On jouluaatto ja mä olen surullinen.
Eipä siinä mitään uutta ole. Mutta taas kerran multa alkaa valua pois halu elää.
Näin sen miehen sunnuntaina. Se haki mut kotoa ja ajettiin autolla ympäri pieniä maanteitä. Saatiin vihdoin jutella ilman esteitä. Se kertoi, miten vaikeaa sen oli töissä olla niin, ettei se voinut tulla puhumaan mulle. Se vaikutti niin vilpittömältä, intohimoiselta.
Pysähdyttiin näköalapaikalle ja siirryttiin auton takapenkille. Istuin sen syliin ja me suudeltiin ja hyväiltiin toisiamme varmaan yli tunti. Se pysähtyi katsomaan mun kasvoja ja sanoi, miten kaunis olen sen mielestä. Ei menty sen pidemmälle, koska se halusi ensimmäisen kerran olevan erityinen, eikä missään autossa.
Kun se vei mut kotiin, me sovittiin, että nähdään uudelleen joulupyhien jälkeen. Olin kotona niin onnellinen, niin ihastunut. Ajattelin vain sen kosketusta ja meidän pitkiä keskusteluja.
Laitoin sille tänään viestin. Kysyin, mitä se tekee uutena vuotena. Vastaus tuli nopeasti.
En ehdi opettaa sua ajamaan autoa, se ilmoitti. Mene autokouluun. En keskustele sun kanssa enää enempää.
Sunnuntain jälkeen se oli viimeinen asia, mitä odotin sen sanovan. Olin varautumut kyllä siihen, että se ei haluaisi mitään vakavaa ainakaan heti tai että se ei haluaisi nähdä uutena vuotena, mutta täystorjuntaan en varautunut. Olin kyllä mielessäni pelännyt, tietenkin, mutta olin juuri alkanut uskoa, että sekin halusi oikeasti mut.
Lähetin vielä yhden viestin. Sanoin, että voin kyllä ymmärtää, jos hän antaisi edes syyn. Jos se oli tullut siihen tulokseen, että olen liian nuori, tai että meidän suhde on väärin, tai jopa että sillä on naisystävä. Se luki viestin, muttei enää vastannut.
Kävin äsken hautausmaalla viemässä kynttilän yleishaudalle, ajattelin A:ta. Mun ajatukset alkoi tiivistyä yhteen surulliseen päätelmään. Mä menetän jokaisen ihmisen, johon kiinnyn.
En koskaan saa pysyviä ystäviä, kaikki häipyy vähitellen, tärkeät hoitokontaktit katkeavat, A kuoli ja tämä mies katkaisi välit. Mun ei enää pitäisi edes yrittää ihmissuhteita. Ne ei vaan taida olla mua varten. Mun pitää tästä lähtien keskittyä vain kahteen asiaan. Opiskeluun ja painonpudotukseen. Vain ne ei jätä mua ellen itse jätä niitä.
Mä yritin kyllä hetken järkeillä, ettei se ollut mitenkään mun vika, mitä se mies teki, mutten voi uskoa sitä. Vaikka mä olin käyttäytynyt kohteliaasti, antanut tilaa, osoittanut kiinnostusta, salannut suhdetta. Musta silti tuntuu, että vika on mussa. Koska näin käy kerta toisensa jälkeen.
En ole itkenyt. En ole satuttanut itseäni. Pidän itseäni kasassa mun perheen vuoksi. Nyt on joulu, ne on saaneet kärsiä jo ihan tarpeeksi mun draamasta. Nyt mä vaan esitän iloista pari päivää, sitten voin taas vaipua itsesääliin ja masennukseen.
Ilman perheen ja ystävien tukea, ilman nuorisokodin turvaa, ilman viikottaisia psykologikäyntejä, koska niistä on kuukauden mittainen joululoma. En edes saa nukuttua. Taas on mennyt kaksi yötä putkeen hereillä. Alan väsyä elämiseen jälleen. Yritän kyllä pysyä hengissä, mutta missä kunnossa, sitä en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti