Superenergiaa, taas

 Tän syksyn kirjoitukset on nyt ohi. Samoin A:n kuolinpäivä. Eli ehkä tää loppuvuosi alkaa sitten helpottaa stressin osalta? Toisaalta mun elämässä on tapana tulla vähän väliä uutta katastrofia, että sitäkin sitten odotellessa.

A:n kuolinpäivänä ajoin kotikaupunkiini. Eka kerta pitkää matkaa autolla, mutta ei se ollutkaan yhtään rankkaa. Tietysti haudalla käyminen oli kamalaa, itkin ja juttelin hautakivelle yli tunnin. Se on muuten ruma kivi, ei yhtään A:n näköinen. Mutta mulle pihlajat onkin ollut enemmän sellainen muistomerkki, ja mun tatuointi. Ne tekee oikeutta A:lle.

Mutta siitähän se sitten lähti. A:n haudalla käynti triggeröi taas tällaisen episodin. Varmaan osittain defensiivinen reaktio, ettei tarvitse taaskaan asiaa käsitellä. Tässä viikon aikana samalla kun oon paahtanut viidet kirjoitukset, oon tehnyt juhlasuunnittelukansion halloweenia varten, tehnyt suunnitelman mun ens kesän interreilimatkasta, nuotintanut muutaman oman sävellyksen, suunnitellut koko mun ensi vuoden,  tehnyt implussikontrollialgoritmin, jäätävän selvityksen mun coping-keinoista (sairaanhoitaja pyysi tekemään lyhyttä listaa), värjännyt hiukset liiloiksi ja tehnyt mun pikkuveljelle koko loppulukion kurssisuunnitelmat, jotka sen opo oli tehnyt ihan päin vittua.

Että eihän tää nyt normaalilta kuulosta. Nukkuakaan en pysty. Ja tänään kun kirjoitukset loppui, siivosin koko kämpän perin pohjin sen sijaan, että olisin levännyt. Tämäkään sairaanhoitaja ei jostain syystä usko näihin mun jaksoihin, vaikka sanon että tää haittaa elämää, kun keksin kaikkia jäätäviä suunnitelmia, enkä saa yhtään kiinni mikä on oikeasti hyvä idea. Jälkikäteen aina hävettää kun keskellä yötä selitän jotain maailmanmullistavaa suunnitelmaa jokaiselle joka jaksaa kuunnella.

Mutta niin. Kirjoitan varmaan joku päivä siitä ensi vuodesta. Ehkä te voitte sitten kertoa, onko siinä jotain järkeä.