Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.
En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.
Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.
Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.
Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.
Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti