samoja ajatuksia

Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.

Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.

On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.

Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.

En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.