Osastolla

Aamulla peilissä näkyi litteä vatsa. Nyt illalla vastaan katsoo rumin hirviö, jonka olen nähnyt. Vaikka solisluiden alapuolella erottuu selkeästi usea pari kylkiluita, vatsa on suuri, kuin seitsemännettä kuuta raskaana olevan naisen. Posket ovat raidoittuneet mustasta rajauskynästä. Noiden kahden peilikuvan välissä oli vain yksi päivä.

Keskiviikko. Kolmas lounas osastolla. Lähdin koululta hyppytunnilla osastolle syömään, kuten oli tarkoitus. Sain alas puolet annoksesta. Seuraavaksi minulla olisi aika psykologilleni. Olin suunnitellut pari asiaa, joista haluaisin puhua, mutta kun saavuin huoneeseen, vastassa odotti tutun psykologin (kutsutaan tästä lähtien nimellä S) lisäksi lääkäri.

Viime viikko toistui uudelleen, tosin nyt vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko jäät tähän osastolle. Nyt heti. Tai lähdet huomena suljetulle ja keskeytät lukion. Oli pakko valita avoin osasto.

Olin tullut psykologille kesken koulupäivän, mutten enää saanut palata kouluun. Pari tuntia hoitaja toisensa perään kertoi minulle osaston sääntöjä ja käytäntöjä, esitteli paikkoja ja kyseli taustoja. Sitten tuputettiin välipalaa. Minut oltiin heitetty keskeltä tuttua arkirutiinia osaksi osastoa ilman minkaanlaista varoitusta.

Tämä ilta on siis mennyt lähinnä itkiessä ja syödessä. Olen syönyt tänään varmaankin enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon, ja vatsani on pallo. Kamalinta ruokailuissa olivat muut nuoret. Minulle oltiin sanottu, ettei osastolletuloni syytä kerrota muille, ellen itse kerro. En ollut juttutuulella, joten en vaihtanut muiden kanssa sanaakaan. Kaikkien ruokailuiden läpi hoitajat kuitenkin kannustivat minua syömään, pyysivät maistamaan, ottamaan lisää ruokaa ja muistuttelivat ravintoterapeutin ajasta ensi viikolla. Ahdistaa kamalasti, koska en itse tiedä muista mitään, mutta he tietävät jo minusta paljon.

Nyt kun katson peiliin ja näen, millaiseksi ruoka on kehoni muuttanut, viimeinenkin epäilys katoaa. En halua ikinä parantua.

Minun täytyy esittää parantuvani ja nostaa painoa, jotta pääsen pois osastolta. Voin nimittäin olla varma siitä, että jos lakkaan täällä syömästä, päädyn suljetulle ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Mutta sitten, kun täytän 18, kukaan ei voi enää estää minua olemasta kaunis.