Mä en yleensä nää unia ihmisistä. Kaikki hahmot mun unissa on jotain epämääräisiä, kasvottomia. Mutta viime yönä mun ex, P tuli mun uneen. Se vaan seisoi mun edessä. Hymyili.
Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.
Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.
P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.
Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.
Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.
Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.
Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.
Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?
Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti