Mä oon aina tykännyt aluista. Tykkään tarinan aluista kun kuvataan henkilön tavallista elämää, joka sitten muuttuu. Esitellään uutta ihmeellistä maailmaa, kaikki on jännittävää ja hienoa, mikään ei ole vielä pielessä. Tykkään kouluvuoden alusta, kun on motivaatiota opiskeluun, on levännyt ja virkeä olo. Tykkään uusien projektejen alusta, kun on intoa tehdä kaikkea ja suunnitella tulevaa. Tykkäsin uusien tuttavuuksien aluista, kun luulin, että saisin viimein ystävän.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti