Mulla on ollut huonot pari päivää. Ei mitään suurta, mutta kaikki pikkujutut vaan patoutu ja patuoutu, mutta onneksi sain eilen viimein padon murrettua.
Tiistaina oli raskas koulupäivä. Viimeisellä tunnilla menimme bilsan kurssin kanssa vierailemaan yliopistolla. Nousin bussiin kemian tunnin jälkeen, ja silloin asiat alkoivat kasautua.
Bussi ajoi autokoulun ohi. Mikä siinä muka on? En tiedä, se oli juuri se autokoulu, jota se mies oli minulle suositellut ja koko episodi sen kanssa muistui mieleen. Sitten kuulin parin abin juttelevan takanani penkkareista innoissaan. Penkkarien pitäisi olla kiva juttu, mutta nekin alkoivat ahdistaa minua suunnattomasti. En ilmottautunut rekka-ajelulle, ja olen aika varma, etten osallistu ollenkaan. Kokonainen päivä pitäisi kestää olla yksin iloisessa väkijoukossa, jossa kaikki nauravat, ottavat yhteiskuvia ja heittelevät karkkia? Ei kiitos.
Tiesin jo etukäteen, että yliopistovierailu tulisi olemaan rankka, mutta se oli pahempi kuin odotin. Olin toivonut, että se olisi lähinnä luentomuotoinen, tai edes esittelykierros, mutta ei, meidät vietiin suoraan labraan ja jäin lasittuneena seisomaan ovensuuhun, kun kaikki muut vetivät labratakit niskaan ja alkoivat tehdä PCR:ää ja elektroforeesia (geenitekniikkaa). Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja seisoin koko tunnin ulkovaatteet päällä ovensuussa täristen.
Kun pääsin kotiovelle, en löytänyt avaintani. Se ei ollut repussa eikä taskuissa. Jouduin soittamaan huoltomiehen avaamaan oven. Ihan kuin rahahuolia ei olisi jo tarpeeksi, siitä tulee kolmenkympin lasku perään.
Makasin koko illan sängyssäni kauhuissani. En saanut yöllä taaskaan unta kuin pari tuntia, ja heräsin aamulla kamalaan päänsärkyyn ja pahoinvointiin.
Oksensin koulun vessassa aamiaiseksi syömäni vauvansoseen.
Koulun jälkeen lähdin kävellen keskustaan hakemaan jälkihuollon päätöstä. Keskustaan on pari kilometriä matkaa, mutta mulla ei ole yhtään rahaa, joten en voinut ottaa bussia. Opettajatkin alkaa jo ärtyä, kun mulla ei ole varaa edes koulukirjoihin.
En ole pystynyt itkemään varmaan lähemmäs puoleentoista kuukauteen, vaikka koko ajan tekisi mieli, mutta kun avasin päätöksen kirjekuoren, aloin viimein itkeä. Luin vain sanat "Jälkihuollon kielteinen päätös", ja suljin kuoren. Taas yksi taho sulkee ovensa. En vain mitenkään jaksaisi taistella yksin.
Ulkona satoi, kun kävelin kotiin, joten sadepisarat peittivät kyyneleeni vastaantulijoilta.
Yleensä univaikeuteni ovat niin päin, että nukahdan kyllä, mutta herään kolmen maissa, mutta viime yönä sain unta vasta viideltä, joten nukuin pommiin koulusta. Menkat alkoi myös aamulla, joten sain koko koulupäivän vetää buranaa kipuun. Se olikin hyvä muistutus, että täytyy laihtua pian, sitten ei tarvitse tätäkään kestää.
Mun luokanvalvoja on ollut mulle tosi kiva koko vuoden, mutta nyt se on alkanut olla turhankin huolissaan. Mun täytyy alkaa vältellä sitä. Olen kertonut sille kaikista muista mun mielenterveysongelmista, mutta tänään se katsahti mun jalkoja, ja kysyi, olenko syönyt mitään tänään. Mun paino on tippunut 10 kiloa sinä aikana, minkä se on mut tuntenut, ja se näkyy parhaiten mun reisissä.
Mutisin jotain ja lähdin äkkiä pois paikalta. Se huusi vielä perään, että meidän täytyy järjestää mun syöminen kuntoon. Mistä se on arvannut?
Aloitin tänään nestepaaston.
16.1.
Aamupaino: 53,3kg
Kalorit: 0kcal
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti