Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?

Halloween ei lopu

 Kaikki on yhä hyvin. Tai jopa päivä päivältä paremmin. Ainoa asia mikä vaivaa, on se, että olen ollut todella väsynyt aamuisin ja on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että myöhästyn koulusta. Ehkä Lamictal vähän väsyttää minua, mutta yritän etsiä parhaillani jotain konstia saada itseni aamuisin ylös, ja nyt kun minulla on enemmän voimia, uskon kyllä löytäväni sellaisen. Ehkä kirkasvalolamppu auttaisi?

Deittailu on vaihtunut seurusteluksi, joten alan kutsua uutta poikaystävääni nimellä V. Kaikki tuntuu menevän meillä tosi hyvin, toki mua pelottaa tietyt asiat tulevaisuudessa, mutta kerron niistä kohta. Olin viikonloppuna yötä V:n luona, ja se oli niin ihanaa, en voinut kuvitella kykeneväni mihinkään tällaiseen näin pian. Oltiin suunniteltu perjantaille paljon kivaa ohjelmaa, käytiin kiipeilemässä boulderpajalla, syömässä subilla, shoppailemassa ja baarissa yksillä. On tosi upeaa, miten V haluaa tehdä mun kanssa kaikenlaista uutta ja jännää, eikä vaan aina joko kahville tai baariin, kuten musta tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat.

Lauantaiksi ei oltu edes suunniteltu mitään, mutta keksittiin extempore kaikenlaista. Pidettiin brunssia ja lähdettiin käymään V:n mökillä. Illalla se opetti mua pelaamaan lempivideopeliään ja näytti mulle musikkia, jonka oli säveltänyt veljensä ohjelmoimaan peliin. V on ihan monitaituri, on vaikea edes käsittää, miten se voi olla kaikessa niin hyvä. Se piirtää, soittaa kahta instrumenttia, tekee musiikkia, urheilee päivittäin, on kiinnostunut kulttuurista... 

Tää teksti tuntuu nyt kyllä tosi imelältä, anteeksi siitä. On vain niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen ollut oikeasti ihastunut johonkuhun - ja siis vielä ihmiseen, joka haluaa myös minut.

Tulevaisuudessa on kuitenkin tiettyjä uhkakuvia, mutta niin kai jokaisessa suhteessa. Tuntuu vähän aikaiselta miettiä niitä, mutta kuuluu mun luonteeseen huolehtia asioista jo kuukausia ennen kuin niistä tulee oikeasti ajankohtaisia. Ja tää on vielä niin alussa, että voi olla, että mietin ihan turhaan, ja suhde päättyy jo ennen kuin varsinaiset ongelmat alkavat, mutta toivon todella, ettei niin käy. Vaikka alettiin aika nopeasti seurustelemaan V:n kanssa, se vaikuttaa ihmiseltä, josta haluaisin oikeasti pitää kiinni.

Mutta niin. V on hyväksynyt mun menneisyydessä kaiken, mistä olen tähän saakka kertonut. Olen maininnut olleeni osastolla ja nuorisokodissa, kerroin A:n menettämisestä, isän sairauksista, mun diagnooseista, itsemurhayrityksistä ja viiltelystä, joka alkaa sekin onneksi olemaan historiaa (Olin 3 kuukautta kuivilla, ja vaikka retkahdin kerran lokakuun alussa, on siitäkin nyt yli kuukausi, joten ehkä sekin alkaa loppua?!). Mutta niin hyvin kuin V kaiken ottaakin, mua silti pelottaa, kuinka paljon lisää se voi hyväksyä. V ei vielä tiedä poliisijutusta, enkä ole siitä ihan pian kertomassakaan, en ole saanut avattua sitä vielä edes tämänhetkiselle hoitokontaktilleni. Eikä V tiedä syömisvammailusta. Se on isoin varjo mikä mun yläpuolella leijuu, kaikkine salaisuuksineen. Jos kertoisin, että olen joskus sairastanut anoreksian, se varmasti hyväksyisi, sillä tasolla kaikki muutkin mun läheiset asiasta tietää, mutta entä jos alankin laihtua taas kunnolla? Mitä se silloin tekisi? Meillä meni P:n kanssa poikki lähinnä juuri sen takia, että mun mielenterveysongelmat tuli väliin, mä en jaksanut P:tä, eikä P osannut reagoida oikein muhun. Miten V reagoisi? Pelottaa edes ajatella, mutta tää on ainut, mistä en haluaisi luopua. Olen lopettamassa tupakointiakin V:n takia, mutta että lopettaisin syömisvammailun, ainoan asian, mikä pysyy mun rinnalla kaikkien koettelemuksien läpi?

Nyt kun syömisestä puhutaan, niin se on siis (mun mielestä) mennyt hyvin viime aikoina. Kirjoitusten loputtua paino oli jotain 55,6kg, koska olin päättänyt syödä kunnolla, ettei tulokset kärsi. Halloweenista huolimatta paino putosi lokakuussa monta kiloa. Olen syönyt noin 800 kaloria päivässä, kävelly 5000-10 000 askelta ja liikkunut muutenkin vähän enemmän. Perjantaina paino oli 51,6kg, tänään 52,1kg, koska olin tosiaan viikonlopun V:n kanssa, mutta eiköhän se taas kohta laske. Alipainon puolella siis ollaan jälleen parilla kilolla. Jippii, sanon minä, mutta jossan pääkopan takana toinen ääni kysyy, haluanko vaarantaa kaiken jälleen tämän vuoksi, parantuneen voinnin, viimeiset kirjoitukset ja uuden parisuhteen?

Mutta vielä loppuun positiivista, ettette nyt luule, että vointi olisi taas huonontunut (ei siis ole, vaikka vähän huolehdinkin asioista!). Järjestin lokakuun lopussa siellä ryhmässä, missä olen töissä halloweenjuhlan. Se oli tosi iso rutistus, mutta saatiin se kunnialla maaliin, ja kaikki viihtyivät tosi hyvin! Tulin myös ajatelleeksi, että voisin pitää vielä omat jälkihalloweenit, ettei tämä juhlakausi lopu liian pian. Olen viime viikkoina elvyttänyt vanhoja ystävyyssuhteita, mistä olen erityisen iloinen (etenkin koska monet unohtavat ystävät uuden parisuhteen alkaessa, mutta minulle on käynyt toisin päin). Pidänkin siis parin viikon päästä pienet juhlat, mihin kutsuin muutaman ystävän ja V:n. Siisti, koristeltu kämppä, kaikkea kivaa halloweenteemaista ruokaa, ystäviä, vähän viiniä, pelailua, tutustumista... Siitä tulee mahtava ilta.

Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

Miksei kukaan auta alkoholistia?

 Kävin tapaamassa isää. Se oli taas kännissä. Luulin vuosi sitten, että sain sen lopettamaan kun passitin sen katkolle, mutta se ilmeisesti vaan peitteli juomistaan multa. Käytin koko vierailun siihen, että juttelin sen ja sen vaimon kanssa sen alkoholismista.

Tilanne on vaan niin vaikea. Isä on masentunut ja fyysisesti sairas, mikä vaan ruokkii alkoholismia entisestään. Se ei koe saavansa apua viikottaisista käynneistä klinikalla, vaan tarvitsisi tukea läheisiltä. Mutta sen vaimo ei enää usko että se voisi lopettaa, joten sitä ei kiinnosta. Se on vaan todella vihainen koko ajan. Isän aikuiset lapset ja ystävätkään ei tue tai välitä. Mä olen ainoa joka jaksaa yrittää.

Yritin saada asiaan toista näkökulmaa. Jos suora apu juomiseen ei toimi, ehdotin isälle muutoksia elämään. Uudet asiat ja päivärytmi voisi auttaa masennukseen ja kannustaa pysymään selvänä. Esittelin sille sitä kiinnostavien alojen yliopistotutkintoja ja kansalaisopistokursseja. Katsotaan saanko sitä innostumaan niistäkään.

Tulee vaan niin avuton olo. Soitin päihdepäivystykseen, mutta sieltä sanottiin, ettei aikuista miestä voi hoitoon pakottaa jos ei se itse halua. Kuulemma olisin voinut tehdä lastensuojeluilmoituksen kun mun alaikäinen veli oli mukana kun isä joi, mutta en usko että se auttaisi, isä saattaisi vaan suuttua vielä mullekin, minkä jälkeen se ei kuuntelis enää ketään.

Ehdotin että soittaisin isälle joka päivä, mutta se ei oikein tykkää puhua puhelimessa, joten vaihdettiin viikkoon. Aion kyllä yrittää soittaa ainakin kahdesti viikossa. Ja jos se yhä juo kun mun lukio loppuu, mun täytyy varmaan hetkeksi muuttaa sen luo. Vihaan sitä pikkukylää ja sen tunkkaista taloa, mutta jos jatkuva läsnäolo auttaisi.

Yritin kertoa asiasta äidillekin, mutta se kuulosti aivan yhtä katkeralta kuin isän nykyinen vaimo, vaikka niiden erosta on jo 12 vuotta. Kuulemma tuhlaan aikaani yrittäessäni auttaa. Mutta mulle se ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto olla yrittämättä, miksi se on kaikille muille?

Näen aika harvoin painajaisia, mutta isän luona näin taas. Se oli tähän mennessä ehkä pahin. Se tiivisti niin monta pelkoa ja muistutti mua siitä miten peloissani olen koko ajan. Pelkään mun asuinkaupunkia ja yksin ulkona kävelemistä. Pelkään että joku käy mun kimppuun ja satuttaa mua. Pelkään, ettei kukaan auta mua jos tarvitsen tai edes kuule mun hätää. En voi hakea tukea mun vanhemmilta, vaan joudun suojelemaan ja tukemaan niitäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Ja pelkään, että satutan muita. Pahasti, niin, että ne kuolee tai tekee itsemurhan tai jotain.

Erityisesti viimeinen pelko oli unessa esillä kamalalla tavalla. Viimeisessä "kohtauksessa" mulla oli sylissä jonkinlainen kylmä ja nahkea, pieni ruumis, ja mä pelkäsin, että mä olin tappanut sen. Symboloiko se mua vai isää vai A:ta vai ketä? Vai kaikkia? Oon viime aikoina syyttänyt itseäni entistä enemmän isän alkoholismista ja A:n kuolemasta. On ehkä itsekästä uskoa olevansa niissä ratkaisevassa asemassa, mutta nään silti niin monta asiaa mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä, jotka olisi voinut aikaansaada ne.

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.

Superenergiaa, taas

 Tän syksyn kirjoitukset on nyt ohi. Samoin A:n kuolinpäivä. Eli ehkä tää loppuvuosi alkaa sitten helpottaa stressin osalta? Toisaalta mun elämässä on tapana tulla vähän väliä uutta katastrofia, että sitäkin sitten odotellessa.

A:n kuolinpäivänä ajoin kotikaupunkiini. Eka kerta pitkää matkaa autolla, mutta ei se ollutkaan yhtään rankkaa. Tietysti haudalla käyminen oli kamalaa, itkin ja juttelin hautakivelle yli tunnin. Se on muuten ruma kivi, ei yhtään A:n näköinen. Mutta mulle pihlajat onkin ollut enemmän sellainen muistomerkki, ja mun tatuointi. Ne tekee oikeutta A:lle.

Mutta siitähän se sitten lähti. A:n haudalla käynti triggeröi taas tällaisen episodin. Varmaan osittain defensiivinen reaktio, ettei tarvitse taaskaan asiaa käsitellä. Tässä viikon aikana samalla kun oon paahtanut viidet kirjoitukset, oon tehnyt juhlasuunnittelukansion halloweenia varten, tehnyt suunnitelman mun ens kesän interreilimatkasta, nuotintanut muutaman oman sävellyksen, suunnitellut koko mun ensi vuoden,  tehnyt implussikontrollialgoritmin, jäätävän selvityksen mun coping-keinoista (sairaanhoitaja pyysi tekemään lyhyttä listaa), värjännyt hiukset liiloiksi ja tehnyt mun pikkuveljelle koko loppulukion kurssisuunnitelmat, jotka sen opo oli tehnyt ihan päin vittua.

Että eihän tää nyt normaalilta kuulosta. Nukkuakaan en pysty. Ja tänään kun kirjoitukset loppui, siivosin koko kämpän perin pohjin sen sijaan, että olisin levännyt. Tämäkään sairaanhoitaja ei jostain syystä usko näihin mun jaksoihin, vaikka sanon että tää haittaa elämää, kun keksin kaikkia jäätäviä suunnitelmia, enkä saa yhtään kiinni mikä on oikeasti hyvä idea. Jälkikäteen aina hävettää kun keskellä yötä selitän jotain maailmanmullistavaa suunnitelmaa jokaiselle joka jaksaa kuunnella.

Mutta niin. Kirjoitan varmaan joku päivä siitä ensi vuodesta. Ehkä te voitte sitten kertoa, onko siinä jotain järkeä.

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg

Ahmiminen ei lopu ikinä

TW: Tarkkaa kuvausta ahmimisesta, voi olla ällöttävää

Tän täytyy loppua. Nyt heti, mä en voi tehdä tätä enää kertaakaan.

Oon pitänyt kirjaa viime viikot siitä, montako kertaa ahmin. 16 päivää, 16 kertaa ahmittu. Ei joka päivä, mutta toisina päivinä taas kahdesti.

Mulla ei edes ole mitään selkeää tilannetta tai kuviota joka toistuu. Ahmimisesta on tullut ratkaisu ihan kaikkeen. Ahmin seurassa, ahmin yksin. Ahmin iltapäivällä ja illalla. Ahmin, jos on tylsää ja ahmin jos on hirveä kiire ja stressi. Jos on huono päivä, ahmin lohdutukseksi. Jos on hyvä päivä, ahmin palkinnoksi.

Kyse ei edes ole mistään pienistä määristä. Äsken kävin varta vasten kaupassa ja ostin puoli kiloa karkkia ja kokonaisen kakun. Ja söin ne yksin sängyssä, puolessa tunnissa.

En edes ymmärrä, miksi teen niin. Miten mun pää luulee joka kerta, että se olisi kivaa? Mikään vaihe siinä ei ole kivaa. Kaupassa ahdistaa ja hävettää. Piilottelen ostoksia ja käytän itsepalvelukassaa. Ja jo ensimmäinen suupala on pettymys. Herkut eivät edes maistu hyvältä. Katson yleensä syödessä netflixiä ja joka kerta kuvittelen sen mukavaksi ja rentouttavaksi. Tosi asiassa ruoka ei maistu ja joka suupalan jälkeen oksettaa enemmän ja enemmän. Puolessa välissä alan yleensä itkeä ja lopulta syöminen muuttuu fyysisestikin lähes mahdottomaksi. Nieleminen on vaikeaa. Keho huutaa lopettamaan, mutten voi. Kun kaikki on syöty, melkein juoksen oksentamaan. Se sattuu ja itken. Olo on likainen, lihava ja epäonnistunut. Syke on tosi nopea ja epätasainen. Tärisen ja heikottaa. Pelkään sydänkohtausta. Pelkään, että kämppikset kuulee. Hävettää ja itsetuhoiset ajatukset täyttää pään. Nyt mun on pakko lopettaa. Mun täytyy oppia, etten saa syömisestä dopamiinia edes aluksi.

TW loppuu

Miten voi olla, että koulua on takana vasta kaksi viikkoa? Nyt jo olen jäljessä joka helvetin aineessa, vaikka annan joka päivä ihan kaikkeni. Oon jo nyt niin väsynyt, että haluaisin vaan luovuttaa. Miksei mikään tunnu riittävän? Jos opiskelen koko hereilläoloajan, saan juuri ja juuri tehtyä pakollisen työn, ja seuraavana päivänä pitäisi vetää taas täydet, ettei jäisi jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Mun porukat kävi viime viikonloppuna Helsingissä, mutten voinut mennä mukaan, koska piti opiskella. Ja nyt olen vain enemmän jäljessä kuin olin perjantaina, vaikken tehnyt muuta koko viikonloppuna.

Ai niin, lupasin kertoa viime viikon lääkäriajasta. Siellä ei oikeastaan tapahtunut mitään. Saan ehkä jossain vaiheessa lääkemuutoksen, mutta mun pitäisi ensin käydä verikokeissa, kun kuulemma ei ole pitkään aikaan otettu. Sanoin, että toukokuussa otettiin päivystyksessä, mutta lääkäri sanoi ettei näy teksteissä.

Mistään ei tunnu tulevan mitään. En riitä. En jaksa. En pysty. Kukaan ei tiedä, miten paskana olen taas. Pelkkä raunio. Joko opiskelen itku kurkussa tai ahmin. En käsitä sitä, että joillakin ihmisillä kai on oikea elämä. Joillakin on hauskaa. Mun päässä soi vaan sama raita. Pakko opiskella. Pakko ahmia. Pakko oksentaa. Haluan nukkua ikuisesti, mutten saa nukkua edes kuutta tuntia.

Paino: 52,9kg

voittoja

 Nopea päivitys tästä päivästä: viimein joku onnistuu! 

Sain viimein ajokokeen läpi. Neljäs yritys ja varmaan lähes 3000 euroa hintalappuna, mutta nyt mulla on kortti.

Ja mulla oli tänään uusintakokeena äikän kurssi jota en saanut kasaan viime syksynä. Kymmenen kuukautta myöhässä oleva essee, siitä tuli aika huono, mutta se menee kyllä läpi joten nyt sekin on tehty ja kirjoitusoikeus lunastettu.

Tänään oli tosi pitkä ja tiukka päivä johon sisältyi noiden lisäksi opoaika ja hoitoneuvottelu, mutta niistä kerron myöhemmin.

Mutta nyt mulla on aika hyvä olo. Kun viimein pystyin saamaan nuo kuukausia stressanneet asiat päätökseen, ehkä selviydyn muistakin. Huomenna jatkuu opiskelu uudella tarmolla.

stressikausi alkaa

 Koulu alkoi keskiviikkona, arki ja stressi jo pari viikkoa sitten. Kesällä ei ollut mitään tekemistä, mutta nyt taas pamahti kalenteri vaihteeksi niin täyteen, että itkettää. Miksei mikään ole koskaan hyvä?

Mulla on tässä jaksossa kuusi kurssia, en ole tehnyt niin montaa jaksoon melkein puoleentoista vuoteen. Ylioppilaskirjoituksissa odottaa neljä ainetta, niiden alkuun on enää reilut viisi viikkoa. Lisäksi se ryhmä missä käyn palasi kesätauolta, on tapaamisia siellä ja kouluttaudun "apuohjaajaksi" syksyn ryhmään. Sitten vielä ajokoulu, jonka reputin jo kolmannen kerran. Ja hoitajakäynnit. Ne tosin on enemmän positiivinen asia, kun saan viimein jotain apua kuukausien kuluttua. Se vaan tuntuu käynnistyvän aika hitaasti.

Ensimmäisellä käynnillä hoitaja ehdotti että kävelisin enemmän. Sen jälkeen olenkin aloittanut taas kävelyillä käymisen, mutta nopeasti muistin, miksi lopetin. Musiikki ei riitä harhauttamaan mun ajatuksia, vaan kävellessä ne liukuu kelaamaan uudelleen ja uudelleen kaikkea ahdistavaa. Eikä yhtään auta, että melkein jokainen asuinalue ja katu mun kämpän lähellä assosioituu johonkin ikävään. Käveleminen triggeröi myös tauolla olleita "pakkoajatuksia". Niitä itsetuhoisia ja väkivaltaisia ajatuksia, jotka eivät ole loogisia ja omia. Ihan kuin joku muu tulisi mun päähän ja ehdottaisi että mitäpä jos katkaisisit vaikka kaulavaltimon.

Luin käynnin tekstin omakannasta ja säikähdin aika paljon yhtä asiaa. Hoitaja oli kirjannut suunnitelmaan mitä testejä se mulla teetättää, siellä oli kaikki perustestit, masennus-, ahdistus-, paniikki- yms, mutta lisäksi SCOFF ja BES, eli syömishäiriö- ja ahmimishäiriötestit. Olin vakuuttanut hoitajalle, ettei mulla ole syömishäiriöajatuksia, mutta jotenkin ajatus virallisessa lomakkeessa valehtelusta kuulostaa vääremmältä kuin keskustellessa. Mutta en mä voi niitä rehellisestikään täyttää, kävin testaamassa ne ja sain kummastakin lähes täydet pisteet.

Niin, ahmimisongelma ei ota loppuakseen. Nyt vaan oksennan kaiken, minkä vuoksi paino pysyy aloillaan ja välillä jopa laskee. Pelkään vaan aika paljon mun sydämen ja etenkin hampaiden puolesta. Jos oksentelee päivittäin, polttaa tupakkaa, juo lähes pelkästään sokeritonta limsaa ja masennuksen vuoksi pesee hampaita harvoin, oon ihan varma, että ne tippuu kohta päästä.

Mutta niin, paskaahan tää kaikki yhä on, mutta ehkä saan taas vaihteeksi jotain kirjoittamisen arvoista, kun asioita taas tapahtuu. Haluaisin vaan itkeä ja nukkua koko ajan, mutta itkeä en osaa ja nukkua en saisi, kun koulupäivät kestää kahdeksan tuntia plus ympäri kaupunkia asioilla ravaaminen, kävelyt ja kirjoituksiin lukeminen, jos siitä nyt vieläkään mitään tulee. Kolme päivää koulua takana, ja olen nyt jo niin uupunut, etten tänään saanut koulussa mitään aikaan ja nukuin kotona pitkät päiväunet. Mitähän tästäkin tulee...

14.8.2020

Kalorit: 390

Poltettu: 214

Paino: 53,4kg

hulluus nousee

Paino on viimein taas laskusuunnassa. Ylin paino tällä kertaa oli 56,0. Nyt se on 53,9. Painon alettua laskea mielialassa alkoi vaihteeksi uusi kausi taas. Tämä on aina se oudoin. Tätä on ollut ennenkin, mutta silti.

Nyt mennään siinä, että mieliala vaihtuu kymmeniä kertoja päivässä. Välillä masentaa pahasti, haluaisin vain kuolla tai tippua lukiosta. Itkin pitkästä aikaa ja soitin kriisipuhelimeenkin. Ja välillä olo on melkein maaninen. Epämääräisen inspiroitunut. Haluan kirjoittaa biisejä ja novelleja, teen suunnitelmia ja listoja. Ostin mekon ja leikekirjan ja tein kollaaseja.

Oikeastaan häpeän tosi paljon itseäni, kun mulla on tällainen olo. Silloin kehitän paljon ideoita ja teorioita ja mesoan niistä kamalasti. En uskalla kutsua tätä kunnolla maniaksi, koska tuntuu että sekin on tän mielentilan itse kehittämä teoria. On vaikeaa olla ilman kunnollista hoitoa, kun joudun itse yrittämään katsoa itseäni ulkopuolelta. Teen jatkuvasti uusia diagnooseja. Olenko hullu? Luulosairas? Ehkä mä sitten olen.

Googlasin hieman ja löysin, että yliempaattisuus voi olla persoonallisuushäiriö nimeltään hyperempaattisuus. Saan todella voimakkaasti vaikutteita muiden ihmisten mielialoista ja käytöksestä, etenkin kirjoista, sarjoista ja elokuvista. Kun katson sarjaa, jonka hahmo on maaninen, masentunut, psykopaatti, tai jotain muuta voimakasta, alan käyttäytyä samoin. Poimin jopa käytösmalleja, eleitä ja puhetapoja. Saatan masentua päiviksi, kun lempihahmoni kuolee tai kokee menetyksen. Hyperempatiasta sanotaan myös, että siitä kärsivät kaipaavat jatkuvasti seuraa.

Voi helvetti mun kanssa. Vuosien aikana olen tottunut mielenterveysongelmiin, masennukseen, ahdistukseen, paniikkiin ja syömisongelmiin. Mutta sen jälkeen tulee raja jota en halua ylittää. Haluan olla kontrollissa, itsetietoinen, järkevä, vaikka olisin sekaisin. Pelkään, että liu'un sen rajan yli. Sinne, missä muut eivät enää ymmärrä ja sääli ongelmiani vaan ajattelevat, että olen hullu, sekopää, huomionkipeä.

Tässä mielialassa on vaikeaa olla puhumatta kellekään, mutta häpeä saa mut pitämään hulluudet enimmäkseen sisällä. Välillä saatan kuitenkin ilmaantua äidin ovelle keskellä yötä ja alkaa selittää intohimoisesti jotain. Se on ainoa kelle uskallan purkaa edes osaa tästä energiasta, mutta nyt sekin on alkanut tuntua tuomitsevalta. Tänään se sanoi mulle, että mun pitäisi vaan käydä lukio loppuun eikä hölmöillä mitään, ja kysyi syönkö mun lääkkeitä. Kyllä mä syön, ne ei vaan toimi.

Hävettää julkaista tätäkään tekstiä, koska kyllä tätä blogia jotkut lukevat, mutta johonkin mun on pakko kertoa tästä. Anteeksi siis tämä hulluus

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

Labyrintti

Miten pääsee ulos labyrintista?

Keksin jokaiseen vastaukseen uuden ongelman. Jokaiseen vastaukseen, jota olen itselleni vuosien varrella tarjonnut. Koska tuntuu, että ne kaikki on jo kokeiltu. Mua pelottaa.

Reputin inssin ja kesäsuunnitelmat romuttui. Kai mä halutessani voisin mennä junallakin johonkin, mutta en jotenkin vain tahdo.

Ratkaisuja. Ihmissuhteet. Oon aina nähnyt, että suurin asia mikä multa puuttuu on ystävä. Ajattelin sen korjaavan kaiken. Ja pari vuotta sitten toivoin myös parisuhdetta. No, mulla oli P, mutta laihdutin itseni osastolle silloin. Mulla oli A, mutta yritin itsemurhaa. Eivät ihmiset korjanneet mua. Ne ei ole ratkaisu.

Enkä enää kyllä tiedä kykenisinkö enää edes ihmissuhteeseen. Ei mulla ole mitään annettavaa. Luen Harry Pottereja varmaan kymmenettä kertaa läpi, ja kiinnitän huomion uuteen hahmoon. Miksen koskaan katsonut sitä tarkemmin, Remus Lupinia? Jonkinlainen viehätys ja samaistuminen sekoittuu minussa, kun Remus työntää Tonksia pois luotaan. Sanoo olevansa tälle liian vanha, köyhä, sairas, vaarallinen. Tonks rakastaa häntä silti. Ei. Toiveajattelua. Ei ihmissuhteet minua korjaisi, enkä edes ole mikään Remus Lupin, joka on ongelmistaan huolimatta kiinnostava ja välittävä ihminen.

Osasto. Välillä se käy mielessä, toiveissa. Joku huolehtimassa, olisin turvassa. Ei. Olen ollut osastolla yhdeksän kertaa, ne eivät korjanneet minua. Ehkä rikkoivat jopa lisää, kun kerran en tunne enää olevani turvassa ilman osastoa. Se ei ollut ratkaisu.

Parantuminen syömishäiriöstä. Sitäkin mietin joskus. Ehkä se olisi joskus voinut vielä toimia. Nyt tuntuu, että ei missään nimessä. Kuvittelen mielessäni sairaalan kuivat salaatit ja vetiset kastikkeet. Mauton, paha ruoka. En halua syödä sitä. Ja toisesta suunnasta, parantuminen tarkoittaisi myös luopumista ahmimisesta. Ei enää suklaa-, leivos- ja jäätelövuoria. En halua luopua niistä, vaikka oksentamisen jälkeen rintaan sattuu, hengittäminen on vaikeaa ja sydän tykyttää. En, vaikka pelkään sydänkohtausta.

Edes se vakain, tervein ratkaisu ei ole ratkaisu. Tavoitteet koulupaikasta, hyvistä arvosanoista, ammatista. Ne on liian kaukana. Vaativat liikaa työtä. En jaksa opiskella, en jaksa odottaa, en halua.

Olen palannut tänä kesänä ensimmäiseen ratkaisuuni koskaan. Aikaan, jolloin pakenin ongelmia pakenemalla todellisuutta kirjoihin. Ala- ja yläasteella. Kirjat kuluttavat aikaa ja herättävät outoja tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Samalla ne saavat toki minut niin pohjattoman surulliseksi, kun luen elämästä, jota en koskaan saa. Seikkailuista, ystävistä ja rakkaudesta. Mutta se on kai nyt paras vaihtoehtoni, ennenkuin löydän tien ulos.

Välillä en tiedä, mitä teen yhä täällä. Päivät täynnä pelkoa, surua ja tyhjyyttä rämmin eteenpäin. Suuntaan huomion aina seuraavaan ahmimiseen, seuraavaan tupakkaan, seuraavaan kertaan kun voin odottaa nukahtamista. Etsien jotain mikä saisi hetkeksi edes unohtamaan.

samoja ajatuksia

Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.

Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.

On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.

Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.

En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.

juhannus

Juhannus meni tosi huonosti. Ajattelin, että jos yritän syödä normaalisti, en rajoittaa, niin en myöskään ahmisi. Väärin arvasin.

Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.

Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.

Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.

Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.

Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?

Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.

En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.

summertime sadness

Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.

Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.

Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.

Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.

Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.

Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.

Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.

Paino: 52,2kg

Kierteen katkaisu

Viime postauksen jälkeen jumituin parin viikon ahmimiskierteeseen. Välillä oksensin, välillä en. Paino nousi tosi paljon. Ahdisti joka ilta, mutten voinut enää lähteä päivystykseen, koska se on niin kallista. Sitä paitsi kesäkuun ekalla viikolla alkoi taas ryhmätapaamiset, enkä voinut riskeerata, että joutuisin osastolle, enkä pääsisi niihin.

Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.

Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.

Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.

Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.

Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.

Ei tainnut taas mennä putkeen

TW: Tekstissä puhutaan viiltelystä ja ahmimisesta

Taas sattuu ja tapahtuu... Eilen heräsin masentuneena ja väsyneenä. En jaksanut maata sängystä, mutta nouseminenkin oli vaikeaa. Puolen päivän maissa päätin lähteä kaupungille, jotta olisi jotain tekemistä. Se oli kyllä tosi huono idea...

Aluksi kaikki oli ihan hyvin. Kävin vaatekaupoissa ja löysin tosi kauniin mekon. En ostanut sitä vielä, mutta aion kyllä. Sitten päätin lähteä käymään hautausmaalla. Oli koulujen päättäjäispäivä, A olisi valmistunut.

Ajattelin hautausmaalla kaikkea loppukevääseen liittyvää. Loppukevät on aina ollut mulle vaikeaa aikaa. Luonto kukkii, on lämmintä, ihmiset on lomatunnelmissa. Kaikki on iloisia, käy piknikillä ja juomassa ystäviensä kanssa. Viime vuonna koulujen loppuessa olin yksin lukittuna suljetulle osastolle. Tänä vuonna olin yksin hautausmaalla.

Kotimatkalla keksin ratkaisun mun pahaan oloon. Menin kauppaan, ostin paljon herkkuja ja menin kotiin ahmimaan. Tarkoitus oli alun perinkin vain ahmia ja oksentaa. Kammottavaa, sairasta, että suunnittelen tuollaista. Ahmin ja oksensin kaksi kertaa n. 1000 kaloria kerrallaan. Lopulta olo oli todella paha niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tartuin partaterään ja viilsin kolme syvää haavaa. Mua alkaa aika helposti huimata käsissä olevat haavat, joten soitin päivystykseen. Käskivät tulla käymään.

Joten siellä sitten taas oltiin. Ensimmäinen hoitaja sanoi, että laitetaan ehkä tikkejä, mutta lopulta onneksi ne päätti vaan liimata haavat umpeen jollain superkirvelevällä mönjällä. Sitten menin taas puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se lupasi laittaa taas viestiä mun lääkärille, että saisin viimein hoitokontaktin, mutten ole kovin toiveikas, viimeksikään ei tapahtunut mitään.

Kun pääsin kotiin, soitin äidille ja kerroin tapahtumista - ahmintaa lukuun ottamatta. Se oli yllättäen hyvä päätös. Menin käymään, ja sain puhua A:sta. Ekaa kertaa kunnolla sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta lokakuussa. Musta vaan tuntuu, että se on kaikille jo old news, vaikka itse en ole vieläkään alkanut kunnolla edes käsitellä asiaa.

Äiti tarjosi ruokaa, ja mulla oli niin paha olo, että päätin syödä. Se kuitenkin varoitti syömästä liikaa. Äiti sanoi huomanneensa, että olen laihtunut, ja pelkäsi että liian iso ruokamäärä saisi mut voimaan pahoin. Selitin laihtumisen sillä, etten jaksa masennukselta syödä, ja koska se oli linjassa mun olotilan ja sen asian kanssa, että söin nyt ihan mutkitta, äiti uskoi.

Koska olin jo "pilannut" päivän ahmimisilla ja ruoalla, söin salaa vielä vähän lisää, ja se osoittautuikin virheeksi. Äiti oli oikeassa, tänään mulla on aamusta saakka ollut kamalat vatsa- ja selkäkivut. En päässyt ylös tuntikausiin. Äsken yritin käydä kävelyllä, mutta se vaan pahensi kipuja niin, että alkoi pyörryttää. En tiedä, mistä tää tarkalleen johtuu, mutta uskon, että liittyy eilisen ruokailuihin.

Tänään söin 600 kaloria, enemmän kuin ehkä pitäisi, mutta yritin pehmittää laskua eilisestä. Huomenna jatkan taas alle 300:n linjaa.

Pyörtyminen

Viime viikolla ahdistus-paniikkikohtaus ei loppunut, vaikka otin tarvittavaa ja viilsin. Kun mua alkoi houkutella tehdä jotain pahempaa, päätin onneksi lähteä päivystykseen.

Päivystyksessä kesken kaiken kun olin puhumassa hoitajalle, mua alkoi huimata ja pyörryin istualleni. Heräsin sitten sairaalasängystä ja jouduin jäämään somaattiselle aamuseitsemään saakka, koska hoitajat yritti selvittää, miksi olin pyörtynyt. Kaikki vitaalit oli kuitenkin ok, joten pääsin lähtemään.

Mun uni on taas mennyt aika huonoksi, heräilen öisin 3-5 kertaa, ja joka kerta on vaikeaa saada unta uudelleen. Hain apteekista melatoniinia, vaikka se ei ole koskaan auttanut nukkumiseen. Ainakin voin sanoa lääkärille sitten muutaman viikon päästä, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Syömiset on alkamut menemään taas aika hyvin. Paastosin alkuviikolla 64 tuntia, eilen söin 2x300 kaloria, mutta oksensin melkein kaiken ja kävelin paljon. Kävin tiistaina jopa juoksulenkillä.

Paino onkin sitten laskenut myös. Ei mene enää kauaa, että olen kevyempi kuin koskaan, en malta odottaa! 

Loin muuten instagramiin käyttäjän, jolla seuraan mielenterveysongelmista puhuvia käyttäjiä, ja ajattelin itsekin tehdä sinne jotain lyhyempiä päivityksiä. Käyttäjän nimi on sadepisara_, jos kiinnostaa seurailla. Hyväksyn tosin vain samankaltaiset tilit seuraajiksi.

28.5.

Paino: 48,7kg

Syke 145

Tänään on ollut todella raskas päivä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Vaaka näytti pitkästä aikaa nelosella alkavaa lukua aamulla, tarkalleen 49,8kg, mutta sen jälkeen kaikki meni alamäkeen.

Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.

Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.

Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.

Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.

Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.

Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.

Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.

Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".

-10 kiloa

Tää viikko on mennyt tosi hyvin. Oon saanut jopa vähän nostettua mielialaa, koska laihduttaminen on sujunut niin hyvin. Tajusin alkuviikosta, että niissä mars-patukka -jäätelöissä on vain 140 kaloria! Vihdoin joku herkku jonka voi oikeasti syödä. Oon syönyt päivittäin yhden annospirtelön ja yhden jätskipatukan. Kalorit pysyy matalalla, eikä tule turhia herkkuhimoja.

Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.

Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.

Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.

12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg

13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg

14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg

15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg

16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5

epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.

Liikaa ja liian vähän

Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.

Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.

Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.

Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.

Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.

Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.

Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.

Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.

26.4.
Paino: 55,2kg

29.4.
Paino: 54,0kg

1.5.
Paino: 53,5kg

Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg

kevät

On koeviikko, mutta mulla oli vain kaksi koetta, joten mulla on nyt pieni loma. Se ei todellakaan tee mulle hyvää. Kun ei ole pakko herätä tai tehdä mitään, makaan vain sängyssä kaiket päivät. Ja nukun ihan milloin sattuu. Sain tänään unta vasta yhdeksältä aamulla.

Epämääräinen masennus ja ahdistus sotkee kaikkea, vaikkei edes ole mitään sotkettavaa. Ei ole koulua, ihmissuhteita tai harrastuksia. Ehkä se sitten sotkee vaan mun elämänhalun. Elän sekavassa tilassa, jossa mun tekee vuorotellen mieli viillellä, vetää kännit tai nukkua kellon ympäri.

On taas kevät. Vihaan kevättä. Ihan kuin kaikki ei olisi tarpeeksi pahaa jo valmiiksi, aina kun käyn ulkona kaupassa, on lämmintä ja valoisaa. Ja tämä kevät on erityisen paha. Se muistuttaa mua viime keväästä, ajasta, jonka vietin A:n kanssa. Olin silloin huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta mulla oli A.

Huomenna mulla on aika koululääkäriin. Se on varattu ajokorttitarkastusta varten, mutta aion samalla kysyä, voisiko se kirjoittaa mulle lähetteen aikuispsykiatriselle poliklinikalle. Oon odottanut nyt 10 viikkoa lähetettä, mutta mun lääkäri nuorisopsykalla on ihan paska eikä se taida tehdä sitä.

Paino tippui viime postauksen jälkeen parissa päivässä 56,1 kilosta 53,7 kiloon, mutta oon nyt junnannut siinä samassa lukemassa monta päivää. Mä yritän kyllä parhaani, mutta jokin ei vaan toimi. Pitäisi varmaan yrittää lähteä juoksemaan, mutta ulkona on kevät.

Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg

Korona + Ytl = katastrofi

Alkuviikko meni paniikissa. Sain maanantaina tietää, että se mies sai potkut, ja se on mun vika. Syytän itteäni siitä, ja pelkään et oon tehny väärin. Pelkäsin myös ihan kohtuuttomasti ulkona kävelemistä. Epärationaalista, tiedän. Todennäkösyydet, että tapaisin sitä enää koskaan on tosi pienet, mutta pelkään silti.

Mutta tänään tulleet uutiset jyräsi jopa tuon altaan. Olen tietoisesti vältellyt koronavirus-uutisia, koska mun mielestä ihmiset panikoi liikaa siitä. Ja siis ei, ymmärrän todellakin valtiotason varotoimet, mutta tavallisten ihmisten spekulaatio ärsyttää. Näin eilen kaupassa ihmisiä hamstraamassa ruokaa.

Mutta niin, ehkä olettekin kuulleet, mutta ytl siirsi reaaliaineiden kirjoituksia. Ja just siihen huonompaan suuntaan, eli niitä aikaistettiin viikolla. Menetin yli puolet mun jäljellä olevasta ajasta.

Alkupaniikin jälkeen laskeskelin, että tää voi itse asiassa olla mulle jopa eduksi. Kukaan opiskelijoista ei varautunut tähän, joten eniten kärsivät keskiverrot opiskelijat, jotka ovat aloittaneet lukemisen liian myöhään. Olen keskivertoa älykkäämpi, ja olen valmistautunut jo kuukausia, joten loppukiriajan lyhentyminen ei välttämättä vaikuta minuun yhtä paljon. Pisterajojen todennäköisesti laskiessa minun ei tarvitse kuin vetää samat pisteet kuin preleistä, ja saan hyvät arvosanat.

Ja on tässä toinenkin plussa. Olen pitänyt nyt painoani tasaisena 52-53 kilossa, koska en halua häiritä koesuoritustani huimauksella tai nälällä, joten pääsenpähän nopeammin taas laihduttamaan

Kävin terkkarilla tiistaina ajokorttihakemusta varten, ja se nosti kivasti laihdutusintoa, kun terkkari oli hieman huolissaan painostani. Tosin en tiedä millä ihmeen kaavalla se laski mun painoindeksin, se väitti sen olevan 17, mutta itse saan jokaisella nettilaskurilla tasan 18. Lisäksi terkkari laski korkeammalla painolla, koska se arvioi mun vaatteiden painon ihan kuuseen. Punnitsin ne kotona, ja pelkät korut painoi sen verran, mitä se arvioi kaikista vaatteista.

13.3.
Paino: 52,6kg

Ajokoulu

Mulla on ollut tosi kiireinen, mutta hyvä alkuviikko. On tosi piristävää, kun on paljon menoa.

Mulla on ollut nyt jo kolme ajotuntia, ja pärjään yllättävän hyvin. Pääsin jo toisella tunnilla ajamaan liikenteeseen.

Mutta eilen oli kyllä tosi stressaava päivä, ja se vaikutti jonkin verran mun käytökseen. Olin nukkunut huonosti ja koulupäivä ei oikein onnistunut. Kävin ajotunnilla ja sitten mulla oli ryhmän kokoontuminen. Alunperin piti olla kokkausta, mutta viime hetkellä se vaihdettiin salikäynniksi, mikä sai mut innostumaan.

En kuitenkaan oo ikinä käynyt isoilla saleilla, joten ahdistuin tosi pahasti, kun siellä olikin melkein sata ihmistä. Kun lisätään se, että mun kunto on tosi huono nykyään, olin koko tunnin ihan paniikkikohtauksen partaalla.

Kun olin lähdössä ryhmän uusi miespuolinen ohjaaja kysyi, tulisinko kahville torstaina. Säikähdin tosi paljon, joulukuun insidentin muistuessa mieleen. Oon sen jälkeen vältellyt aikuisten miesten kanssa kahdestaan olemista. Mua pelottaa ajotunnitkin aika paljon, koska opettaja on mies.

Töksäytin siinä sitten vähän tylysti: "Miksi?". Onneksi se on kuulemma virallinen juttu, tämä uusi ohjaaja pyytää kaikkia nuoria kahdestaan kahville, jotta voisi tutustua heihin.

Aloitin maanantaina ekaa kertaa elämässäni oikean dieetin. Pääsyynä oli se, että alan kyllästyä nuudeleihin, ja mulla on ongelma, että jos kokkaan oikeaa ruokaa, en osaa hillitä annoskokoja, vaan saatan syödä monen päivän ruoat yhdessä illassa. Joten en oikein tiennyt, mitä syödä. Ostin kaupasta nutrilett-laihdutuspirtelöitä, yhdessä pussissa on 120 kcal ja niitä suositellaan otettavaksi 5 päivässä. Oon ottanut nyt 3 per päivä, koska tuo suositus on tietenkin mitoitettu tuotteen kohderyhmälle, eli ylipainoisille ihmisille.

Dieetti sujuu hyvin, on kiva, kun aina voi juoda pirtelön, kun tulee nälkä, eikä silti liho, eikä tarvitse pähkäillä, mitä söisi. Mitä torstain kahvilaan tulee, katsoin etukäteen tuotteiden kaloreja. Jos otan vain yhden jääteen, voin lisäksi ottaa yhden pirtelön sinä päivänä.

1.3.
Paino: 52,7kg
Kalorit: 454 kcal

2.3.
Paino: 52,9kg
Kalorit: 360 kcal

3.3.
Paino: 52,5kg
Kalorit: 360 kcal + 70min kuntosalilla

4.3.
Paino: 52,2kg

Mitä ihmiset tekee lomalla?

Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.

Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.

En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.

Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.

Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.

Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.

Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.

Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.

Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.

Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡

27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg

28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg

29.2.
Paino: 52,7kg

Loppu laiskottelulle

Mun mielenterveys on alkanu taas luisua alamäkeen. Itken tosi paljon, viiltelin silloin kerran, makaan sängyssä päivät pitkät, oon alkanut nähdä painajaisia, mikä ei oo mulle tyypillistä, synkät ajatukset ja itsetuhoiset skenaariot täyttää pään. Ei oo mikään ihme ettet saa ystäviä, ei kukaan halua olla tuollaisen masentuneen paskan kanssa. "Normaalit" ihmiset ei ymmärrä ja muut masentuneet ei kestä sun oloa. Aloin taas pitkästä aikaa nähdä itsemurhan vaihtoehtona. Mutta jostain syystä voin vaikuttaa mun mielialaan mun omalla päätöksellä, joten niin päätin tehdä. Keräsin tänään taas mun palaset lattialta ja sängystä, missä ne on viime aikoina mädäntyny.

Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.

Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.

Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.

Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.

Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.

Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.

Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.

Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

Abiristeily

Joo niin. Paskoin hommat ja hävetti niin paljon, etten kehdannut postata.

Paasto ei sujunut ollenkaan. Paastosin joka toinen päivä ja ahmin joka toinen. Mun paino on noussut monta kiloa. Mun on nyt pakko lopettaa tää kierre. Edes lopettaa painon nouseminen. Yritän nyt vetää kevyttä 1000 kalorin dieettiä, etten enää sorru ahmimaan. Ei sillä laihdu, mutta ehkei lihokaan.

Oli penkkarit. En mennyt niihin.

Eilen oli abiristeily. Menin mun vanhan koulun kanssa. Olin yksin koko risteilyn ajan, join enemmän kuin koskaan. Hengailin enimmäkseen karaokebaarissa, koska siellä oli sopivan rauhallinen meno.

Kymmenen aikaan iski se, mitä olin odottanut. Karaokessa joku lauloi A:n biisin, ja mä aloin itkeä. Kaikkien vanhojen tuttujen näkeminen, se biisi, se miten mun olis pitänyt olla siellä A:n kanssa eikä yksin ja kaikki iloiset ihmiset porukoissa juhlimassa oli mulle liikaa. Onneksi oli pimeää ja kova meteli, joten sain itkeä rauhassa. Otin pari shottia ja kävin röökillä niin rauhoituin.

Alkoholi sai mut uskaltamaan nousemaan itsekin lavalle. Se voi kuulostaa pikkujutulta, mutta mulle se oli iso juttu. Rakastan laulamista ja karaokea, mutten ole ikinä laulanut julkisesti. Kaikki muut meni lavalle porukkoina laulamaan rempseitä biisejä ja niiden kaverit tanssi lavan edessä. Mä menin yksin, eikä kukaan ollut hurraamassa, mutta lauloin herkän biisin ja sain aplodit tuntemattomilta. Se tuntui hyvältä, uskalsin viimein tehdä jotain, mitä olen aina halunnut tehdä.

Menin nukkumaan joskus kuudelta, ja tänään piti nousta kahdeksalta, jotta ehti takaisin satamaan paluulautalle. Väsyttää, mutta vältin darran ottamalla etukäteen särkylääkettä.

Takaisin Suomessa, näin mun exän Helsingissä, niinkuin oltiin sovittu. P on jutellut mun kanssa joka päivä snäpissä sen jälkeen, kun se otti yhteyttä pari viikkoa sitten. Hengattiin kaupungilla ja mentiin sitten sen kämpälle. Tunsin kyllä jännitteen meidän välillä, mutta päätin jättää sen huomioimatta, koska en oikeasti vaan tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. P yritti selvästi jotain, se muisteli meidän hyviä aikoja ja sanoi, että sillä on ikävä mua. En vastannut.

Meidän juttu ei toiminut, koska me voitiin molemmat liian huonosti, että oltaisiin kestetty toisen tuska. Tilanne ei ole oikeastaan juurikaan muuttunut. En tiedä, kestäisikö se mua nytkään, tai mä sitä. Olin ystävällinen, selvittelin sen kanssa sen ongelmia ja kerroin jopa pintapuolin, mitä mulle on tapahtunut eron jälkeisinä kuukausina. Mutta en usko, että me toimittaisiin. Tai en tiedä. Juuri tällaista draamaa haluaisin vältellä. Miksi sen piti ottaa yhteyttä juuri kun mun elämä oli sopivan tyhjä ihmisistä?

Nyt istun junassa kotiin. Neljä tuntia mennyt, kaksi jäljellä. Olen kotona ehkä ennen kahta, ja huomenna on koulua. Univaje vaan jatkuu.

Asennemusaa

Mä tulin siihen tulokseen, että mun on aika yrittää tietoisesti muutta mun asennetta. En pääse mihinkään sillä, että haluan koko ajan viiltää tai oksentaa. Kumpikaan ei oikeasti hyödytä mitään.

Kuuntelen yleensä aika sekalaista musiikkia, metallia, punkkia, poppia, rockia, rappia, iskelmää... Yhdistävänä tekijänä on vain se, että samaistun kappaleisiin. Eli ne on yleensä aika masentunutta tai ainakin surumielistä musaa. Keräsin itselleni tsemppimusalistan, jonka tahtiin olisi ehkä kivempi kävellä ja opiskella. Itsetunnon nostaminen olisi ehkä parempi kuin lyttääminen.

Muutenkin kun tykkään pukeutua ja meikata huolella, niin että mun vaatteet antaa mulle voimaa kävellä leuka ylhäällä ja selkä suorana vaikka missä myrskyissä. Nyt mun musiikkikin ehkä sopii yhteen sen kanssa.

Tässä on muutama biisi siltä listalta, jos joku etsii tsemppimusaa ♡ (joo nää on tosi vanhoja mutta mun oli vaikeeta löytää positiivista musaa)
- Bohnes: Middle Finger
- Ariana Grande: Break Free
- Kelly Clarkson: Stronger
- Sia: Unstoppable
- Demi Lovato: Confident
- MARINA: Primadonna
- Hailee Steinfeld: Love Myself
- Dua Lipa: New Rules
- Anna Naklab: Supergirl
- Imagine Dragons: Whatever It Takes

En oo juossut yli vuoteen kunnolla, mutta menin toissapäivänä lenkille. Oletin, että se olisi ollut helvettiä, kun mun kunto on nykyään niin paska ja tupakoin, mutta juoksin 5km, enkä edes hengästynyt. Se tuntui hyvältä. Menen ehkä viikonloppuna uudelleen.

Menin tänään taas siihen ihme ryhmään. Se oli taas huono idea, tietenkin. Olin syönyt pohjalle päivän 300 kaloria, mutta - mikä todennäköisyys - siellä oli tarjolla juuri sitä toffeeta, jota olen kuolannut viimeiset kaksi viikkoa. Tietysti sorruin. Nyt vituttaa niin paljon.

Viikon päästä on viimeinen ryhmänohjaus, vika kerta kun nään mun ryhmänohjaajan, joka on viime kuukaudet ollut huolissaan musta. Tuntuu hyvältä päästä siitä eroon, mutten kehtaa mennä sinne tämän painoisena. Jostain syystä haluan näyttää sille, että mun paino jatkaa laskua. Se näki mut ekaa kertaa yli 60-kiloisena, joten olen laihtunut sen silmien edessä melkein 10 kiloa. Mutta haluan olla mahdollisimman lähellä viittäkymppiä kun nään sen. Niinpä ajattelin, että nyt paastoan, kunnes olen tyytyväinen. Pari kiloa, ei enempää. Onneksi mulla on nyt pitkästä aikaa monta päivää niin, ettei mun tarvii mennä mihinkään. Joten ei tule houkutuksia. Oon vaan kotona, pääsen pitkille kävelyille ja opiskelen.

Onneksi nään painossakin sentään jotain muutosta. Ostin joskus lokakuussa uuden hameen, kun se tuli postissa, äiti epäili, ettei se mahtuisi mun päälle. Se mahtui onneksi, mutta eilen kun puin sen, tarvitsin vyön pitämään sen mun päällä.

Paino: 51,7kg

Poliisikuulustelu

Mä en yleensä nää unia ihmisistä. Kaikki hahmot mun unissa on jotain epämääräisiä, kasvottomia. Mutta viime yönä mun ex, P tuli mun uneen. Se vaan seisoi mun edessä. Hymyili.

Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.

Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.

P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.

Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.

Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.

Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.

Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.

Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?

Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.