Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muutto. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

maanantai 13. tammikuuta 2020

Lopetan lääkkeet

Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)

Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.

Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:

Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."

No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.

Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.

Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.

Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.

lauantai 21. joulukuuta 2019

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Uloskirjaus

Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.

Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.

Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.

Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.

Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.

Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.

Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.

Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...

Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.

Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.

Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...

Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko  ystävyyteen.

maanantai 5. elokuuta 2019

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

päivä 15

Kaksi viikkoa suljetulla takana. Kun lasketaan mukaan avo-osastolla alkuvuodesta vietetyt kahdeksan, voin laskea, että olen jo viettänyt viidesosan tästä vuodesta osastoilla. Ja on vasta kesäkuu.

Viime viikonloppu oli kurja. Kuten arvelinkin, en saanut lomaa. Viime viikolla kuitenkin suurin osa kavereistani täällä pääsi ulos ja loputkin sai lomaa viikonlopuksi, joten vietin sen aivan yksin.

Jotain hyviä uutisia: sain viimein hoittarin, se on huomenna aamulla. Elättelen toivoa siirrosta avo-osastolle.

Mun asumistilanteen suhteen on viimein tullut päätös. Mun pitää luopua mun kämpästä ja muuttaa tukiasuntoon. En tiedä vielä oikein, mitä mieltä olen siitä. On se kai parempi kuin muuttaa äidin mukana, mutta silti. Ajatus siitä, että asuisin talossa, jossa päivystää jotain sosiaalitätejä on vähän ikävä. Niinkuin olisi osastolla koko ajan. Ja oon kuullu juttua, että tukiasunnoissa asuu yleensä aika hurjaa porukkaa, kaikenlaisia narkkareita ja muuta. Joo, kai siellä asuu ihan normaalejakin ihmisiä, mutta silti.

Tajusin sunnuntaina yhden jutun maatessani mun sängyssä. Tää suljettu osasto saattaa sittenkin pitää mut hengissä ja jollain tavalla järjissäni. Niin kuin, nyt kun mun elämä on kurjaa ja tyhjää ja tylsää ja merkityksetöntä, voin syyttää siitä suljettua osastoa. Voin haaveilla poispääsystä, ja siitä, miten mahtavaa sitten on. Mutta meinaan unohtaa ajan ennen suljettua. Sillon mun elämä tuntui merkityksettömältä ja kamalalta, mutta en voinut syyttää siitä mitään. Pelkään, että palaan siihen, kun pääsen ulos. Että ei se ollutkaan suljettu, joka mun elämänhalun vei. Jos mä en voi syyttää mitään mun olosta, tajuan taas, että haluan vain kuolla. Haluan mä sitä nytkin, ei siinä, mutta tällä hetkellä saan ohjattua suurimman osan vihasta ja turhautuneisuudesta tätä paikkaa kohtaan.

Mitähän muuta. En vieläkään pysty nukkumaan. Yöt on pidempiä, kuin päivät. Ja mulla on kauhee ikävä mun ystävää ja mun psykologia. Ja haluaisin halata jotakuta. En oo saanu halata ketään kahteen viikkoon, vaikka oon mun tähänastisen elämän paskimmassa ajassa.

Pidetään peukut pystyssä, että pääsisin huomenna ulos.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Tikkejä

((Varoitus: tekstissä puhutaan viiltelystä))

Siitä vahingosta on kohta kaksi viikkoa. Tapaaminen, josta kerroin viime postauksessa todella järkytti mua. Sen loputtua oli ruokailu, ja sitten valvottu ruokalepo, jonka aikana postasin. Heti ruokalevon päätyttyä mä lukittauduin vessaan.

Olin edellisenä päivänä varastanut koulun kemianluokasta partaterän, koska meillä oli ollut labra, missä sulatettiin partateriä.

Mulla oli vessassa mukana se varastettu partaterä, ja olin vihainen ja ahdistunut, ja päätin antaa itseni viillellä vielä "viimeisen kerran".

Olen viillellyt nyt noin kolme vuotta, mutta olen tietoisesti välttänyt viiltämästä liian syvään, osittain koska en uskalla, osittain koska en halunnut huolestuttaa muita, jos joutuisin tikattavaksi, osittain siitä toivosta, että lopetan joskus kokonaan, ja arvet parantuvat lopullisesti.

Nyt se kuitenkin tapahtui. En ollut ennen viiltänyt partaterällä, ja nyt sivalsin sillä nopeasti ja voimakkaasti, ja näin heti, kuinka haava aukesi leveäksi ja alkoi vuotaa verta lattialle. Menin paniikkiin ja haukoin henkeäni. Peitin äkkiä haavan paperilla ja menin hakemaan hoitajan paikalle. Se olisi sitten sairaalaan ja tikattavaksi, sanoi hoitaja heti haavan nähdessään.

Se oli eka kerta mun elämässä kun sain tikit. Mua heikotti, mutta katsoin silti koko tikkauksen ajan.

Tää episodi ei onneksi vaikuttanut mun hoitosuunnitelmaan, vaan pääsin kotiutumaan lopullisesti osastolta viime viikon perjantaina. Jostain syystä tikkauksen jälkeen mun olo on ollut tosi hyvä. Mua ei oo ahdistanut tai masentanut juuri ollenkaan. En tiedä, miksi, mutta tosi hyvä.

Ai niin, ja hyviä uutisia, sain neuvoteltua mun äidin kanssa sopimuksen: muutan huhtikuussa omilleni, jos pärjään ensimmäiset kolme kuukautta ongelmitta, saan jäädä asumaan yksin!

tiistai 19. helmikuuta 2019

ps. tahdon kuolla

Mä vihaan mun elämää. Mua ahdistaa niin paljon. Kaikki revitään rikki ja mun pitää hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin.

Tänään meillä oli palaveri mun äidin ja psykologin kanssa. Äiti ja mun veli aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin ja ottaa mut mukaan. Mä en todellakaan halua muuttaa. Haluun käydä lukion täällä loppuun, haluun olla mun vanhojen tuttavien kanssa, haluun mun oman hoitokontaktin ja tutun ympäristön. Lisäks pääsin just sisään yhteen projektiin ja mulla on kaks työpaikkaa, joista en todellakaan halua luopua.

Kuvahaun tulos haulle suicidal quotes

Yritän saada äidin vakuutettua, että mun vointi on tarpeeksi hyvä, että voin jäädä tänne asumaan. Mutta esittäminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Joudun syömään kaiken ja hymyilemään päälle. Ahdistus pitää peittää, en voi viillellä tai nukkua tuntien päiväunia. En tajua, miten jaksan. Ääni huutaa päässä niin lujaa. Sä et voi syödä, sä lihava, kuvottava olio! Mä yritän sanoa sille, että tää on mun omaks parhaaks. Jos saan jäädä tänne asumaan, voin aloittaa laihduttamisen uudelleen heti, kun täytän 18 ja äiti ei voi enää pakottaa mua muuttamaan Jyväskylään. Mutta sillä aikaa joudun esittämään parantunutta. En todellakaan haluaisi lihoa. Kaikki hoitajat katsoisivat minua tyytyväisinä ja väittäisivät minun parantuneen. Haluan, että ihmiset katsovat minua ja näkevät laihan, herkän luisevan keijukaisen.

Haluaisin vain kuolla. Pystyn olemaan itkemättä vain ajattelemalla viiltelemistä. Ainoa keino, jolla saan tunteet kuriin on kuvitella partaterän uppoavan pehmeään ihooni ja lämpimän veren valuvan lattialle.

Kuvahaun tulos haulle you think im psycho you think im gone tell the psychiatrist something is wrong

Täytyy vain esittää. Täytyy jaksaa. Täytyy olla vitun iso läskipaska, jotta mua ei raahata kaupungista. Ja kaiken aikaa tahdon vain kuolla.