Hautausmaa

Kirjoitukset on nyt ohi. Toivoin, että se olisi hyvä, mutta tavallaan tiesin, että siinä käy näin.

Nuorempana onnistuin jotenkin aina tahdonvoimalla pysymään fyysisesti terveenä aina kouluajat, sairastuin aina lomalla. Nyt on kuin se olisi tapahtunut mielenterveyden kanssa. Toisaalta se käy kyllä vielä enemmän järkeen. Joululoman päättyessä mä naksautin aivoissani jonkin defenssin päälle, sen avulla pystyin pitämään itseni kiireisenä, keskittymään maanisesti kirjoituksiin, kouluun, harrastuksiin... Nyt kun kirjoitukset loppui, ja karanteenin takia ei ole edes koulua tai ryhmää, mulla ei ole enää mitään mihin tarrautua, mitään millä pitää itseni kasassa.

Se tapahtui välittömästi kirjoitusten jälkeen. Niinkuin mussa olisi joku kytkin. Luulen, että mulla on taas alkamassa masennuskausi. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että juuri tänään on kulunut tasan puoli vuotta A:n kuolemasta.

Kävin tänään yksin hautausmaalla, vein kynttilän yleiselle haudalle, koska A:n hauta on satojen kilometrien päässä. Istuin kivellä puoli tuntia. Itkin ja puhuin kynttilälle, niinkuin se olisi A. Ohikulkijat varmaan katsoi että kappas, hullu siellä puhuu yksin. Kynttilän liekki sammui monta kertaa, vaikka yritin pitää sitä hengissä. Jotenkin A:lle puhuminen kuitenkin auttoi ja mulle tuli vähän parempi olo.

Musta tuntuu, että mun suru jäi jotenkin kesken. Jouduin työntämään sen syrjään liian nopeasti, heti sairausloman päätyttyä. Oli niin paljon muita elämänmuutoksia ja katastrofeja. Nuorisokodin kaikki episodit, asunnon etsintä, se mies, kokeet. Ei niin, etten olisi ollut surullinen. Mä oon sitä, joka päivä. Nään A:n mun pihan pihlajassa, ajattelen sitä kun poltan tupakkaa, kun kuuntelen musiikkia, kun soitan pianoa. Tunnen sen poissaolon koko ajan mun yksinäisyydessä. Mutta jotenkin suru vaan jäi paikalleen kun en ehtinyt käsitellä sitä. Ehkä mun pitäisi nyt jatkaa sitä. Kunpa vaan pääsisin lääkäriin...

Niin, oon odottanut lähetettä nyt 9 viikkoa. Oon soittanut kahdesti kysellen siitä, kuulemma sen tekemiseen ei kuuluisi mennä edes viikkoa.

Meinasin taas satuttaa itseäni. Sain sen estettyä, mutta se oli eka kerta kuukauteen, kun halusin tehdä niin. Nään mun voinnin huononevan silmissä.

Ja paino... Sanoin viimeksi, viikko sitten, että syön nyt kirjoitusviikolla kunnolla, ettei se vaikuta koetuloksiin, mutta tätä en odottanut. Mun paino nousi viikossa lähes 4 kiloa. Mitä helvettiä?? Se ei noussut näin nopeasti edes osastolla kun olin alipainoinen. Toivon tosin, että siitä olisi edes pari kiloa nesteitä ja menkkaturvotusta... Nyt aion aloittaa kunnolla laihduttamaan, mulla ei ole mitään muutakaan tavoitetta tai edes tekemistä. Toivon vaan etten ala ahmimaan masennukseen.

20.3.
Paino: 56,1 kg

21.3.
Paino: 55,6 kg