Meillä alkoi tänään koulussa koeviikko, ja mulla on kolme preliä tulossa. Stressaan niitäkin jotenkin tosi paljon, vaikka niiden arvosanat ei vaikuta mihinkään, joten tein itselleni pienet eväspaketit joka preliin. Kun prelit on ohi, vähennän syömisen taas minimiin.
Vaikka olen syönyt jotain ~700kcal päivässä, joudun nykyään kävelemään niin paljon, että paino pysyy onneksi paikallaan. Aina, kun haluan käydä kaupassa, tai jos on pianotunti tai ihan mitä vaan, joudun kävelemään kilometritolkulla, koska mulla ei ole varaa bussiin... Sunnuntaina tuli 10km kun kävin prismassa, eilen 8km, kun oli pianotunti ja tänään 7km kun kävin tapaamassa mun sossua. Sain siltä muuten uuden läppärin kirjoituksia varten! Mikä on tosi ihanaa, koska mun vanhan prossu oli niin huono, ettei sillä pyöri mikään peli tai video...
Kouluhommat on kyllä ollut lähiaikoina ihan älyttömiä. Luin viikonloppuna kokonaisen 400 sivua pitkän kirjan ja sunnuntaina kun en saanut unta, tarkistin joskus kahden maissa, onko mulla mitään deadlineja tulossa. Löysin kauhukseni kaksi esseetä, ja tein koko yön koulun alkuun saakka niitä. Siinä kasin aamutunnilla opettaja julisti laittavansa meille vielä yhden tehtävän, ja lisäsi kummastelevansa suuresti, että joku on jo palauttanut sen. Se tuli tunnin jälkeen kysymään, voinko ihan hyvin kun olin palauttanut sen esseen viideltä yöllä. En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Olin kyllä koko eilisen niin sekaisin väsymyksestä, että molempia tuli kyllä tehtyä.
Katselin mun vanhoja instagramkuvia, niistä näkee ihan älyttömän selvästi mun painon heittelyn vuosien varrella. Vuosi sitten otetussa kuvassa mun jalat on kuin kaksi tikkua ja viime syyskuussa näytin ihan pullalta. Nyt ollaan onneksi taas lähempänä tikkumallia...
26.1.
Paino: 52,6kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
= 350kcal
27.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
4 keksiä 423kcal
= 773kcal
28.1.
Paino: 52,3kg
Kalorit:
(Prelissä:)
151g viinirypäleitä 112kcal
13g (1) riisikakku 59kcal
44g (2) keksejä 212kcal
90g (1) päärynäsose 49kcal
(Illalla:)
400g (1 pussi) nuudeleita: 350kcal
= 781kcal
tiistai 28. tammikuuta 2020
lauantai 25. tammikuuta 2020
vapauttava yksinäisyys
Tällainen yksinäisyys on mulle uutta. Hyvällä tavalla. Oon aina ollut yksinäinen, mutta nyt, kun mun ympärillä viimein ei ole ketään, en enää ole yksinäinen. Olen yksin, vapaa.
Tietenkin tähän on vaikeaa tottua. Kehitin taas lievän pakkomielteen uuteen ihmiseen. Mutta tällä kertaa pidän sen hallinnassa. Pidän sen ihmisen niin etäällä, etten voi koskaan tehdä mitään ajattelematonta. Sekin on ohjaaja nuorisokodilta, ei se mies, hyi helvetti, ei. Toinen ohjaaja, jonka kanssa istuttiin keittiössä usein tunteja, juteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Juotiin litrakaupalla teetä. Usein juteltiin niin pitkään, että muut ohjaajat joutui patistamaan sen tekemään oikeitakin töitä välillä. Kaipaan niitä keskusteluja, joten annan itseni kaivata niitä, mutta vain hetken päivässä. Se tekee onneksi omalta osaltaan tämän helpoksi, ettei se ole missään sosiaalisissa medioissa. En voi aloittaa sekopäistä stalkkausoperaatiota tai ottaa yhteyttä. Käyn vain päivittäin kävelyllä keskustassa ja toivon salaa, että nään sen sattumalta väkijoukossa.
Mutta muilta osin, se, että luovutin täysin ihmissuhteiden osalta, on vaan vapauttanut mut. Ihmiset ei enää häiritse mun elämää, sotke mun suunnitelmia. Kaikki on hallinnassa. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, ei tarvitse miellyttää ketään. Voin olla oma itseni. Kiinnitin pitkästä aikaa taas pinssit reppuuni, turha esittää mitään massaa.
Kaikki on hallinnassa. Ja viimein suunnitelmien noudattaminenkin on yksiselitteistä. Nousen, kun herätyskello soi. Syön tarkalleen suunnitellut ruoka-annokset. Kävelen päivittäiset askeltavoitteet. Opiskelen suunnitelman mukaan. Vapaa-ajankin käytän viimein järkevästi.
Pakkoajatuksetkin on lähes kadonnut. Toki niitä on yhä, ne tulee kesken kaiken ehdottamaan, että hei, mieti miten siistiä olisi lyödä korkkiruuvi kaulavaltimoon, mutta enää suunnilleen kerran tunnissa. Ja kun niitä tulee, osaan nykyään jotenkin vain sivuuttaa ne. Sanon vaan, että hei ei nyt kiitos, mä yritän tässä keskittyä, painu vittuun siitä huutamasta.
Ainoa päivä tällä viikolla, kun tää kaikki pääsi rakoilemaan, oli torstaina. Ja se johtui ihmisistä, tietenkin. Se vain alleviivasi sitä, ettei muut ihmiset pysty kuin sotkemaan asioita. Olin pari viikkoa sitten nimittäin löytänyt esitteen ryhmästä, joka kuulosti juuri minulle luodulta. Ryhmä nuorille aikuisille, jotka ovat asuneet nuorisokodissa. "Tule saamaan ystäviä, hankkimaan arjen taitoja ja kokeilemaan uusia harrastuksia." Menin torstaina ryhmän aloituskerralle, ja heti mut tungettiin täyteen pitsaa, jonka jouduin oksentamaan myöhemmin. Ei hyvä. En halua ihmisiä.
Ja joo, tiedän, että kirjoitan tänne liian usein ja liian pitkiä tekstejä, että kukaan näitä jaksaisi lukea. Ja että vaikutan ihan sekopäältä, kun vuorotellen kehitän hulluja suunnitelmia ja pakkomielteitä, ja vuoroin olen tappamassa itseäni, mutta ihan sama. Sittenpähän olen sekopää, mutta en mä tälle mitään voi kun lääkärit ei anna lääkkeitä.
23.1.
