Liikaa ja liian vähän

Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.

Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.

Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.

Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.

Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.

Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.

Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.

Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.

26.4.
Paino: 55,2kg

29.4.
Paino: 54,0kg

1.5.
Paino: 53,5kg