epäilty

Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.

Tiistai.

Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.

Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.

Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.

Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.

Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.

En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.

Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.

Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!

Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.

Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.