Paino: 52,2kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
Pitsa 1051 kcal
=1401 kcal
24.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350 kcal
=350 kcal
25.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
2 keitettyä kananmunaa 174 kcal
7 maissikakkua 189 kcal
=363 kcal
Tietenkin tähän on vaikeaa tottua. Kehitin taas lievän pakkomielteen uuteen ihmiseen. Mutta tällä kertaa pidän sen hallinnassa. Pidän sen ihmisen niin etäällä, etten voi koskaan tehdä mitään ajattelematonta. Sekin on ohjaaja nuorisokodilta, ei se mies, hyi helvetti, ei. Toinen ohjaaja, jonka kanssa istuttiin keittiössä usein tunteja, juteltiin politiikasta ja yhteiskunnasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Juotiin litrakaupalla teetä. Usein juteltiin niin pitkään, että muut ohjaajat joutui patistamaan sen tekemään oikeitakin töitä välillä. Kaipaan niitä keskusteluja, joten annan itseni kaivata niitä, mutta vain hetken päivässä. Se tekee onneksi omalta osaltaan tämän helpoksi, ettei se ole missään sosiaalisissa medioissa. En voi aloittaa sekopäistä stalkkausoperaatiota tai ottaa yhteyttä. Käyn vain päivittäin kävelyllä keskustassa ja toivon salaa, että nään sen sattumalta väkijoukossa.
Mutta muilta osin, se, että luovutin täysin ihmissuhteiden osalta, on vaan vapauttanut mut. Ihmiset ei enää häiritse mun elämää, sotke mun suunnitelmia. Kaikki on hallinnassa. Ei tarvitse esittää mitään kellekään, ei tarvitse miellyttää ketään. Voin olla oma itseni. Kiinnitin pitkästä aikaa taas pinssit reppuuni, turha esittää mitään massaa.
Kaikki on hallinnassa. Ja viimein suunnitelmien noudattaminenkin on yksiselitteistä. Nousen, kun herätyskello soi. Syön tarkalleen suunnitellut ruoka-annokset. Kävelen päivittäiset askeltavoitteet. Opiskelen suunnitelman mukaan. Vapaa-ajankin käytän viimein järkevästi.
Pakkoajatuksetkin on lähes kadonnut. Toki niitä on yhä, ne tulee kesken kaiken ehdottamaan, että hei, mieti miten siistiä olisi lyödä korkkiruuvi kaulavaltimoon, mutta enää suunnilleen kerran tunnissa. Ja kun niitä tulee, osaan nykyään jotenkin vain sivuuttaa ne. Sanon vaan, että hei ei nyt kiitos, mä yritän tässä keskittyä, painu vittuun siitä huutamasta.
Ainoa päivä tällä viikolla, kun tää kaikki pääsi rakoilemaan, oli torstaina. Ja se johtui ihmisistä, tietenkin. Se vain alleviivasi sitä, ettei muut ihmiset pysty kuin sotkemaan asioita. Olin pari viikkoa sitten nimittäin löytänyt esitteen ryhmästä, joka kuulosti juuri minulle luodulta. Ryhmä nuorille aikuisille, jotka ovat asuneet nuorisokodissa. "Tule saamaan ystäviä, hankkimaan arjen taitoja ja kokeilemaan uusia harrastuksia." Menin torstaina ryhmän aloituskerralle, ja heti mut tungettiin täyteen pitsaa, jonka jouduin oksentamaan myöhemmin. Ei hyvä. En halua ihmisiä.
Ja joo, tiedän, että kirjoitan tänne liian usein ja liian pitkiä tekstejä, että kukaan näitä jaksaisi lukea. Ja että vaikutan ihan sekopäältä, kun vuorotellen kehitän hulluja suunnitelmia ja pakkomielteitä, ja vuoroin olen tappamassa itseäni, mutta ihan sama. Sittenpähän olen sekopää, mutta en mä tälle mitään voi kun lääkärit ei anna lääkkeitä.
23.1.
Paino: 52,2kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350kcal
Pitsa 1051 kcal
=1401 kcal
24.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
Kuppi nuudeleita 350 kcal
=350 kcal
25.1.
Paino: 52,9kg
Kalorit:
2 keitettyä kananmunaa 174 kcal
7 maissikakkua 189 kcal
=363 kcal
keskiviikko 22. tammikuuta 2020
Nuudelimono
Meni kaksi viikkoa siitä, kun olin kertonut yhdelle nuorisokodin ohjaajalle totuuden mun ja sen miehen suhteesta. Se oli luvannut välittää viestin nuorisokodin johtajalle, mutta mitään ei kuulunut sieltä, joten otin taas ohjat omiin käsiini. Menin kysymään rikosuhrichatissa, onko mitään, mitä voin tehdä, ja siellä neuvottiin menemään poliisilaitokselle.
Mietin kokeilla ens viikolla kananmunamonoa, tässä vähän suunnitelmaa:
2 paistettua kananmunaa + 1rkl rypsiöljyä 270kcal
1 keitetty kananmuna 87 kcal
357kcal/pv
Kävin maanantaina asemalla ja poliisit taas neuvoivat laittamaan sähköpostia suoraan nuorisokodin johtajalle ja kaupungin sosiaalitoimen johtajalle. Niinpä kirjoitin kaksi sähköpostia, joissa kerroin kaiken. Molemmat vastasivat onneksi heti tiistaina, että he ottavat asian vakavasti ja tekevät tästä selvityksen.
Se mies valitsi väärän muijan jolle ryttyillä. Mä tiedän mun oikeudet, ja oon niin tylsistynyt ja sekaisin, että mulla on kaikki maailman aika ja energia käytettäväksi tähän.
Oon ollu nyt kolme päivää monodietillä ja paino on laskenut. Mun ei oikeestaan ees tee mieli ruokaa, nälän tunteesta on viimein taas tullut hyvä olo. Aattelin, että oon tän viikon tällä monolla ja sitten vaihdan johonkin toiseen ruokaan, että saan jotain ravinteitakin joskus...
20.1.
Paino: 52,8 kg
1 kuppi nuudeleja 350 kcal
21.1.
Paino: 53,0 kg
1 kuppi nuudeleja 350 kcal
22.1.
Paino: 52,5 kg
1 kuppi nuudeleita 350 kcal
Mietin kokeilla ens viikolla kananmunamonoa, tässä vähän suunnitelmaa:
2 paistettua kananmunaa + 1rkl rypsiöljyä 270kcal
1 keitetty kananmuna 87 kcal
357kcal/pv
sunnuntai 19. tammikuuta 2020
riita
Taisin juuri tehdä selvää viimeisistä elämääni kuuluvista ihmisistä.
Päädyimme äitini ja veljeni kanssa suureen riitaan siitä, etteivät he kunnioita omaisuuttani. Mun äiti hukkasi elokuun muutossa noin viidensadan euron arvosta tavaroitani, eikä edes ole pahoillaan. Mun veli taas on pitänyt mun omilla rahoillani ostamaa sähkökitaraa omanaan suostumatta palauttamaan jo yli vuoden, koska hän kuulemma käyttää sitä enemmän. Sain tarpeekseni, ryntäsin äidin luo, otin mun kitaran ja jätin mun avaimen pöydälle.
Onneksi kela viimein on hyväksynyt mun asumistukihakemuksen, joten pärjään nyt myös taloudellisesti, ja selviän kyllä ilman mun perhettä.
Mutta raha-asioista, oli tosi kiva viimein saada rahaa, sain ostettua kaikkea tarpeellista, mitä ilman olen sinnitellyt jo pitkään, kuten tämän jakson oppikirjat, hiusväriä, jatkojohdon, henkkarit ja suuren kasan hygieniatuotteita. Lisäksi kävin perjantaina kelassa täyttämässä kuntoutustukihakemuksen. Sen hyväksymiseen menee kyllä vielä varmaan kuukausi, mutta kun se astuu voimaan, se on yli kaksi kertaa opintotuen kokoinen ja myös kesäkuukausille myönnettävä tuki, joten voin olla rahojen suhteen rauhassa loppulukion.
Oon ollut tosi tyytyväinen päätökseen lopettaa lääkkeet. Oon nyt nukkunut tosi paljon paremmin, ja muutenkin vointi on kohentunut, lukuunottamatta muutamia vieroitusoireita, mutta niiden pitäisi kohta loppua. Lisäksi mun pakkoajatukset on kadonnut melkein kokonaan. Sitä en odottanut, mutta nyt kun lähden miettimään, ne palasi samoihin aikoihin kun aloitin duloxetinen. Joten ilmeisesti se aiheutti niitä.
Syömiset on mennyt hyvin. Torstaina kalorit oli siis nollilla, perjantaina join pari kevytsiideriä, lauantaina söin parisataa grammaa viinirypäleitä ja vauvansoseen. Tänään oon syönyt pari vauvasosetta. Painokin on laskenut, vähän vasta, mutta mun motivaatio on korkealla, joten suunta tulee jatkumaan. Mulle tuli myös idea, että kun saavutan mun välitavoitteen 50kg, meen käymään kylpylässä. Paino on nyt 53,1kg.
Päädyimme äitini ja veljeni kanssa suureen riitaan siitä, etteivät he kunnioita omaisuuttani. Mun äiti hukkasi elokuun muutossa noin viidensadan euron arvosta tavaroitani, eikä edes ole pahoillaan. Mun veli taas on pitänyt mun omilla rahoillani ostamaa sähkökitaraa omanaan suostumatta palauttamaan jo yli vuoden, koska hän kuulemma käyttää sitä enemmän. Sain tarpeekseni, ryntäsin äidin luo, otin mun kitaran ja jätin mun avaimen pöydälle.
Onneksi kela viimein on hyväksynyt mun asumistukihakemuksen, joten pärjään nyt myös taloudellisesti, ja selviän kyllä ilman mun perhettä.
Mutta raha-asioista, oli tosi kiva viimein saada rahaa, sain ostettua kaikkea tarpeellista, mitä ilman olen sinnitellyt jo pitkään, kuten tämän jakson oppikirjat, hiusväriä, jatkojohdon, henkkarit ja suuren kasan hygieniatuotteita. Lisäksi kävin perjantaina kelassa täyttämässä kuntoutustukihakemuksen. Sen hyväksymiseen menee kyllä vielä varmaan kuukausi, mutta kun se astuu voimaan, se on yli kaksi kertaa opintotuen kokoinen ja myös kesäkuukausille myönnettävä tuki, joten voin olla rahojen suhteen rauhassa loppulukion.
Oon ollut tosi tyytyväinen päätökseen lopettaa lääkkeet. Oon nyt nukkunut tosi paljon paremmin, ja muutenkin vointi on kohentunut, lukuunottamatta muutamia vieroitusoireita, mutta niiden pitäisi kohta loppua. Lisäksi mun pakkoajatukset on kadonnut melkein kokonaan. Sitä en odottanut, mutta nyt kun lähden miettimään, ne palasi samoihin aikoihin kun aloitin duloxetinen. Joten ilmeisesti se aiheutti niitä.
Syömiset on mennyt hyvin. Torstaina kalorit oli siis nollilla, perjantaina join pari kevytsiideriä, lauantaina söin parisataa grammaa viinirypäleitä ja vauvansoseen. Tänään oon syönyt pari vauvasosetta. Painokin on laskenut, vähän vasta, mutta mun motivaatio on korkealla, joten suunta tulee jatkumaan. Mulle tuli myös idea, että kun saavutan mun välitavoitteen 50kg, meen käymään kylpylässä. Paino on nyt 53,1kg.
torstai 16. tammikuuta 2020
Itkin. Viimein.
Mulla on ollut huonot pari päivää. Ei mitään suurta, mutta kaikki pikkujutut vaan patoutu ja patuoutu, mutta onneksi sain eilen viimein padon murrettua.
Tiistaina oli raskas koulupäivä. Viimeisellä tunnilla menimme bilsan kurssin kanssa vierailemaan yliopistolla. Nousin bussiin kemian tunnin jälkeen, ja silloin asiat alkoivat kasautua.
Bussi ajoi autokoulun ohi. Mikä siinä muka on? En tiedä, se oli juuri se autokoulu, jota se mies oli minulle suositellut ja koko episodi sen kanssa muistui mieleen. Sitten kuulin parin abin juttelevan takanani penkkareista innoissaan. Penkkarien pitäisi olla kiva juttu, mutta nekin alkoivat ahdistaa minua suunnattomasti. En ilmottautunut rekka-ajelulle, ja olen aika varma, etten osallistu ollenkaan. Kokonainen päivä pitäisi kestää olla yksin iloisessa väkijoukossa, jossa kaikki nauravat, ottavat yhteiskuvia ja heittelevät karkkia? Ei kiitos.
Tiesin jo etukäteen, että yliopistovierailu tulisi olemaan rankka, mutta se oli pahempi kuin odotin. Olin toivonut, että se olisi lähinnä luentomuotoinen, tai edes esittelykierros, mutta ei, meidät vietiin suoraan labraan ja jäin lasittuneena seisomaan ovensuuhun, kun kaikki muut vetivät labratakit niskaan ja alkoivat tehdä PCR:ää ja elektroforeesia (geenitekniikkaa). Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja seisoin koko tunnin ulkovaatteet päällä ovensuussa täristen.
Kun pääsin kotiovelle, en löytänyt avaintani. Se ei ollut repussa eikä taskuissa. Jouduin soittamaan huoltomiehen avaamaan oven. Ihan kuin rahahuolia ei olisi jo tarpeeksi, siitä tulee kolmenkympin lasku perään.
Makasin koko illan sängyssäni kauhuissani. En saanut yöllä taaskaan unta kuin pari tuntia, ja heräsin aamulla kamalaan päänsärkyyn ja pahoinvointiin.
Oksensin koulun vessassa aamiaiseksi syömäni vauvansoseen.
Koulun jälkeen lähdin kävellen keskustaan hakemaan jälkihuollon päätöstä. Keskustaan on pari kilometriä matkaa, mutta mulla ei ole yhtään rahaa, joten en voinut ottaa bussia. Opettajatkin alkaa jo ärtyä, kun mulla ei ole varaa edes koulukirjoihin.
En ole pystynyt itkemään varmaan lähemmäs puoleentoista kuukauteen, vaikka koko ajan tekisi mieli, mutta kun avasin päätöksen kirjekuoren, aloin viimein itkeä. Luin vain sanat "Jälkihuollon kielteinen päätös", ja suljin kuoren. Taas yksi taho sulkee ovensa. En vain mitenkään jaksaisi taistella yksin.
Ulkona satoi, kun kävelin kotiin, joten sadepisarat peittivät kyyneleeni vastaantulijoilta.
Yleensä univaikeuteni ovat niin päin, että nukahdan kyllä, mutta herään kolmen maissa, mutta viime yönä sain unta vasta viideltä, joten nukuin pommiin koulusta. Menkat alkoi myös aamulla, joten sain koko koulupäivän vetää buranaa kipuun. Se olikin hyvä muistutus, että täytyy laihtua pian, sitten ei tarvitse tätäkään kestää.
Mun luokanvalvoja on ollut mulle tosi kiva koko vuoden, mutta nyt se on alkanut olla turhankin huolissaan. Mun täytyy alkaa vältellä sitä. Olen kertonut sille kaikista muista mun mielenterveysongelmista, mutta tänään se katsahti mun jalkoja, ja kysyi, olenko syönyt mitään tänään. Mun paino on tippunut 10 kiloa sinä aikana, minkä se on mut tuntenut, ja se näkyy parhaiten mun reisissä.
Mutisin jotain ja lähdin äkkiä pois paikalta. Se huusi vielä perään, että meidän täytyy järjestää mun syöminen kuntoon. Mistä se on arvannut?
Aloitin tänään nestepaaston.
16.1.
Aamupaino: 53,3kg
Kalorit: 0kcal
Tiistaina oli raskas koulupäivä. Viimeisellä tunnilla menimme bilsan kurssin kanssa vierailemaan yliopistolla. Nousin bussiin kemian tunnin jälkeen, ja silloin asiat alkoivat kasautua.
Bussi ajoi autokoulun ohi. Mikä siinä muka on? En tiedä, se oli juuri se autokoulu, jota se mies oli minulle suositellut ja koko episodi sen kanssa muistui mieleen. Sitten kuulin parin abin juttelevan takanani penkkareista innoissaan. Penkkarien pitäisi olla kiva juttu, mutta nekin alkoivat ahdistaa minua suunnattomasti. En ilmottautunut rekka-ajelulle, ja olen aika varma, etten osallistu ollenkaan. Kokonainen päivä pitäisi kestää olla yksin iloisessa väkijoukossa, jossa kaikki nauravat, ottavat yhteiskuvia ja heittelevät karkkia? Ei kiitos.
Tiesin jo etukäteen, että yliopistovierailu tulisi olemaan rankka, mutta se oli pahempi kuin odotin. Olin toivonut, että se olisi lähinnä luentomuotoinen, tai edes esittelykierros, mutta ei, meidät vietiin suoraan labraan ja jäin lasittuneena seisomaan ovensuuhun, kun kaikki muut vetivät labratakit niskaan ja alkoivat tehdä PCR:ää ja elektroforeesia (geenitekniikkaa). Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen ja seisoin koko tunnin ulkovaatteet päällä ovensuussa täristen.
Kun pääsin kotiovelle, en löytänyt avaintani. Se ei ollut repussa eikä taskuissa. Jouduin soittamaan huoltomiehen avaamaan oven. Ihan kuin rahahuolia ei olisi jo tarpeeksi, siitä tulee kolmenkympin lasku perään.
Makasin koko illan sängyssäni kauhuissani. En saanut yöllä taaskaan unta kuin pari tuntia, ja heräsin aamulla kamalaan päänsärkyyn ja pahoinvointiin.
Oksensin koulun vessassa aamiaiseksi syömäni vauvansoseen.
Koulun jälkeen lähdin kävellen keskustaan hakemaan jälkihuollon päätöstä. Keskustaan on pari kilometriä matkaa, mutta mulla ei ole yhtään rahaa, joten en voinut ottaa bussia. Opettajatkin alkaa jo ärtyä, kun mulla ei ole varaa edes koulukirjoihin.
En ole pystynyt itkemään varmaan lähemmäs puoleentoista kuukauteen, vaikka koko ajan tekisi mieli, mutta kun avasin päätöksen kirjekuoren, aloin viimein itkeä. Luin vain sanat "Jälkihuollon kielteinen päätös", ja suljin kuoren. Taas yksi taho sulkee ovensa. En vain mitenkään jaksaisi taistella yksin.
Ulkona satoi, kun kävelin kotiin, joten sadepisarat peittivät kyyneleeni vastaantulijoilta.
Yleensä univaikeuteni ovat niin päin, että nukahdan kyllä, mutta herään kolmen maissa, mutta viime yönä sain unta vasta viideltä, joten nukuin pommiin koulusta. Menkat alkoi myös aamulla, joten sain koko koulupäivän vetää buranaa kipuun. Se olikin hyvä muistutus, että täytyy laihtua pian, sitten ei tarvitse tätäkään kestää.
Mun luokanvalvoja on ollut mulle tosi kiva koko vuoden, mutta nyt se on alkanut olla turhankin huolissaan. Mun täytyy alkaa vältellä sitä. Olen kertonut sille kaikista muista mun mielenterveysongelmista, mutta tänään se katsahti mun jalkoja, ja kysyi, olenko syönyt mitään tänään. Mun paino on tippunut 10 kiloa sinä aikana, minkä se on mut tuntenut, ja se näkyy parhaiten mun reisissä.
Mutisin jotain ja lähdin äkkiä pois paikalta. Se huusi vielä perään, että meidän täytyy järjestää mun syöminen kuntoon. Mistä se on arvannut?
Aloitin tänään nestepaaston.
16.1.
Aamupaino: 53,3kg
Kalorit: 0kcal
maanantai 13. tammikuuta 2020
Lopetan lääkkeet
Hip hei taas mennään sen verran lujaa että katotaan, kadunko näitä päätöksiä jo ens viikolla vai vasta ens vuonna :D (koska ainakin kadun suunnilleen jokaista päätöstä minkä tein viime vuonna, luotin väärrin ihmisiin ja tein vääriä temppuja)
Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.
Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:
Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."
No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.
Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.
Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.
Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.
Mutta eletään hetkessä koska se on ainoa asia, mitä meillä on. Siispä oon ajatellut, että lopetan mun lääkityksen ja katkasen mun hoitosuhteet polille. Unilääke ei väsytä, masennuslääke ei poista masennusta, ja mun psykologi ei ota mun ongelmia vakavasti. En jaksa sellaista hoitosuhdetta, missä joka käynti joudun yrittää kaikin voimin saada sen uskomaan ja ymmärtämään mua.
Viime viikon käynti kun meni suunnilleen näin:
Minä: "Nukun noin 9 tuntia viikossa, väkivaltaiset pakkoajatukset vie viidenneksen mun päivästä, mun ainoa ystävä on mun pikkuveli, en saanut tukiasuntoa, joten olo on tosi turvaton ja yksinäinen, oon laihtunut neljässä kuukaudessa 10kg, oon koko ajan aivan itsemurhan partaalla, kirjoitin joululomalla huolellisen itsemurhakirjeen, en enää edes pysty itkemään ja luulen, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö."
Psykologi: "Sä vaikutat ihan pirteältä kyllä."
No niin kai, kuuntelitko ollenkaan :D Oon maaninen.
Äiti sanoi mua taas tänään draamaqueeniksi kun riideltiin, joten en kyllä aio ottaa siltäkään enää apua vastaan.
Joo mitähän muuta... Ai niin, oon kamala paska, mun paino on taas noussut kun sain äitiltä rahaa ruokaan viime viikolla, mutta nyt on herkut sentään syöty pois kaapista, tili näyttää nollaa, eiköhän se tästä taas lähde laskuun.
Mutta yks juttu mistä tykkään on se, että tällä voinilla saan ainakin tehtyä juttuja! Kävin luistelemassa, hoidin koko muuton loppuun, vastasin virallisiin sähköposteihin ja ajattelin työstää jonkun mun biisin julkaisukelpoiseksi.
torstai 9. tammikuuta 2020
Kaksisuuntainen mielialahäiriö
Mä oon tullut siihen tulokseen, että mulla on varmaan kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se käy järkeen. Mun mieliala ja toimintakyky on aina mennyt muutaman kuukauden mittaisina jaksoina. Ennen kutsuin vaan niitä masennus- ja ylisuoritusjaksoiksi, mutta ylisuorituksen sijaan se taitaakin olla hypomaniaa. Pystyn juontamaan ensimmäiset jaksot ala-asteelle saakka. Ne on vaan sen jälkeen pahentunut ja selkeytynyt vuosi vuodelta.
Ala-asteajalta sen huomaa parhaiten harrastuksista. Muistan, että vaihtelin niitä joka vuosi. Ensin harrastin ihan kamalasti kaikkea, tyyliin kuutta harrastusta, sitten väsyin ja seuraavana vuonna en harrastanut kuin yhtä, sitten tylsistyin ja kahmin taas tekemistä.
Pelkkä harrastusinnon vaihtelu selkeytyi mielialaan ja koko elämänhallintaan vaikuttaviksi kausiksi yläasteella. Hyvinä kausina tuskin nukuin. Opiskelin yön pikkutunneille, haalin vastuutehtäviä, töitä. Sain loistavia numeroita. Olin sosiaalinen. Harrastin paljon, olin luova. Piirsin, sävelsin, kirjoitin, otin paljon kuvia instagramiin. Keksin koko ajan uusia projekteja ja aloin laihduttaa.
Huonoina kausina kirosin itseäni, kun oli niin paljon vastuuta. Kaikki oli rankkaa, kaikki oli liikaa. Nukuin pitkiä päiväunia ja itkin huoneessani. Söin paljon lohturuokaa ja paino nousi. Keksin tekosyitä skipatakseni koulun ja työt.
Ja lukiossa... Kaikki on eskaloitunut. Hyvistä kausista on tosiaan tullut maanisia. Kaiken edellä mainitun luovuuden, motivaation ja painon laskun lisäksi puhun ihan koko ajan, olen spontaani, jopa äkkipikainen. Muistan näitä kausia erityisesti kahden exäni ajalta. Olin välillä stereotyyppinen "manic pixie dream girl". Halusin koko ajan tehdä jotain, olin pirteä ja nauravainen, innostuin heidän harrastuksistaan. Halusin koko ajan seksiä. Leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin punaiseksi.
Masennuskausista tiedättekin. Ne ovat syventyneet. Makaan lamaantuneena sängyssä. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on mustaa ja ainoa vaihtoehto on kuolema. Nykyään paino laskee masennuskausienkin aikana, koska olen niin maassa, etten jaksa syödä.
On kuin kaikki palat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi elämäni on ollut kausittaista ja vaihtelevaa? Ehkä se ei ollutkaan elämä, vaan minä. Miksi äitini kutsuu minua dramaattiseksi. Miksi saan välillä aikaan niin paljon, vaikka samalla olen niin masentunut. Miksi lääkkeet eivät toimi. (Kaksisuuntaisille normaaleilla masennuslääkkeillä ei yleensä ole vastetta)
Samalla olen helpottunut ja kauhuissani. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja millainen minä olen ollut, alkaa käydä järkeen. Mutta toisaalta, jos tosiaan olen kaksisuuntainen, en voi koskaan parantua. Toisin kuin masennus, se on elinikäinen sairaus.
8.1.
Paino: 53,9kg
Kalorit: 800kcal
9.1.
Paino: 53,3kg
Kalorit: toistaiseksi 256kcal, mutta suunnitelman mukaan päivän lopuksi 390kcal.
Mitä enemmän mä sitä ajattelen, sitä enemmän se käy järkeen. Mun mieliala ja toimintakyky on aina mennyt muutaman kuukauden mittaisina jaksoina. Ennen kutsuin vaan niitä masennus- ja ylisuoritusjaksoiksi, mutta ylisuorituksen sijaan se taitaakin olla hypomaniaa. Pystyn juontamaan ensimmäiset jaksot ala-asteelle saakka. Ne on vaan sen jälkeen pahentunut ja selkeytynyt vuosi vuodelta.
Ala-asteajalta sen huomaa parhaiten harrastuksista. Muistan, että vaihtelin niitä joka vuosi. Ensin harrastin ihan kamalasti kaikkea, tyyliin kuutta harrastusta, sitten väsyin ja seuraavana vuonna en harrastanut kuin yhtä, sitten tylsistyin ja kahmin taas tekemistä.
Pelkkä harrastusinnon vaihtelu selkeytyi mielialaan ja koko elämänhallintaan vaikuttaviksi kausiksi yläasteella. Hyvinä kausina tuskin nukuin. Opiskelin yön pikkutunneille, haalin vastuutehtäviä, töitä. Sain loistavia numeroita. Olin sosiaalinen. Harrastin paljon, olin luova. Piirsin, sävelsin, kirjoitin, otin paljon kuvia instagramiin. Keksin koko ajan uusia projekteja ja aloin laihduttaa.
Huonoina kausina kirosin itseäni, kun oli niin paljon vastuuta. Kaikki oli rankkaa, kaikki oli liikaa. Nukuin pitkiä päiväunia ja itkin huoneessani. Söin paljon lohturuokaa ja paino nousi. Keksin tekosyitä skipatakseni koulun ja työt.
Ja lukiossa... Kaikki on eskaloitunut. Hyvistä kausista on tosiaan tullut maanisia. Kaiken edellä mainitun luovuuden, motivaation ja painon laskun lisäksi puhun ihan koko ajan, olen spontaani, jopa äkkipikainen. Muistan näitä kausia erityisesti kahden exäni ajalta. Olin välillä stereotyyppinen "manic pixie dream girl". Halusin koko ajan tehdä jotain, olin pirteä ja nauravainen, innostuin heidän harrastuksistaan. Halusin koko ajan seksiä. Leikkasin tukkani lyhyeksi ja värjäsin punaiseksi.
Masennuskausista tiedättekin. Ne ovat syventyneet. Makaan lamaantuneena sängyssä. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on mustaa ja ainoa vaihtoehto on kuolema. Nykyään paino laskee masennuskausienkin aikana, koska olen niin maassa, etten jaksa syödä.
On kuin kaikki palat loksahtaisivat paikoilleen. Miksi elämäni on ollut kausittaista ja vaihtelevaa? Ehkä se ei ollutkaan elämä, vaan minä. Miksi äitini kutsuu minua dramaattiseksi. Miksi saan välillä aikaan niin paljon, vaikka samalla olen niin masentunut. Miksi lääkkeet eivät toimi. (Kaksisuuntaisille normaaleilla masennuslääkkeillä ei yleensä ole vastetta)
Samalla olen helpottunut ja kauhuissani. Kaikki, mitä minulle on tapahtunut ja millainen minä olen ollut, alkaa käydä järkeen. Mutta toisaalta, jos tosiaan olen kaksisuuntainen, en voi koskaan parantua. Toisin kuin masennus, se on elinikäinen sairaus.
8.1.
Paino: 53,9kg
Kalorit: 800kcal
9.1.
Paino: 53,3kg
Kalorit: toistaiseksi 256kcal, mutta suunnitelman mukaan päivän lopuksi 390kcal.
tiistai 7. tammikuuta 2020
minä, pettymys
Tästä onkin aikaa. Elämä on tuonut mulle niin paljon pettymyksiä, etten ole ehtinyt olla itse se pettymys.
Tänään oli menossa niin hyvin. Eka koulupäivä, heräsin unettomuuteni takia kolmelta, joten mulla oli paljon aikaa aamulla. Valitsin huolella vaatteet. Verkkosukkahousut, musta hame, kaksirivinen reikävyö ketjulla, Kornin paita ja nahkatakki. Meikkasin tumman ja pelottavan meikin.
Jaksoin olla koulussa koko päivän, ja iltakahdeksaan mennessä olin syönyt vain 400 kaloria. Sitten se iski. Halu ahmia.
Sain vastustettua sitä vain vartin. Sitten syöksyin keittiöön ja söin ja söin ja söin.
Kymmenessä minuutissa olin syönyt 1600 kaloria. Menin heti vessaan oksentamaan. Sain suunnilleen kaiken ulos, mutta paha olo jäi.
Idiootti. Jos retkahdat heti kolmantena kalorien laskennan päivänä, et koskaan laihdu.
Koko päivän, viikon, kuukauden päässä pyörineet pakkoajatukset alkoivat käydä järkeen. Lähiaikoina niiden teemana on ollut viillä reiteesi pitkä ja syvä haava.
Otin terän ja romahdin lattialle. Hetkinen. Vittu.
Kela ei ollut vielä hyväksynyt asumistukihakemustani, joten olin käyttänyt kaikki joululahjarahani vuokraan, ja tililläni oli vain muutama euro. Maailman järjettömin ja järkevin syy olla viiltämättä syvään pulpahti päähäni.
Mulla ei ole rahaa ottaa taksia sairaalaan. Saati ambulanssia. Saati maksaa tikkausta.
Siihen mä jäin istumaan, lattialle terä kädessä, halusin itkeä niin paljon, mutta se ei nykyään enää onnistu.
5.1.
Paino: 55,6kg
Kalorit: 700kcal
6.1.
Paino: 54,7kg
Kalorit: 500kcal
7.1.
Paino: 54,6kg
Kalorit: 2000kcal
(Ja kyllä, lihoin joululomalla kaksi kiloa, koska vietin sen äidin luona)
Tänään oli menossa niin hyvin. Eka koulupäivä, heräsin unettomuuteni takia kolmelta, joten mulla oli paljon aikaa aamulla. Valitsin huolella vaatteet. Verkkosukkahousut, musta hame, kaksirivinen reikävyö ketjulla, Kornin paita ja nahkatakki. Meikkasin tumman ja pelottavan meikin.
Jaksoin olla koulussa koko päivän, ja iltakahdeksaan mennessä olin syönyt vain 400 kaloria. Sitten se iski. Halu ahmia.
Sain vastustettua sitä vain vartin. Sitten syöksyin keittiöön ja söin ja söin ja söin.
Kymmenessä minuutissa olin syönyt 1600 kaloria. Menin heti vessaan oksentamaan. Sain suunnilleen kaiken ulos, mutta paha olo jäi.
Idiootti. Jos retkahdat heti kolmantena kalorien laskennan päivänä, et koskaan laihdu.
Koko päivän, viikon, kuukauden päässä pyörineet pakkoajatukset alkoivat käydä järkeen. Lähiaikoina niiden teemana on ollut viillä reiteesi pitkä ja syvä haava.
Otin terän ja romahdin lattialle. Hetkinen. Vittu.
Kela ei ollut vielä hyväksynyt asumistukihakemustani, joten olin käyttänyt kaikki joululahjarahani vuokraan, ja tililläni oli vain muutama euro. Maailman järjettömin ja järkevin syy olla viiltämättä syvään pulpahti päähäni.
Mulla ei ole rahaa ottaa taksia sairaalaan. Saati ambulanssia. Saati maksaa tikkausta.
Siihen mä jäin istumaan, lattialle terä kädessä, halusin itkeä niin paljon, mutta se ei nykyään enää onnistu.
5.1.
Paino: 55,6kg
Kalorit: 700kcal
6.1.
Paino: 54,7kg
Kalorit: 500kcal
7.1.
Paino: 54,6kg
Kalorit: 2000kcal
(Ja kyllä, lihoin joululomalla kaksi kiloa, koska vietin sen äidin luona)
sunnuntai 5. tammikuuta 2020
Uusi projekti
Puhelu meni, kuten pelkäsin. Keskeinen viesti oli, ettei ne voi auttaa mua mitenkään. Mitä mä odotin?
Vajosin taas. Muutin uutena vuotena omaan asuntoon, makasin vaan sängyssä. En oo käynyt suihkussa tai edes harjannut hiuksia. Mutta kaikki se aika ajatella herätti mussa jotain.
Tiedän, ettei masennusta voi ohjailla, mutta teen sitä silti. Tiedän, etten hyödy mitään makaamalla viikkotolkulla sängyssä. Se ei edistä mitenkään mun ikuisia kahta tavoitetta: olla huippuoppilas ja luurankoprinsessa.
Sen olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana, että paras tapa vaihtaa masennusjaksosta ylisuoritusjaksoon, on hankkia projekti. Jotain, mikä saa sut nousemaan ylös. Sen tuomalla energialla voi siinä sivussa hoitaa koulua ja muuta oleellista.
Ja hyvä puoli siinä, ettei mulla ole ketään, joka auttaa, on se, että tajusin, että mun pitää auttaa itse itseäni. Turha ripustautua muihin. Ihmissuhteisiin, hoitokontakteihin... Mä oon ainoa joka pysyy.
Mun aikaisempia projekteja on ollut opiskelu ja laihdutus. Nyt kumpikaan niistä ei ollut tarpeeksi vahva nostamaan mua. Mutta löysin uuden tunteen. Vihan.
Mun uusi projekti on kosto. Kerron itselleni ja muille, että teen sen suojellakseni muita, mutta kun olen yksin, myönnän perimmäisen syyn itselleni. Olen aina esittänyt kilttiä, että ihmiset pitäisivät minusta. Työntänyt vihan piiloon. Jos joku tekee oharit, annan aina uuden mahdollisuuden, ihan vaan ettei se hylkäisi mua. Mutta nyt, kun oon päättänyt, etten tarvitse ketään, en päästä enää ketään rikkomaan mua, oon viimein vapaa tuntemaan vihaa.
Oon kai katsonut liikaa sarjoja, mutta saan suurta tyydytystä suunnittelemalla kaiken huolella. Aloitin etsimällä tietoa.
Loin valeprofiilin facebookiin, koska se mies oli estänyt mut. Se oli piilottanut naisystävänsä hyvin, mutta parin tunnin selvittelyn jälkeen löysin sen. Just sun tyylinen. Rock-henkinen nainen, kuten mäkin, mutta vähemmällä kunnianhimolla. Löysin paljon muutakin tietoa, osoitteen, perheenjäsenet, ystävät, kiinnostuksenkohteet, teidän yhteiset koirat ja niiden alkuperäisen omistajan. Missä opiskelit, milloin valmistuit. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta hei, mulla ei ole mitään menetettävää. Ehkä mä sit oon hullu. Aivan sama.
Otin yhteyttä toiseen nuoreen, jota epäilin sun uhriksi ja olin oikeassa.
Nyt mulla on kaikki tarvittava. Sä et tuu edes arvaamaan, mikä suhun iski, ennenkuin koko sun elämä on sekaisin. Mulla on sun naisystävän facebook-tili, mun oma tarina, ja todistaja. Aloitan sun naisesta. Laitan sille anonyymisti viestin, jossa kerron sun puuhista. Se on sun uhri, kuten minäkin. Sen pitää saada tietää totuus, ettei se tuhlaa suhun aikaansa. Sitten varoitan nuorisokodin työntekijöitä. Sulla on taustalla jo varoitus, joten parhaassa tapauksessa saat potkut, etkä enää voi saalistaa nuoria, jotka on herkimmillään, jotka luulee olevansa turvassa. Vaikket saisi potkuja, sua aletaan varmasti pitää silmällä.
Sä luulet olevasi niin fiksu, mutta mä olen nyt askelen edellä. Ja kiitos tästä, jatkossa tulen olemaan varpaillani joka ihmisen kohdalla. Mua ei enää yllätetä.
Viime viikkoina olet joka hetki punninnut mun vaihtoehtoja. Pitäisikö hakea apua? Pitäisikö lopettaa kaikki tää? Mutta enää mä en ole heikko. Tää uusi energia auttaa mua nousemaan vahvana. Sain luettua yhden kappaleen eteenpäin. Tästä tää lähtee. Aion purkaa muuttolaatikot, kasata työpöydän, peseytyä. Aloitan uuden lukukauden täydessä meikissä ja itsevarmoissa vaatteissa, enkä yöpuvun huosuissa ja hupparissa, joissa olen koko loman viettänyt. Kukaan ei saa tietää, että olin heikko.
Vajosin taas. Muutin uutena vuotena omaan asuntoon, makasin vaan sängyssä. En oo käynyt suihkussa tai edes harjannut hiuksia. Mutta kaikki se aika ajatella herätti mussa jotain.
Tiedän, ettei masennusta voi ohjailla, mutta teen sitä silti. Tiedän, etten hyödy mitään makaamalla viikkotolkulla sängyssä. Se ei edistä mitenkään mun ikuisia kahta tavoitetta: olla huippuoppilas ja luurankoprinsessa.
Sen olen oppinut itsestäni näiden vuosien aikana, että paras tapa vaihtaa masennusjaksosta ylisuoritusjaksoon, on hankkia projekti. Jotain, mikä saa sut nousemaan ylös. Sen tuomalla energialla voi siinä sivussa hoitaa koulua ja muuta oleellista.
Ja hyvä puoli siinä, ettei mulla ole ketään, joka auttaa, on se, että tajusin, että mun pitää auttaa itse itseäni. Turha ripustautua muihin. Ihmissuhteisiin, hoitokontakteihin... Mä oon ainoa joka pysyy.
Mun aikaisempia projekteja on ollut opiskelu ja laihdutus. Nyt kumpikaan niistä ei ollut tarpeeksi vahva nostamaan mua. Mutta löysin uuden tunteen. Vihan.
Mun uusi projekti on kosto. Kerron itselleni ja muille, että teen sen suojellakseni muita, mutta kun olen yksin, myönnän perimmäisen syyn itselleni. Olen aina esittänyt kilttiä, että ihmiset pitäisivät minusta. Työntänyt vihan piiloon. Jos joku tekee oharit, annan aina uuden mahdollisuuden, ihan vaan ettei se hylkäisi mua. Mutta nyt, kun oon päättänyt, etten tarvitse ketään, en päästä enää ketään rikkomaan mua, oon viimein vapaa tuntemaan vihaa.
Oon kai katsonut liikaa sarjoja, mutta saan suurta tyydytystä suunnittelemalla kaiken huolella. Aloitin etsimällä tietoa.
Loin valeprofiilin facebookiin, koska se mies oli estänyt mut. Se oli piilottanut naisystävänsä hyvin, mutta parin tunnin selvittelyn jälkeen löysin sen. Just sun tyylinen. Rock-henkinen nainen, kuten mäkin, mutta vähemmällä kunnianhimolla. Löysin paljon muutakin tietoa, osoitteen, perheenjäsenet, ystävät, kiinnostuksenkohteet, teidän yhteiset koirat ja niiden alkuperäisen omistajan. Missä opiskelit, milloin valmistuit. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta hei, mulla ei ole mitään menetettävää. Ehkä mä sit oon hullu. Aivan sama.
Otin yhteyttä toiseen nuoreen, jota epäilin sun uhriksi ja olin oikeassa.
Nyt mulla on kaikki tarvittava. Sä et tuu edes arvaamaan, mikä suhun iski, ennenkuin koko sun elämä on sekaisin. Mulla on sun naisystävän facebook-tili, mun oma tarina, ja todistaja. Aloitan sun naisesta. Laitan sille anonyymisti viestin, jossa kerron sun puuhista. Se on sun uhri, kuten minäkin. Sen pitää saada tietää totuus, ettei se tuhlaa suhun aikaansa. Sitten varoitan nuorisokodin työntekijöitä. Sulla on taustalla jo varoitus, joten parhaassa tapauksessa saat potkut, etkä enää voi saalistaa nuoria, jotka on herkimmillään, jotka luulee olevansa turvassa. Vaikket saisi potkuja, sua aletaan varmasti pitää silmällä.
Sä luulet olevasi niin fiksu, mutta mä olen nyt askelen edellä. Ja kiitos tästä, jatkossa tulen olemaan varpaillani joka ihmisen kohdalla. Mua ei enää yllätetä.
Viime viikkoina olet joka hetki punninnut mun vaihtoehtoja. Pitäisikö hakea apua? Pitäisikö lopettaa kaikki tää? Mutta enää mä en ole heikko. Tää uusi energia auttaa mua nousemaan vahvana. Sain luettua yhden kappaleen eteenpäin. Tästä tää lähtee. Aion purkaa muuttolaatikot, kasata työpöydän, peseytyä. Aloitan uuden lukukauden täydessä meikissä ja itsevarmoissa vaatteissa, enkä yöpuvun huosuissa ja hupparissa, joissa olen koko loman viettänyt. Kukaan ei saa tietää, että olin heikko.
keskiviikko 1. tammikuuta 2020
Viimeinen oljenkorsi
Vuosikymmen vaihtui. En odottanut sitä, sillä mitä uusi vuosi muka muuttaisi.
Olen taas syvällä. Kaikki se turvallisuus, jota rakensin itselleni syksyllä on romahtanut. Luulin, etten ehtinyt kiintyä siihen, mutta se sattuu silti.
Miten mä en koskaan opi? Mun elämällä on muutama lainalaisuus, jotka eivät koskaan murru. Älä luota ihmisiin, ne joko pettää tai jättää sut lopulta. Kaikki hyvä on väliaikaista ja putoaminen sattuu, lopulta jäljelle jää aina vain suru, tuska ja kipu.
Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.
Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.
Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.
Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.
Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.
Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.
Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.
Olen maannut koko joululoman sängyssäni. En ole pukenut vaatteita, en ole meikannut. En opiskele tai käy ulkona. En puhu oikein kellekään. Haluaisin koko ajan vain itkeä, mutten enää pysty.
Ja ne on tulleet takaisin. Itsemurha-ajatukset. Ne oli pitkään poissa, jopa pari kuukautta. Sen ajan kun asuin nuorisokodissa. Olin kyllä itsetuhoinen, mutta uskoin, että mun pitää jatkaa.
Nyt en tiedä enää. Aiemmat lupaukseni paremmasta elämästä perustuivat lähinnä yliopistoon pääsylle. Nyt en kykene opiskelemaan. Joten mitä jos mikään ei koskaan muutu? Jokainen hetki on raskaampaa hengittää. Tuntuu kuin kaikki kokemukseni ja menetykseni vetäisivät minua alas, ja voimani pyristellä vastaan alkavat loppua. Se kävi nopeasti. Mutta toisaalta alla on niin monta huonoa jaksoa, että ehkä mun tila vaan romahtaa nykyään nopeammin.
Kävin uutena vuotena huvikseni ulkona. Katsomassa, mitä tapahtuu, jos juon alkoholia. No, koska olin nuori nainen yksin täydessä baarissa, löysin itseni kolmelta yöllä jonkun tuntemattoman kolmekymppisen miehen kotoa. Lähdin taksilla kotiin, kun se nukahti, enkä edes tiedä sen nimeä. Mutta en välitä. Se oli kokemuksena ihan neutraali.
Soitin pari päivää sitten nuorisokodille. Pyysin, että saisin puhua yhden ohjaajista kanssa vielä kerran. Se tulee huomenna lomalta, ja mulle luvattiin, että se soittaa sitten.
Se ohjaaja tuntuu mun viimeiseltä oljenkorrelta. Mun sisällä on niin paljon, mitä pitäisi saada sanoa, ja se on viimeinen ihminen, johon päätin yrittää luottaa. Mä tarvitsen apua, ennen kuin oikeasti teen itselleni jotain. Mun täytyy kertoa jollekulle, että mulla on kirje kirjoitettuna valmiiksi mun yöpöydän laatikossa. Ja lisäksi mun pitää varoittaa sitä. Se mies, joka on töissä nuorisokodilla, niiden täytyy saada tietää totuus siitä. Haluaisin varoittaa sen naisystävääkin, mutten tiedä sen nimeä. Mutta nuorisokodilla niiden olisi hyvä tietää, että se mies on valehtelija, se valehteli mulle, muille ohjaajille, naiselleen, nuorisokodin johtajalle, sossuille ja poliisille. Sen ei pitäisi saada työskennellä nuorten kanssa jos se kykenee noin helposti noin suuriin valheisiin.
Olen jo monta päivää yrittänyt jaksaa vain sen voimalla, että huomenna pääsen puhumaan sille. Rukoilen, että sekin ei nyt tuota mulle pettymystä. Lupaan, että jos tää ei onnistu, tää oli viimeinen kerta kun enää koskaan luotan johonkin ihmiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)