stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg