kuulumisia

 Valmistuin lukiosta. Yksi Suomen suurimmista lukioista ja sain koulun parhaat paperit. Eipä se paljoa hyödyttänyt. En päässyt niillä kouluun, joten yhtä tyhjän kanssa. Aina ajattelin, että jos saavuttaisin jotain, viimeistään silloin ihmiset huomaisivat. Joten olihan se aika koomista, kun tullaan ulos salista, ei ne paperit ja stipendit tuo ihmisiä. Katsoin kun muut oppilaat kokoontuu halailemaan toisiaan, vanhempia ja ystäviä on pihalla joukoittain vastassa. Mua vaan luokanvalvoja onnitteli ja äiti tuli vartin myöhässä noukkimaan parkkipaikalta. Siinä se.

Sain puol vuotta lisää saikkua. Poikaystävä taas pääsi kouluun. Autoin muutossa, käytiin yhdessä Ikeassa ja koottiin huonekalut. Tänään palasin junalla kotiin.

Tuntuu vähän samalta kuin kaks vuotta sitten, kun mun piti muuttaa tähän kaupunkiin ja jättää mun edellinen elämä. Vanha koulu, kaverit, tutut kulmat. Paitsi että nyt kaikki muu lähtee ja jää vaan minä ja tää paikka.

Lukio on ollut niin kauan mun elämä. Se loppui. Poikaystävä muutti. Mun osa-aikaiset työt loppuu myös vähitellen tänä syksynä, se on hanke jota ollaan nyt lopettelemassa. Yksi kerrallaan kaikki hiipuu. Ja mun on niin pirun vaikeaa saada mitään uutta tilalle. Elämä vaan kutistuu pieneksi.

Jos mahdollista edes, mulla on taas vähemmän ihmisiä kuin ikinä ennen. Katkaisin kaikki streakit snäpissäkin. Ne oli ihmisiä joille en siis koskaan jutellut, mutta olihan se jokin kontakti saada tietää, että ihmisiä on yhä olemassa. Jonkinlaisena mittarina, olin monta päivää muuttohommissa, mutta ainoat jotka tiesi koko jutusta oli mun äiti ja veli.

Ei mikään silleen oo muuttunut. Tietokone ja netflix. Ostin kyllä pöytäkoneen yo-rahoilla. Mutta niin, aika menee siihen että yritän olla ajattelematta. Joka kerta kun tulee rako ja ajatukset vyöryy päähän, mä alan itkeä. Ei se oo enää puhdistavaa. Se sattuu kurkkuun ja kasvojen ihoon. Vituttaa kun menee niin paljon paperia eikä voisi meikata, vaikka nyt jostain syystä jaksaisi. Ja on hankalaa jos itkee bussissa kun on maski. Saatana. Ja en nukahda ennen aamuseittemää, en vaikka joku yö päättäisin olla nukkumatta että seuraavana saisin unta.

Alkaa tuntua että ehkä mun vaan pitää hyväksyy, etten mä oo erityinen. Oon aina yrittäny olla. Saavuttaa jotain, olla hyvä jossain. Mutta kaikki se yrittäminen, enkä oo mitään saanu siitä irti. Oon vaan ollu stressaantunu ja masentunu sen takia. Mitä jos mua ei oo tarkotettu siihen, että meen yliopistoon? Jos haluisin sisään ens vuonna, pitäis kohta jo alkaa valmistautua. En jaksa. Ehkä mun olis vaan parempi, ei niinkun luovuttaa, vaan antaa olla. Olla sairaslomalla ja mennä sitten töihin vaikka kassalle. Olisinkohan mä onnellisempi ilman opiskelua?

Toisaalta enhän mä sitten enää ikinä tapaisi uusia ihmisiä tai pääsisi kokeilemaan opiskelijaelämää, mutta en tiedä pääsisinkö, vaikka menisin kouluun. Olis helpompi antaa olla. Kun eipä mua oikeen mikään ala edes kiinnosta. Varmaan halusin vaan lääkikseen koska tuntui että multa odotetaan jotain hohdokasta uraa. Paitsi että eihän täällä enää ketään ole edes odottamassa.

Kyllästyttää olla masentunut, kaikkia muitakin varmaan, ei kukaan jaksa katella kun ryven samoissa asioissa vuositolkulla. Mutta ei siitä pääse mitenkään irti.