Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.
Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.
Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.
V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.
Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.
Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)
Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?
ihanaa kuulla, miten mahtavasti sulla menee! ja kyllä: elämä voi tosiaan olla noin mahtavaa! :) muista kuitenkin, että jokainen on vastuussa vain ja ainoastaan itsestään (joitakin holhoustapauksia lukuunottamatta tietenkin) ja jos joku päättää lähtevänsä niin se on hänen päätöksensä. olen juuri tämän syksyn aikana joutunut kohtaamaan tilanteen, jossa perhe, kumppani ja ystävät tekivät oikeasti ihan kaikkensa ja olivat koko ajan läsnä, mutta tie vei silti ennenaikaiseen hautaan, koska kyseinen henkilö oli vain päättänyt, ettei halunnut elää sairautensa kanssa. jota olisi siis ihan hyvin voinut hoitaa lääkityksellä niin kuin todella moni muukin tekee ja elää aivan tavallista elämää... on tietenkin tärkeää olla apuna ja tukena, mutta ne suurimmat päätökset tekee meistä jokainen itse!
VastaaPoista