Taustaa

Taustaa, eli mistä kaikki lähti
päivitetty viimeksi 4.1.2020

Mun perheeseen kuuluu äiti ja pikkuveli. Vanhemmat eros kun mä olin kuus ja isää tapaan muutaman kerran vuodessa.

Ala-asteella mulla oli yksi kaveri, jonka kanssa vietin aikaa koulussa. Mun luokkalaiset ei oikein pitänyt musta, joten jäin usein ulkopuolelle. Pari viimeistä vuotta mua kiusattiin. Musta tuntuu että se oli vaihe, jossa mun itsetunto alkoi huononemaan. Mua kiusattiin lähinnä itsevarman asenteen ja hyvien arvosanojen takia, joten mun itsevarmuus luhistui.

Yläasteella yritin sopeutua muihin ja etsiä omaa porukkaa. Kukaan ei vain oikein tuntunut haluavan mua mukaan. Olin tosi yksinäinen, joten keskityin lähinnä opiskeluun. Kahdeksannella luokalla aloin ajatella, että vika on mussa, kun mulla ei oo kavereita. Silloin aloin laihduttaa ensimmäistä kertaa. Lähtöpaino silloin oli 53,5 kiloa. Skippailin ruokia ja kävin päivittäin lenkillä. Aloin niihin aikoihin myös olla tosi masentunut ja itsetuhoinen ja aloitin viiltelyn. Rippileiriin mennessä paino oli pudonnut mun alhaisimpaan painoon: 47,8 kiloon.

En sopeutunut porukkaan rippileirilläkään, mutta lähdin silti isoshommiin ja onnistuin tutustumaan siellä pariin tyyppiin.

Painon pudottaminen on jatkunut monin vaihein kasista saakka. Mun ylin paino on ollu 61,2 kiloa ja alin tuo 47,8 kiloa. Niiden välillä on jojoiltu syömättömyyden, oksentelun, lenkkeilyn, salilla käymisen, tanssin harrastamisen ja monien muiden asioiden avulla. Olen matkan varrella pitänyt kahta laihdutusblogia ja yhtä thinspo-instagramsivua. Käyttänyt kolmea eri laihdutussovellusta ja liittynyt parille foorumille. Koonnut soittolistan syömishäiriökappaleista ja katsonut kaikki eteen tulevat leffat.

Ysiluokan toukokuussa en meinannut enää jaksaa. Toukokuut on aina ollut mulle pahinta aikaa. Menin käymään terkkarilla, ja se teetätti mulla masennuskyselyn. Sain aika korkeat pisteet. Se sanoi soittavansa johonkin, ja odotin ulkopuolella. Kun palasin, terkkari ilmoitti varanneensa mulle ajan lääkäriin, ja että se soittaisi myös mun äidille. En halunnut, että mun äiti saa tietää mun masennuksesta, ja mun luotto meni siihen terkkariin. Kävin kerran lääkärillä, mutten enää mennyt seuraavalle ajalle.

Lukio oli uusi mahdollisuus. En kuitenkaan vieläkään saanut niin paljoa kavereita kuin haaveilin. Pari uutta nimituttua ja muutama streak snäppiin. Koeviikkojen stressi ja kurssien määrä painoi mua alas, ja jaksaminen oli ihan pohjalla. Koin ekaluokan keväällä ensimmäisen burn outin. En pystynyt mihinkään, makasin vain kotona sängyssä. Tunneilla itkin tai tuijotin tyhjyyttä. Lukion terveystarkastuksessa annoin uudelle terkkarille mahdollisuuden. Mulle varattiin aika eri lääkärille, ja huolestunut terkkari määräsi mut painokontrolleihin.

Sain toukokuun 2018 alussa lääkäriltä diagnoosit keskivaikeasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä, sekä maininnan syömishäiriökäyttäytymisestä. Aloin käydä psykologilla.

Kesällä vointi koheni, kun koulustressi helpotti ja aloin seurustella. Syksyllä masennus kuitenkin palasi. 

Syksyllä 2018 mun paino alkoi viimein tippumaan kunnolla, ja joulukuussa mulle diagnosoitiin anoreksia. Mun sairauksista kerrottiin vasten mun tahtoa mun äidille, ja yritin impulssina itsemurhaa pari päivää ennen joulua.

Joululomalla mun paino tippui 47,8 kiloon, ja tammikuun alussa jouduin osastolle seitsemäksi viikoksi. Mun paino palautui sinä aikana todella nopeasti lähelle kuuttakymppiä.

Osastolta pääsyn jälkeen mun masennus alkoi pahentua ja muuttaa muotoaan, itsevihainen suorittajan masennus vaihtui ihan oikeaan vaikeaan masennukseen. Mua stressasi asumiskuviot koko kevään, ja asuinkin muutaman kuukauden yksin. Aloin käyttämään aika paljon alkoholia, välillä tietoisesti lääkkeiden kanssa, koska humala oli ainoa mielihyvää tuova tila.

Toukokuussa 2019 mun vointi oli saavuttanut kuitenkin uuden pohjan, ja yritin jälleen itsemurhaa, tällä kertaa harkitusti. Epäonnistuin jälleen, ja jouduin suljetulle osastolle kesken viimeisen kouluviikon.

Vietin koko kesän osastoilla. Sahasin suljetun ja avo-osaston väliä, mutta kotiuduin ekaa kertaa vasta koulujen jo alettua. Samalla muutin uuteen kaupunkiin.

Jouduin luopumaan mun kämpästä, töistä, vanhasta koulusta ja pitkäaikaisista hoitokontakteista.

En saanut syksyn aikana tutustuttua koulussa kehenkään. Kävin vain paria kurssia lukiossa, makasin suurimman osan päivästä sängyssä ja odotin, että mulle löytyisi hyvä hoitokontakti. Itsemurha-ajatukset valtasivat pään jatkuvasti, mutta jotenkin pärjäsin aina eteenpäin.

15.9.19 sain kamalia uutisia: mun paras ystävä A tappoi itsensä. Romahdin sen jälkeen täysin ja pääsin viimein osastolle kolmeksi viikoksi. Osaston jälkeen matka jatkui ihanaan nuorisokotiin, missä sain levähtää pari kuukautta.

Nuorisokotiaika oli ihanaa, mutta todella skandaalipitoista. Tunsin ekaa kertaa vuosiin olevani kotona. Olo oli turvallinen, ja aina oli juttuseuraa. Mutta kuten aina, vedin puoleeni paljon draamaa. Viereisen huoneen asukas uhkaili murhata jonkun, ja meinasin tehdä rikosilmoituksen. Yksi tyttö tuli raskaaksi ja sai keskenmenon. Mutta pahin oli se mies.

Yksi sunnuntai eräs ohjaaja, jota en tuntenut, tuli tutustumaan muhun. Juteltiin yli tunti. Sen jälkeen se tuli juttelemaan aina ollessaan töissä. Pari viikkoa, niin me vietettiin yhdessä tosi kiva ilta, kun se opetti mua ajamaan autoa ja vei hampparille. Aloin pelätä sen flirttailevan käytöksen olevan samanlaista kaikkia kohtaan, ja kerroin siitä mun psykologille.

Pari päivää myöhemmin se mies tunnusti tunteensa mua kohtaan, ja yritin perua sanani psykologille, mutta se oli jo tehnyt ilmoituksen lastensuojeluun. Juttua selvitettiin aina poliisitaholle asti, se mies valehteli kaikesta, ja menin lopulta mukaan toivoen, että meidän välille syntyisi jotain.

Täytin 18 ja mut potkittiin ulos nuorisokodista. Nähtiin sen miehen kanssa ja pantiin sen autossa. Jouluaattona se laittoi viestin, että sillä on naisystävä ja katkaisi välit lopullisesti.

Ilman nuorisokodin tukea, ystäviä, parisuhdetta, mitään, syöksyin nopeasti syvemmälle kuin vielä koskaan.