Näytetään tekstit, joissa on tunniste perfektionismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perfektionismi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

lauantai 12. syyskuuta 2020

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Tyhjyys

Ajatusten kulku illalla. "En ansaitse elää."

Tuijotan arpien kirjomaa kättä veitsi toisessa kädessä, mutta olo on niin tyhjä, etten jaksa edes viiltää.

Minun täytyy lopettaa kaikki muu, paitsi opiskelu. Ei enää ruokaa. Ei enää sarjoja ja pelejä, en enää laiskottelua. Viha itseäni kohtaan ylittää kaikki muut tunteet.

Haluan nähdä jokaisen luun.

Olen pettymys, olen epäonnistuminen. Ikuinen ulkopuolinen.

Eilen itkin kännissä yksin huoneeni lattialla, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään en jaksa enää itkeä enkä yrittää tavoittaa ketään. Ehkä on parempi vajota yksin pimeyteen. Kukaan ei voi kuitenkaan pelastaa minua itseltäni.

Tärisen vähän.

Koulu menee huonosti. Pahoitan ystävieni mielen. Syön kilokaupalla roskaa. Nukun tuntikaupalla. Tämä ei voi jatkua näin. Ellei suunta muutu, tie päättyy.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kukaan ei huomaa raapimista

Tämä viikko meni enimmäkseen hyvin, mutta ärsyttää kun varsinkin torstai meni ihan päin mäntyä vaikka sen pitäisi olla helppo päivä... Laiskotti iltapäivällä, ja päätin skipata isoskoulutuksen, mutta unohdin, että isoskoulutus on myös tekosyyni, väitän aina syöväni siellä. Ja siitähän se alamäki alkoi. Joka tapauksessa paino oli tänään aamulla 52,2kg, eli vähän alaspäin viikon alusta, tosin ei niin paljon kuin toivoin... Haluaisin kokeilla "täydellistä viikkoa" ensi viikolle. Söisin vain tasan sen, mikä pitää, ettei kukaan epäile. Korkea tavoite, mutta olisihan se mahtavaa. Ja jos vaikka kävisin kolmesti lenkillä. Taidanpa ottaa lenkkikamat huomenna mukaan kouluun, niin voin mennä suoraan koulun jälkeen lenkille. Kun kerran pääsen kotiin, en mitenkään jaksaisi lähteä mihinkään, joten olisi varmaan viisainta heittää reppu turvaan vaikka autotalliin ja mennä suoraan lenkille.

Osaan soittaa vähän kitaraa, ja seurakuntamme kanttori pyytää minua silloin tällöin soittamaan musamessuun. Se on joka kerta yhtä kamalaa, varsinkin sitä edeltävät treenit, mutta jostain syystä en osaa sanoa ei. Muut musamessussa soittavat ovat oikeasti hyviä, minä osaan vain perussointuja, ja kanttori selvästi pettyy minuun kerta toisensa perään. Aina hän kysyy, osaanko näppäillä. Voinko soittaa sitä ja sitä kuviota. Virittää kitaran korvakuulolta. En, en ja en, joudun aina tuottamaan pettymyksen. Sitten kun soitamme, muut improavat sooloja ja minä sekoan rytmissä ja soitan väärän soinnun sinne ja toisen tänne. Saan aina pidätellä kyyneliä. No, tänään oli taas musamessu ja eilen harjoitukset. Nyt löysinkin uuden konstin. Nappaan tosi helposti muilta huonoja ideoita. Yksi tuttuni raapii itseään, ihan huomaamattaan kai, mutta päätin kokeilla, auttaisiko se. Ja auttoihan se. En todellakaan suosittele muille, mutta jotenkin se rauhoitti minua. Yleensä musamessutreenejen jälkeen minun tekee mieli viillellä, mutta nyt kun yritän lopettaa sen, raapiminen vähensi sen halua. Joka välissä, pienelläkin tauolla raavin pienellä huomaamattomalla liikkeellä pitkillä kynsilläni vasenta kämmenselkää. Raapiminen ei jätä jälkiä pitkäksi aikaa, on huomaamatonta eikä tarvitse välineitä, mutta voi silti tehdä kipeää, siis minulle täydellinen konsti rangaista itseäni ja pitää tunteet sisällä. Kukaan ei edes huomaa hetken aikaa punoittavaa ja karheaa ihoa, kun sanoin, että minulla on talvisin kuiva iho käsissä.


Voisin muuten joskun kirjoittaa siitä, mistä kaikki alkoi... Jos joku päivä jaksaisin.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Olenko minä pro ana?

Pohdin tänään, olenko minä pro ana. Tulin siihen tulokseen, etten ole. Tiedän, ettei ole ihan normaalia laihduttaa konsteilla joita käytän ja pyrkiä alipainoon, mutta ei, en silti ole pro ana. En tavoittele anoreksiaa. Minulle elämässä tärkeintä on kaikenpuolinen täydellisyys, joka saavutetaan kontrollilla. En halua anoreksiaa, sillä vaikka se on tietynlaista kontrollia, se ei olisi enää minun käsissäni, ja juuri sitä haluan, että kaikki narut ovat käsissäni. Ja anoreksia saisi muut tavoitteet jäämään toissijaisiksi. Melkein yhtä tärkeää kun minulle on hyvät arvosanat, ja jos sairastuisin, opiskelulle voisi käydä huonosti. Joten haluan vain kauniiseen painoon ja kauniin kehon, siihen lopetan.

Olen kirjoittanut tänne tosi paljon nyt lähiaikoina lähinnä siksi, että tämä on ainoa paikka, jonne enää osaan kertoa tunteistani. Ennen puhuin ystävieni kanssa, mutta päätin, etten halua heidän huolestuvan. Ja nyt ihan viime viikkoina olen lopettanut oikeastaan lähes kokonaan heille juttelun, sillä en jostain syystä enää pysty siihen, se ahdistaa ihan liikaa, ihan arkisista jutuistakin juttelu. Tuntuu koko ajan, että sanon jotein väärin, ja vaivaan ihmisiä asioillani, olemassaolollani. Tässä on se hyvä puoli, että jos jotakuta ei kiinnosta, hänen ei tarvitse lukea joten en vaivaa ketään.

Mites tänään meni syömiset? No, melko huonosti, kuten arvelinkin lomalla menevän, mutta eiliseen verraten hyvin. Söin aamulla banaanin, turkkilaista jugurttia ja kaksi leipää, lounaaksi vähän salaattia ja illalliseksi kanaa, kaksi perunaa ja salaattia. Ihan älytön määrä, hyi! En muuten halua laskea kaloreita, sillä olen kuullut, että se on koukuttavaa ja en halua jäädä mihinkään koukkuun, etten menetä kontrollia.


torstai 23. helmikuuta 2017

Syyllisestä täydelliseen

Jos minut tiivistäisi yhteen sanaan, se olisi syyllisyys. Tervetuloa seuraamaan matkaani pois syyllisyydestä.

Mulla riittää syyllisyyttä. Tunnen sitä ihan joka asiasta. Tänään söin liikaa banaanilastuja. Syyllisyyttä siitä että lihon. Tänään en tehnyt läksyjä ja opiskellut. Syyllisyyttä siitä, että olen huono oppilas, enkä opi mitään. Tänään suutuin siskolleni. Syyllisyyttä siitä, että olen kamala sisko. Teen väärin, tunnen syyllisyyttä, en muuta mitään, teen väärin uudelleen. Se on rasittava kierre, johon on helpon kuuloinen, mutta käytännössä vaikea ratkaisu. Muuttaa jotain. Ja sen olen päättänyt tehdä. Muutan kaiken, mihin en ole tyytyväinen.

Olen aina ollut perfektionisti, mutta samalla todella laiska, joka yhdistelmänä on masokismia. Nyt haluaisin olla perfektionisti, joka myös tekee niinkuin toivoo.

Toiveita on paljon, mutta elämä on työmaa, joten minulla on aikaa muuttua. Lähdetään vaikka ulkonäöstä. Vuoden sisällä olen muuttanut sitä sen verran, että ole jopa melko tyytyväinen aika ajoin. Paino kuitenkin mättää, haluaisin noin seitsemän kiloa pois, silloin olisin hieman alipainoinen, ja se olisi täydellistä. Sitten olisi opiskelu. Keskiarvoni on tällä hetkellä 9,9. Haluan nostaa sen kymppiin. Lisäksi haluan tuntea ansaitsevani numerot, nyt minusta nimittäin tuntuu, etten osaa mitään, vaikka saan hyviä numeroita. Haluan siis opiskella ahkerammin. Muiden ihmisten kohtelu. Se voi olla jo ongelmallisempaa muuttaa. En haluaisi riidellä ikinä, ja haluaisin osata tukea ja auttaa muita. Ja olla kaatamatta ongelmiani muiden niskaan. Sitten vielä itsevarmuus. Sitä voisi vähän nostaa. Hymyä naamalle ja sen sellaista. Tuossa oli ehkä pari tärkeintä.

Tuossa on varmaan aika iso osa siitäkin, mistä täällä blogissa puhun. Jos sinä siis triggeröidyt helposti tai aiot valittaa jostain, saarnata, tai jotain muuta, parempi, ettet lue ollenkaan. Mutta jos kestät kuulla perfektionistin elämästä, tervetuloa seurailemaan.