Viides päivä suljetulla ja mahdollisesti elämäni kamalin päivä.
En oikeastaan koskaan poistu huoneestani. Ekat pari päivää kävin syömässä ja kokouksissa, mutta nyt en enää lähde kuin vessaan. En ole syönyt mitään kahteen päivään. Ei hoitajia se kiinnosta.
En nukkunut viime yönä minuuttiakaan. En oikeastaan ajatellutkaan mitään, makasin vain.
Eilen olisi ollut mun parhaan ystävän A:n tuparit. Katsoin snäpistä kuvia niistä.
Tänään aamulla mun pikkuveli pääsi huippuarvosanoilla peruskoulusta. Mun ois kuulunut olla siellä. Sen jälkeen olisi ollut mun poikaystävän lakkiaiset. Sitten olisin käynyt kaksissa ylppäreissä, joista toiset mun jätkän. Sitten olisin mennyt A:n kanssa sushille ja viettämään iltaa.
Tää olis voinut olla mun elämän paras päivä. Sen sijaan kaikki suunnitelmat käännettiin mua vastaan. Jäin yksin ulkopuolelle. Katselin snäpistä, kun kaikki mun tutut juhli. Iloisia ilmeitä, hyvää ruokaa.
Perjantaina oli tosiaan hoitosuunnitelma, jossa ylilääkäri päätti mun jatkosta tutkimusajan päätyttyä. Päätökseksi tuli, että joudun jäämään suljetulle. En saanut edes viikonloppulomaa, jotta olisin päässyt juhliin.
Mun sellikaveri tuli tänne mun kanssa samaan aikaan ja samasta syystä. Sekin sai päätöksen suljetulle jäämisestä. Se kuitenkin pääsi lomalle, ja mä en.
Tää aamupäivä kului taas uudessa itku-ahdistuskohtauksessa. Mut pumpattiin täyteen rauhoittavia, mutta ne ei taaskaan auttanut. Lopulta nukuin viiden tunnin päiväunet ja nyt illasta oon taas vaan maannu.
Hoitajat uhkas mua jopa lepareilla, koska puhuin itsetuhoisia asioita. Tiedän, ettei pitäisi. Tiedän, että ainoa keino päästä ulos on alkaa esittää ja valehdella, mutta en vielä jaksa edes feikata. En jaksa pukea taas sitä maskia. Mutta en jaksa tätäkään. Joka minuutti suljetulla tekee mut hullummaksi ja masentuneemmaksi.
Ai niin. Ja sain uuden diagnoosin. F32.2 vaikea-asteinen masennustila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti