä lukio loppuun eikä hölmöillä mitään, ja kysyi syönkö mun lääkkeitä. Kyllä mä syön, ne ei vaan toimi.

Hävettää julkaista tätäkään tekstiä, koska kyllä tätä blogia jotkut lukevat, mutta johonkin mun on pakko kertoa tästä. Anteeksi siis tämä hulluus

maanantai 20. heinäkuuta 2020

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Labyrintti

Miten pääsee ulos labyrintista?

Keksin jokaiseen vastaukseen uuden ongelman. Jokaiseen vastaukseen, jota olen itselleni vuosien varrella tarjonnut. Koska tuntuu, että ne kaikki on jo kokeiltu. Mua pelottaa.

Reputin inssin ja kesäsuunnitelmat romuttui. Kai mä halutessani voisin mennä junallakin johonkin, mutta en jotenkin vain tahdo.

Ratkaisuja. Ihmissuhteet. Oon aina nähnyt, että suurin asia mikä multa puuttuu on ystävä. Ajattelin sen korjaavan kaiken. Ja pari vuotta sitten toivoin myös parisuhdetta. No, mulla oli P, mutta laihdutin itseni osastolle silloin. Mulla oli A, mutta yritin itsemurhaa. Eivät ihmiset korjanneet mua. Ne ei ole ratkaisu.

Enkä enää kyllä tiedä kykenisinkö enää edes ihmissuhteeseen. Ei mulla ole mitään annettavaa. Luen Harry Pottereja varmaan kymmenettä kertaa läpi, ja kiinnitän huomion uuteen hahmoon. Miksen koskaan katsonut sitä tarkemmin, Remus Lupinia? Jonkinlainen viehätys ja samaistuminen sekoittuu minussa, kun Remus työntää Tonksia pois luotaan. Sanoo olevansa tälle liian vanha, köyhä, sairas, vaarallinen. Tonks rakastaa häntä silti. Ei. Toiveajattelua. Ei ihmissuhteet minua korjaisi, enkä edes ole mikään Remus Lupin, joka on ongelmistaan huolimatta kiinnostava ja välittävä ihminen.

Osasto. Välillä se käy mielessä, toiveissa. Joku huolehtimassa, olisin turvassa. Ei. Olen ollut osastolla yhdeksän kertaa, ne eivät korjanneet minua. Ehkä rikkoivat jopa lisää, kun kerran en tunne enää olevani turvassa ilman osastoa. Se ei ollut ratkaisu.

Parantuminen syömishäiriöstä. Sitäkin mietin joskus. Ehkä se olisi joskus voinut vielä toimia. Nyt tuntuu, että ei missään nimessä. Kuvittelen mielessäni sairaalan kuivat salaatit ja vetiset kastikkeet. Mauton, paha ruoka. En halua syödä sitä. Ja toisesta suunnasta, parantuminen tarkoittaisi myös luopumista ahmimisesta. Ei enää suklaa-, leivos- ja jäätelövuoria. En halua luopua niistä, vaikka oksentamisen jälkeen rintaan sattuu, hengittäminen on vaikeaa ja sydän tykyttää. En, vaikka pelkään sydänkohtausta.

Edes se vakain, tervein ratkaisu ei ole ratkaisu. Tavoitteet koulupaikasta, hyvistä arvosanoista, ammatista. Ne on liian kaukana. Vaativat liikaa työtä. En jaksa opiskella, en jaksa odottaa, en halua.

Olen palannut tänä kesänä ensimmäiseen ratkaisuuni koskaan. Aikaan, jolloin pakenin ongelmia pakenemalla todellisuutta kirjoihin. Ala- ja yläasteella. Kirjat kuluttavat aikaa ja herättävät outoja tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Samalla ne saavat toki minut niin pohjattoman surulliseksi, kun luen elämästä, jota en koskaan saa. Seikkailuista, ystävistä ja rakkaudesta. Mutta se on kai nyt paras vaihtoehtoni, ennenkuin löydän tien ulos.

Välillä en tiedä, mitä teen yhä täällä. Päivät täynnä pelkoa, surua ja tyhjyyttä rämmin eteenpäin. Suuntaan huomion aina seuraavaan ahmimiseen, seuraavaan tupakkaan, seuraavaan kertaan kun voin odottaa nukahtamista. Etsien jotain mikä saisi hetkeksi edes unohtamaan.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

samoja ajatuksia

Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.

Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.

On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.

Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.

En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

juhannus

Juhannus meni tosi huonosti. Ajattelin, että jos yritän syödä normaalisti, en rajoittaa, niin en myöskään ahmisi. Väärin arvasin.

Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.

Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.

Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.

Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.

Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?

Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.

En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.

torstai 18. kesäkuuta 2020

summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

perjantai 1. toukokuuta 2020

Liikaa ja liian vähän

Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.

Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.

Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.

Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.

Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.

Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.

Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.

Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.

26.4.
Paino: 55,2kg

29.4.
Paino: 54,0kg

1.5.
Paino: 53,5kg

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

kevät

On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.

Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.

On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.

Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.

Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg

lauantai 29. helmikuuta 2020

Mitä ihmiset tekee lomalla?

Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.

Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.












En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.

Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.

Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.

Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.

Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.

Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.

Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.

Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡

27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg

28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg

29.2.
Paino: 52,7kg

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Loppu laiskottelulle

Mun mielenterveys on alkanu taas luisua alamäkeen. Itken tosi paljon, viiltelin silloin kerran, makaan sängyssä päivät pitkät, oon alkanut nähdä painajaisia, mikä ei oo mulle tyypillistä, synkät ajatukset ja itsetuhoiset skenaariot täyttää pään. Ei oo mikään ihme ettet saa ystäviä, ei kukaan halua olla tuollaisen masentuneen paskan kanssa. "Normaalit" ihmiset ei ymmärrä ja muut masentuneet ei kestä sun oloa. Aloin taas pitkästä aikaa nähdä itsemurhan vaihtoehtona. Mutta jostain syystä voin vaikuttaa mun mielialaan mun omalla päätöksellä, joten niin päätin tehdä. Keräsin tänään taas mun palaset lattialta ja sängystä, missä ne on viime aikoina mädäntyny.

Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.

Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.

Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.

Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.

Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.

Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.

Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.

Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

torstai 9. tammikuuta 2020

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Mä oon tullut siihen tulokseen, että mulla on varmaan kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se käy järkeen. Mun mieliala ja toimintakyky on aina mennyt muutaman kuukauden mittaisina jaksoina. Ennen kutsuin vaan niitä masennus- ja ylisuoritusjaksoiksi, mutta ylisuorituksen sijaan se taitaakin olla hypomaniaa. Pystyn juontamaan ensimmäiset jaksot ala-asteelle saakka. Ne on vaan sen jälkeen pahentunut ja selkeytynyt vuosi vuodelta.

Ala-asteajalta sen huomaa parhaiten harrastuksista. Muistan, että vaihtelin niitä joka vuosi. Ensin harrastin ihan kamalasti kaikkea, tyyliin kuutta harrastusta, sitten väsyin ja seuraavana vuonna en harrastanut kuin yhtä, sitten tylsistyin ja kahmin taas tekemistä.

Pelkkä harrastusinnon vaihtelu selkeytyi mielialaan ja koko elämänhallintaan vaikuttaviksi kausiksi yläasteella. Hyvinä kausina tuskin nukuin. Opiskelin yön pikkutunneille, haalin vastuutehtäviä, töitä. Sain loistavia numeroita. Olin sosiaalinen. Harrastin paljon, olin luova. Piirsin, sävelsin, kirjoitin, otin paljon kuvia instagramiin. Keksin koko ajan uusia projekteja ja aloin laihduttaa.

Huonoina kausina kirosin itseäni, kun oli niin paljon vastuuta. Kaikki oli rankkaa, kaikki oli liikaa. Nukuin pitkiä päiväunia ja itkin huoneessani. Söin paljon lohturuokaa ja paino nousi. Keksin tekosyitä skipatakseni koulun ja työt.

Ja lukiossa... Kaikki on eskaloitunut. Hyvistä kausista on tosiaan tullut maanisia. Kaiken edellä mainitun luovuuden, motivaation ja painon laskun lisäksi puhun ihan koko ajan, olen spontaani, jopa äkkipikainen. Muistan näitä kausia erityisesti kahden exäni ajalta. Olin välillä stereotyyppinen "manic pixie dream girl". Halusin koko ajan tehdä jotain, olin pirteä ja nauravainen, innostuin heidän harrastuksistaan. Halusin koko ajan seksiä. Leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin punaiseksi.

Masennuskausista tiedättekin. Ne ovat syventyneet. Makaan lamaantuneena sängyssä. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on mustaa ja ainoa vaihtoehto on kuolema. Nykyään paino laskee masennuskausienkin aikana, koska olen niin maassa, etten jaksa syödä.

On kuin kaikki palat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi elämäni on ollut kausittaista ja vaihtelevaa? Ehkä se ei ollutkaan elämä, vaan minä. Miksi äitini kutsuu minua dramaattiseksi. Miksi saan välillä aikaan niin paljon, vaikka samalla olen niin masentunut. Miksi lääkkeet eivät toimi. (Kaksisuuntaisille normaaleilla masennuslääkkeillä ei yleensä ole vastetta)

Samalla olen helpottunut ja kauhuissani. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja millainen minä olen ollut, alkaa käydä järkeen. Mutta toisaalta, jos tosiaan olen kaksisuuntainen, en voi koskaan parantua. Toisin kuin masennus, se on elinikäinen sairaus.

8.1.
Paino: 53,9kg
Kalorit: 800kcal

9.1.
Paino: 53,3kg
Kalorit: toistaiseksi 256kcal, mutta suunnitelman mukaan päivän lopuksi 390kcal.