Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.
Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.
Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.
Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.
Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja.
12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.
Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.
Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.
Älä rankaise itseäsi saatika ole pettynyt jos et aina suoriudu haluamallasi tavalla. Kantapään kautta on tullut opittua se, että itsensä liika tuomitseminen ja asioiden liika vaatiminen jo muutenkin stressaavassa ja epämiellyttävällä ajanjaksolla voi olla tilanteellisesti myrkyllistä. Enkä nyt lähde paasaamaan siitä, mutta haluan näin pitkän vaitiolon jälkeen kuitenkin sanoa että olen täällä. En ole hävinnyt. Välitän vaikka emme tunnekkaan.
VastaaPoistaKiitos paljon! Yritän nykyään olla armollinen itselleni, mutta välillä menneet virheet jää liikaa pyörimään päähän.
Poista