Hoitosuunnitelma oli ja meni. En päässyt ulos. Sen sijaan mulla teetätettiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön testi. Ja määrättiin lisää lääkkeitä, psykologin tutkimuksia ja pään kuvaus.
Hoittariin osallistui yhdeksän ihmistä, vihaan sellaisia tapaamisia, missä on paljon porukkaa. Kun hoittari oli ohi, käskin äitiä hakemaan mulle neljä levyä suklaata, kaks pussia sipsiä ja kaks pussia karkkia ja kanatortilla-aterian hesestä ja lukittauduin mun huoneeseen itkemään.
Mun huone muuten vaihdettiin, nyt mulla on taas huonekaveri. Se on ihan mukavan oloinen. Se on eka ihminen joka on halannu mua yli kahteen viikkoon. Tarvitsin kunnon halausta, mutta hoitajat täällä ei välitä.
Täällä hoitajilla on muutenkin joku vitun valtakompleksi, niiden on pakko saada kieltää kaikki mikä niitä vähänkään ärsyttää, vaikka siihen ei olisi mitään perusteita. Välillä kun yritän kysyä, miksi joku ihan älytön asia on kiellettyä, ne vaan vastaa, ettei niiden tarvitse selittää. Ja paskat, mä tottelen vain niitä sääntöjä, joissa nään jotain pointtia.
Esimerkiksi huoneessa saa pitää puolen litran pulloa, mutta ei puolentoista litran. Jos ongelma ei ole kokis, niin mikä siinä pullossa on niin kamalaa? En saanut vastausta.
Ja yksi päivä me seisottiin parin tyypin kanssa leveässä ja tyhjässä käytävässä seinän vieressä, ja meidät käskettiin istumaan eri huoneisiin. Osaston säännöissä ei ole kielletty seisomista, mutta ilmeisesti täällä ei kuulu noudattaa sääntöjä vaan hoitajien oikkuja.
Eilen en käynyt syömässä kertaakaan, koska mulla oli niin paha olo. Olin itkenyt mun meikit poskille. Menin hakemaan iltalääkkeen, ja meinasin mennä iltapalalle, syömään päivän ensimmäisen aterian. Hoitaja kuitenkin esti mua ja sanoi, että mun täytyy ensin pestä valuneet meikit. Mua vitutti niin paljon, että sanoin vain, että mulla on oikeus ilmaista mun tunteet ja menin huoneeseeni. En aio tanssia noiden pillin mukaan.
Tänään aamulla jouduinkin sitten puhutteluun "käytöksestäni". Hoitaja käski mua jättämään mun draamat. Pudistin vain päätäni hymyillen. Mut voidaan pakottaa osastolle, mutta sitten multa ei voi odottaa käyttäytymistä.
Mä en nää tulevaisuudessa mitään hyvää. Kun pääsen täältä, mua odottaa avo-osasto, tukiasunto ja paluu lukioon, jossa olen epäonnistunut. Joudun todennäköisesti eroamaan mun poikaystävästä, mun psykologi vaihtuu ja A valmistuu ja muuttaa pois. Mä taas todennäköisesti vajoan takaisin anoreksiaan ja päädyn aikuispsykiatrian suljetulle osastolle, joka on kuulemma vielä nuorten puoltakin pahempi. Miten mun kuuluisi löytää elämänhalua, kun mun masennus on vaikuttanu kaikkeen mun elämässä, jokainen asia mun ympärillä muistuttaa mua vaan kaikesta paskasta. Kaikilla mun ystävillä on masennus, kohta asun masentuneiden nuorten asunnossa ja nostan kelasta vammaistukea ja käyn lukiota neljään vuoteen, koska en todennäköisesti voikaan aloittaa kirjoittamaan syksyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti