Kuinka hautajaisiin pukeudutaan

Mä etsin tänään netistä mekkoa A:n hautajaisiin. Se on niin väärin. Mun pitäisi miettiä, mitä mä annan sille 18-vuotis synttärilahjaksi ja mitä siideriä hankin itselleni bileisiin. Sen sijaan mietin, kumpi kahdesta mustasta mekosta on parempi ja mitä kukkia ostaisin haudalle.

Ajattelen A:ta. Itken, juttelen, kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Työstän asiaa eri tavoilla.

A:n kuolemasta on tiedotettu mun vanhalla koululla. Yhdessä koulun whatsapp ryhmässä meinasi käynnistyä keskustelu aiheesta. Laitoin viestin, etten halua, että asiaa spekuloidaan. Ihme kyllä, muut tottelivat. Tai sitten ne jatkoivat mun selän takana eri ryhmässä.

Tuntuu pahalta, että A:n kuolemasta on tullut julkista. Mä en halua, että koko koulu tietää. Tää on mun ja A:n muiden läheisten asia. En halua, että muut muistelee sitä tai puhuu siitä. Ne, jotka ei oikeasti välittänyt. Ja tuntuu pahalta, etten ollut paikalla, kun siitä kerrottiin. Mun olisi kuulunut olla siellä. Vaikka tiedän enemmän, kuin mitä rehtori julisti, mutta mun olisi pitänyt olla siellä.

Luen uudelleen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty. Luin sen pari viikkoa ennen kuin A kuoli. Sattumalta. Nyt luen sen uudelleen. Se kertoo Härkösen siskon itsemurhasta. Alleviivaan kirjasta asioita. Samaistun vuorotellen Härköseen ja tämän siskoon. Kirja on täynnä ajatuksia, joita ajattelen itsemurhasta ylipäätään. Ja ajatuksia, joita ajattelen A:n itsemurhasta.

"Me elämme koska sinä kuolit."

Niin kamalalta, kuin se tuntuukin myöntää, musta tuntuu, että A:n kuolema oli mulle lopulta hyväksi. Se muutti mun ajattelua. Nyt kun tiedän, mitä on aika läheisen itsemurhan jälkeen, en halua enää niin kovaa kuolla itse. Ja musta tuntuu, että nyt mulla on velvollisuus elää A:n takia. Mun pitää elää, koska se kuoli.

Ja se muutti mun tapaa käsitellä asioita. Mun oma masennus ja ahdistus on jotain epämääräistä sotkua, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhteita. Mutta nyt mulla on suru, ja hoitajat tietää, miten sitä käsitellään. Ja mä tiedän. Ensimmäistä kertaa puhuminen tuntuu auttavan selkeästi. Samalla, kun puran mun surua, osia masennuksesta purkautuu. Musta tuntuu, että mua oikeasti hoidetaan.

Konkretiaa. Oon yhä suljetulla, olen ainakin ensi viikon vielä. En ole käynyt koulussa, mutta yritän käydän yhdessä kokeessa maanantaina. Syön ja nukun hieman paremmin. Päivän kohokohta on, kun päivällä toimintaryhmän tauolla pääsen tupakalle.

Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen.
Ja nyt kun öisin katson tähtiin,
ja sun kasvos siellä nään,
rakastun uudelleen.

Apulanta - Ilona

kävin suihkussa (jee)

Mulla on aina ollut hyvä muisti, mutta nyt se on lakannut toimimasta. En erota hoitajia tai muita potilaita toisistaan, en muista kenenkään uuden ihmisen nimiä, en muista mun lääkitystä tai sitä, millon oon viimeksi käynyt suihkussa. Käyn samoja keskusteluja uudelleen saman hoitajan kanssa. Tää on tosi outoa ja pelottavaa. Lääkäri sanoi, että se johtuu surusta.

Milloin mä oon vajonnu tähän pisteeseen? Laahustan sairaalan käytäviä sairaalan yöpuvussa, nousen ylös, peseydyn ja syön vain käskystä.

Tänäänkin hoitaja taas tuli mun huoneeseen tekopirteyttä huokuen ja hihkaisi, että mulla on suihkupäivä ja pakotti mut laahustamaan suihkuun. Suihkussa käyminen oli raskasta, piti seisoa ja kädet väsyi, kun pesi hiuksia.

Sentään pääsin mukaan johonkin toimintaryhmään, jossa on tauko, jolloin saa käydä pihalla. Yksi tyttö sieltä ryhmästä on nyt eilen ja tänään myynyt mulle röökiä, mitä me sitten poltetaan sairaalan kulmalla. Se tyyppi vaikuttaa tosi mukavalta, mutta sillä on paljon kavereita ja poikaystävä, joten en usko, että se kaipaa elämäänsä likaisissa kollareissa ja meikittömänä kulkevaa masentunutta kaveria.

Mä en tiedä mun painoa, mutta koska juon päivässä litran teetä ja kaksi litraa vettä ja syön vaan kaksi jugurttipurkkia ja vähän kanaa, luulen, että se on laskusuuntaan.

Ei mulla oikeen oo muuta asiaa. A on yhä kuollut. Mä oon yhä masentunut.

Ai niin, mulle harkitaan taas sijoitusta lastenkotiin. Vai mainitsinko jo siitä viime postauksessa? Mun muisti ei oikein pelaa...

mä haluaisin mennä sen perään

Pääsin keskiviikkona psykiatrille ja se vei mut omalla autollaan suoraan suljetulle. Oon vihdoin turvassa.

Mutta A ei tuu heräämään. Omaiset on luovuttanu. Kone irroitetaan joku päivä tässä.

Täällä osastollakin mä vaan makaan. En hymyile, en naura, puhun, kun on pakko. Syön todella vähän. Kaikki maistuu puulta eikä ole yhtään nälkä.

A:n luo ei tällä hetkellä saa mennä, mutta sen sisko lupas laittaa viestiä mulle heti kun saa. Sitten mä karkaan suljetulta ja meen kattoo sitä vikaa kertaa.

Suunnitelmakin on selkeä. Otan mun lompakon ja kännykän ja sanon meneväni sairaalan kahvioon. Saan käydä siellä yksin, koska tulin vapaaehtoisesti hoitoon. Kävelen bussiasemalle, maksan matkan käteisellä. Ilmoitan puolen tunnin päästä äidille ja osastolle. Äiti lähtee ajamaan perään, joten mulla on kyyti valmiina, kun oon käyny sairaalassa.

Ja niin, yritin jo kysyä menoa luvan kanssa, mutta niiden mielestä se ei ole hyvä idea.

Mä en nää enää oikein mitään syytä elää. Oon täysin yksin, mikään asia ei kiinnosta tai tunnu hyvältä, eikä mikään auta tai muutu. Koulukaan ei onnistu lainkaan. Kolmen kuukauden päästä mun tulee olemaan vielä vaikeampaa saada apua ja tuun olee vieläkin yksinäisempi. Mä en halua lapsia enkä puolisoa, enkä oo koskaan ollut hyvä saamaan ystäviä. Mulla ei ole mitään mitä odottaa.

Mulla on yhä tie ulos, mun huoneessa lipastossa. Mä voisin kertoa näistä ajatuksista hoitajalle, mutta ei ne mitään voisi auttaa, joten onko sillä väliä. Voisin vaan kirjoittaa huolellisen kirjeen, ettei ihmiset jää pohtimaan, miksi, miten ja miten tietoisesti tein sen. Sitten odotan, että pääsen kotiin ja otan pillerit yöllä, niin että menee tunteja siihen, että joku tulee katsomaan.

Kaikki kuolee kuitenkin joskus. Jos A:n aika on nyt, munkin aika voi olla. Mulla ei ole mitään kohtaloa täytettävänä tai suurta perhettä, laajaa ystäväpiiriä ja poikaystävää jotka jäisi suremaan.

//EDIT 21.9.19 klo 18.11
Sain just viestin. A on kuollut.

nyt et kuole, A

Varoitus: tekstissä käsitellään itsemurhaa

Mun paras (ja ainoa) ystävä A teki itsemurhan sunnuntaina.

Se laittoi naapurilleen ilmeisesti vähän huolestuttavan viestin ja sitten hirttäytyi kotonaan. Se naapuri löysi sen ja soitti hätänumeroon. A:n sydän pysähtyi 20 minuutiksi.

Se on teoriassa yhä hengissä. Se on ollut kaksi vuorokautta nyt teholla hengityskoneessa ja letkuissa. Mutta todennäköisyys, että se herää on pieni.

Sain kuulla maanantaina iltapäivällä. Varasin heti seuraavan bussin kotikaupunkiini, tiistaiaamuksi. Itkin koko illan paniikissa, yritin kysellä lisätietoa kaikilta A:n omaisilta. Yritin mennä juoksemaan, mutta itku sotki hengityksen enkä pystynyt. En usko oikeastaan Jumalaan, mutta rukoilin. Nukkuminen on aina ollut mulle pakokeino, mutten nukkunut minuuttiakaan, vaikka yritin.

Tänään, tiistaina lähdin aamun ekalla bussilla kotikaupunkiini teholle katsomaan A:ta. Kun tulin teholle, vuoteen ympärillä oli A:n äiti, kaksi aikuista siskoa ja kaksi ystävää. Tunsin toisen siskon jotenkuten, ja hän halasi minua.

Olin osannut sairaalasarjojen katselun ansiosta varautua letkuihin, monitoreihin ja intubaatioputkeen, mutta näky oli silti järkyttävä. A:n kaulaa kiersi tummanlila paksu mustelma, sen kasvot oli turvoksissa. Mutta pelottavinta oli tietenkin se, että vaikka se oli siinä, se ei ollut. Se ei reagoi mihinkään tai kuule mitään.

Parinkymmenen minuutin päästä meidän piti lähteä. A:n sisko kyseli, että onko minulla paikkaa mihin mennä. Kaikilla muilla oli, mutta mä en tunne ketään mun kotikaupungista. Mun suunnitelma oli vaan majailla sairaalalla. Sisko ei kuitenkaan uskaltanut jättää mua yksin, koska itkin niin paljon, vaan vei mut mielenterveyspäivystykseen ennen kuin lähti.

Siellä juttelin tunnin jonkun hoitajan kanssa, se kirjoitti mun tilanteesta kartoituksen ja soitteli eri tahoille mun asuinkaupunkiin, että saisin tukea.

Sen jälkeen menin uudelleen katsomaan A:ta. Tällä kertaa olin yksin, joten uskalsin puhua A:lle ja silittää tämän kättä.

"Ole kiltti, A, taistele vielä. Me kaikki rakastetaan sua ja tarvitaan sua. Mä en selviä ilman sua. Ole kiltti ja herää."

Mutta ei se herännyt. Äiti soitti mulle ja käski tulla seuraavalla bussilla kotiin.

Bussissa söin ensimmäisen aterian yli vuorokauteen. Yhden sämpylän syömiseen meni tunti.

Matkat sinne ja takaisin kestivät yhteensä 8h. Olin perillä asuinkaupungissani yhdeksän maissa. Päätin lähteä suoraan päivystyksessä annettuun osoitteeseen. Kriisikeskus, auki 24/7.

Harhailin tuntemattoman kaupungin katuja pitkin sisäpihalle ja soitin summeria. Kaksi mukavan oloista naista avasi oven.

Pääsin sisälle. Ne keitti mulle teetä ja juteltiin mukavassa nojatuolihuoneessa. Se ei ollut yhtään niin virallinen, kuin polin huoneet. Ei ollut edes työpöytää.

Ne luki päivystäjän lausunnon ja puhuttiin ja selviteltiin, mitä tehdään seuraavaksi.

"Sä olet 17, sulla on takana vuosia masennusta ja kaksi itsemurhayritystä. Oot ollut koko kesän osastolla ja muuttanu kuukausi sitten pakotettuna aivan uuteen kaupunkiin ja sun hoitokontaktit on vaihtunut. Sun tilanne on vaan huonontunut ja nyt sun ainoa ystävä teki itsemurhan? Tuossa on ihan hirveä taakka sun ikäiselle"

"Joo ja mun isä on alkoholisti ja puhuin sen menemään katkolle ja nyt oon sen tukihenkilö ja viikko sitten sain tietää sivulauseessa että sillä on syöpä", mä lisään.

Ne naiset vei mut autolla kotiin ja lupasi soittaa huomenna.

Nyt kello on melkein kaksitoista. En oo nukkunut melkein kahteen vuorokauteen. Oon syöny kahdessa vuorokaudessa vaan kaks ateriaa joista toinen oli pelkkä leipä. Oon juonu vaan mukillisen teetä. Pisin aika, jonka oon ollu itkemättä oli varmaan jotain puol tuntia.

Ja tän kaiken keskellä pahinta ei ole se mitä äsken kerroin vaan ne tuhannet ajatukset.

Mun olisi pitänyt tajuta. Olin niin syvällä omissa ongelmissani, etten huomannut yhtään, vaikka se antoi selkeitä varoitusmerkkejä. Vetäytyi kontaktista ihmisiin, sanoi olevansa itsetuhoinen. Se oli sunnuntai-iltana. Samaan aikaan, kun olin itsekin. Sanoin sille, että mene päivystykseen, jos menee liian pahaksi. Menin itse. Hän ei mennyt.

Mitä jos se oli vahinko? Kukaan ei ole vielä löytänyt jäähyväiskirjettä, eikä tän ikäiset tee kovin paljon oikeita itsemurhia. Oon tavannut paljon nuoria osastoilla, jotka on yrittäny itsemurhaa, mutta ei oikeasti kuollakseen, vaan päästäkseen pois tuskasta, ehkä salaa toivoen saavansa apua ja huomiota, jota he eivät muuten saa. Se oli varmaan munkin oikea motiivi, vaikken uskalla myöntää. Mitä jos se oli vahinko? Se olisi paljon pahempaa, kuin jos se olisi kuukausia suunnitellut ja päätynyt tähän. Mitä jos se vain halusi apua ja nyt se kuolee?

Mistä se sai köyttä? Tekikö se oikean hirttosolmun vai jonkun räpellyksen? Ei, se oli varmaan räpellys, jos sen tekee oikein, niska murtuu. Mihin se kiinnitti sen? Ei sen talossa ole koukkuja tai tankoja. Mitä sen kissoille käy?

Mä olisin voinut estää sen. Jos olisin soittanut sille sunnuntaina. Se hirtti itsensä kun mä istun kolmatta tuntia jonossa päivystyksessä.

Jos se kuolee, mä en voi enää palata mun kotikaupunkiin. Niistä kaduista ja siitä ihanasta koulusta, kaikista yhteisistä tutuista tulee surumerkkejä. Se ei saa kuolla, mä haluun takas sinne.

Mä en tapa itseäni koskaan. Tää kipu on liian suurta. Mä en haluu et kukaan tuntee tällaista mun takia. Mun täytyy vaan pyytää apua kunnes parannun ja sitten mä voin auttaa muita.

Jos sä kuolet, niin mulla ei ole mitään. Nyt et perkele mene kuolemaan.

Mä en mene huomenna kouluun. En pysty. Itkisin kuitenkin koko ajan. Ja oon liian väsynyt. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Pelkään, etten nuku tänäkään yönä. Pelkään, että jään taas vaan ajatusten vangiksi tähän kipuun ja tuskaan. Mut ehkä mä ansaitsen sen, kun en estänyt sitä.

// Oon puhunu A:sta niin paljon että selkeyden vuoksi keksin sille kirjaimen. Käyn vaihtamassa sen muihinkin postauksiin, että pysytte kärryillä milloin on sama henkilö.

en jaksa enää

Mä oon hokenu jo viikkoja etten mä pärjää. Mä en jaksa. Mut mua ei oteta vakavasti.

Mä en meinaa enää jaksaa ollenkaan. Oon viillelly nyt pari kertaa pidemmän tauon jälkeen, että tuntisin jotain. Tän viikonlopun aikana en oo noussut sängystä käytännössä ollenkaan. Mä en enää jaksa.

Kävin googlaamassa, ja kävi ilmi et mun yöpöydällä on tuplasti tappava määrä lääkkeitä.

Mulla on tiistaina aika lääkärille. Jos se ei vieläkään ota mua vakavasti, niin mä otan ne pillerit. Ehkä ne sitten tajuaa miten voin.

yksin

Äiti avaa mun huoneen oven ja astuu sisään.

"Nouse ylös. Sä et ole tehnyt mitään koko päivänä."

"Oonpas. Mulla oli tunti koulua, kävin siellä." Mä makaan sängyssä peiton alla. Tänään en edes meikannut.

"Et sä voi elää näin. Laita ikkuna kiinni. Et voi elää niin et täällä on kylmä ja pimeää ja oot yksin", äiti valittaa ja sytyttää valot.

"En voikaan. En mä voi elää näin, mutta en usko että valot korjaa mun olon. Laita ne pois. Mä tykkään kylmästä ja pimeästä."

Mä en oo koskaan ollut näin yksin. Oon aina ollut jollain tavalla yksin, mutta en koskaan näin yksin. Mun ympärillä ei ole ketään muita ihmisiä, kuin mun äiti ja veli. Mä tiedän, että jotkut on vielä yksinäisempiä, mutta mun henkilökohtaisessa mittakaavassa tää on jo paha.

En ollut edes tajunnut, kuinka paljon ihan vaan se merkkaa, että ihmiset sun ympärillä tietää sut. Vaikkei niiden kanssa puhuisi. Opettajat tuntee, luokkalaiset vaihtaa pari sanaa, kaupungilla näkee ohimennen ihmisiä, joita joskus tunsit.

Viisi ihmistä puhuu mulle. Mun äiti, veli, luokanvalvoja, lääkäri ja sairaanhoitaja. Siinä on koko mun sosiaalinen piiri. Ja niistäkin vaan mun perhe välittää oikeesti.

Mun entiset kaverit on lakannut täysin vastaamasta mun viesteihin. Kai mä olin liian masentavaa seuraa.

En opiskele. Ollenkaan. En soita pianoa, en piirrä, lue tai kirjoita. En juttele. En ulkoile tai käy kaupungilla. En tee mitään. Päivät kuluu sängyssä. Tunnen syyllisyyttä välillä, kun nauran jollekin netflix-sarjalle. Jos jaksan nauraa, kai mun pitäisi jaksaa opiskellakin. Silti en nouse.

Mikään ei oikein muutu. Asiat ei mene eteenpäin. Kohta on viikonloppu, mutta en odota sitä innolla, niinkuin muut. Se tarkoittaa vain kahta täyttä päivää putkeen ilman syytä nousta ylös.

Jostain syystä en ole kovin itsetuhoinen. Vaikka mulla olisi enemmän syytä kuin koskaan. Mulla ei ole mitään elettävää, ja oon niin yksin, että olisi muutenkin paras hetki kuolla. Ketään ei jäisi suremaan.

Eläminen on raskasta. Mä en jaksa elää. Herätä, hengittää, räpyttää silmiä, kuulla puhetta keittiöstä. Kaikki on raskasta, mutten jaksa luovuttaakaan.

syöpä

Mun isä soitti mulle tiistaina, se oli soittanut siihen päivystyksen numeroon. En arvannut, että se oikeasti tekee sen. Oli saanut ajan torstaiksi lääkärille. Lupasi soittaa sen jälkeen uudelleen.

Torstai tuli ja meni, eikä se soittanut. Tänään sain sen onneksi kiinni. Se on katkolla. Onneksi.

Mutta olin tänä viikonloppuna kylässä mun kummin luona. Se mainitsi yhdessä vaiheessa ihan sivulauseessa mun isän syövän.

Mä en tiennyt, että sillä on syöpä. Kukaan ei oo kertonu mulle. Sain mun kummin tavasta puhua sen käsityksen, että syöpä ei edes ole mikään uusi diagnoosi, ei ole se tilanne, että kukaan ei olisi ehtinyt kertoa, se on ilmeisesti ollut näin jo yli vuoden.

Esitin tietysti, että tiesin asiasta jo, enkä reagoinut kommenttiin. Niinkuin mulla on tapana. Esittää, että kaikki on hyvin.

Mun isällä on syöpä, eikä kukaan kertonut mulle. Oon pelänny muutenkin jo parin vuoden takaisesta aivoinfarktista asti, että isä kuolee, ja nyt tää.

Kaikki sanoo, että kyllä se siitä, kaikki menee kyllä pian parempaan, mutta miksi musta tuntuu, että päivä päivältä kaikki on huonommin vaan.

Mulla on taas tullut uusia oireita masennuksesta. Oon tykänny pitkään jo pukeutua mun tyylisesti ja meikata vahvasti, ja kulkea selkä suorassa ja kerätä katseita. Tykkäsin, että muut näkee mut.

Nykyään huomaan ahidistuvani aina, kun huomaan, että joku katsoo. Tai vaikkei katsoisikaan. Yritän pukeutua mustaan, isoihin vaatteisiin. Otin pinssit pois repusta, enkä enää meikkaa niin paljoa. Kävelen huppu päässä ja rukoilen, ettei kukaan näe mua.

Osittain se on varmaan sitä, että en halua, että ihmiset näkee, miten surullinen ja masentunu oon koko ajan. Kun se näkyy ilmeestä, en halua vetää katseita mun ilmeeseen. Mä en halua, että kukaan näkee mun oloa, vaikken jaksa piilottaa sitä. Siksi yritän piilottaa itseni kokonaan.

En haluaisi mennä kouluun. Ihmiset katsoo. Mua ahdistaa muutenkin koko ajan. Niin paljon, että on vaikeaa hengittää ja rintaa polttaa. Koko ajan.

Oon polttanu viime aikoina ihan liikaa tupakkaa. Hitto, alan olla psyykkisesti koukussa... Pitäis vähentää. En tupakoi mitenkään vakituisesti, poltan kännissä tai ahdistukseen, mutta nyt kun ahdistaa joka päivä, odotan aina röökin parantavan sen. Niin se parantaakin, niiksi kahdeksi minuutiksi kun nikotiini sekottaa pään.

Pitäisi varmaan joku päivä taas käydä vaa'alla...

mä haluaisin olla isona

Mun äiti oli käyny valittaa jollekin tyypille mun hoidosta ja ne oli esitellyt jonkunlaisen intensiivisen avohoitojakson mahdollisuuden, missä kävisin neljänä päivänä viikossa osastolla. Kuulostaa tosi hyvältä, mä toivon, että siitä puhutaan lisää ensi viikolla.

Päivä päivältä mä vaan tajuan enemmän, etten mä pärjää kotona, ja vaikka mulla on "kevyt alku" ja vaan kolme kurssia tällä hetkellä, en pärjää koulussakaan.

Se on ihan kamalaa, ja mä tosiaan toivon että se on tää sairaus, eikä oikea minä, mutta mä en kykene opiskelemaan. Aikaa mulla olisi vaikka kuinka, mutta en pysty keskittymään ollenkaan, ja tunneilla musta tuntuu etten kerta kaikkiaan tajua tai opi mitään. En oo palauttanut mitään arvioitavia töitä, vanhimmat on jo viikkoja myöhässä.

Pelkään kouluasioita niin paljon. Mulla on jo nyt neljän vuoden suunnitelma, joten jos en pysy tässäkään kärryillä, mun pitää ehkä keskeyttää koko lukio. Se ahdistaa ja pelottaa mua niin paljon, mä olin aina se hyvä oppilas, jonka piti menestyä elämässä, mutta nyt voi olla, etten pääse lukiota läpi.

Varsinkin, kun oon alkanut pyöritellä viime kuukausina mielessäni yhtä ammattia. En oo uskaltanut kertoa kellekään, koska pelkään, että se on ihan tyhmä juttu. Mutta sen oon nähny tänä vuonna, kun oon ravannut osastoilla, että Suomi on täynnä huonosti voivia nuoria, ja terveydenhuollon ammattilaiset käyttäytyy joskus tosi tökerösti. Jos mä jotenkin äonnistuisin joskus parantumaan, mä haluaisin olla psykiatri. Tiedän, tyhmä ajatus. Jos en pärjää kolmen lukiokurssin kanssa, miten pärjäisin muka 12 vuotta lääkiksessä?

Mutta haluaisin vaan auttaa muita. Ennenkun niille käy niinkuin mulle.

Osastot on aika kamalia paikkoja. Samoin avohoito, jos tarvitsisi osastohoitoa. Syy, miksi olen niin iloinen mahdollisesta osastojaksosta on, että tämän kaupungin osastolla viettämäni 5 päivää olivat tämän vuoden parhaat päivät. (Tosin vau, mitähän tuokin kertoo mun vuodesta...) Ekaa kertaa mulla oli turvallinen olo ja mua kohdeltiin kuin ihmistä. Koko vuoden mulla on ollut aina vain jompikumpi, tai ei kumpaakaan. Kotona oon yksin eikä kukaan huolehdi musta, osastoilla säännöt ja byrokratia saa tuntemaan itsensä pelkäksi tapaukseksi, potilaaksi.

Pahinta on se, kun mua kohdellaan, niinkuin olisin itsetuhoinen ihan pahaa pahuuttani, vittuillakseni tai aiheuttaakseni ongelmia. Kun puhutellaan, rankaistaan tai kohdellaan kuin kakaraa, jos käyttäytyy itsetuhoisesti tai puhuu itsemurhasta. En mä tee sitä pahaa pahuuttani, se on ahdistuksen hallintaa tai avun pyytämistä, äärettömän pahaa oloa. Jotkut lääkärit ja sairaanhoitajat ei tunnu tajuavan sitä.

Kirjoitin jo toukokuussa, kun jouduin osastolle, että se on kuin vankeusrangaistus murhanyrityksestä. Se ei ollut pelkkää hetkellistä tunteiden kuohuntaa, oon yhä sitä mieltä. Osasto on nimenomaan kuin vankila, siellä ei edes yritetty ratkaista mun ongelmia. En saanut terapiaa tai muutakaan apua, en edes kunnon diagnoosia. Mun ongelmia vaan lykättiin. Kävelin ulos yhtä masentuneena kuin sisään tullessa. Ainoa hyvä asia, jonka sain mukaan oli syy olla yrittämättä itsemurhaa, sillä jos epäonnistuu, joutuu takaisin sellaiseen paikkaan.

Ja on ehkä aika huono juttu jos yksi tärkeimmistä syistä olla tappamatta itseään on pelko epäonnistumisesta.

Se iso tunne aamulla vaikea niellä
kun ei pety pettymykseen.
- Maustetytöt: Mä loistan kuin hämärä

Olisinpa tiennyt silloin...

Mä kävin äsken lukemassa kaikki mun vanhat blogitekstit vuodelta 2017. Ja aloin vaan itkemään. Mä oon muuttunut niin paljon ja vain huonoon suuntaan. Mä olin silloin vielä niin naivi ja iloinen.

"Tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas", mä kirjoitin huhtikuussa 17. Ei se elämä vaan toiminutkaan niin. Se menee niin vaan leffoissa. Mulle on tullut romahduksia, kolme tai neljä tähän mennessä, mutta ei ne asiat parane sen jälkeen. Välillä jopa huononee.

Ne tekstit on ysiluokan keväältä. En näköjään maininnut sitä niissä teksteissä, mutta pääsin yläasteelta kympin keskiarvolla. Mä tein koko ajan paljon kaikkea, opiskelin, harrastin, laihdutin. Ja olin koko ajan ~52kg painava. Olisinpa tajunnut nauttia silloin. Luulin olevani laiska ja lihava, mutta olisinpa tiennyt, mihin päädynkään. Yli 60 kiloa normipainona eikä meinaa edes kouluun jaksaa mennä.

En oo tänäänkään tehnyt mitään. Ei sillä tavalla mitään, niinkuin silloin yläasteella olisin sanonut, siis en oo tehny MITÄÄN oon vaa opiskellu ja siivonnu ja käyny lenkillä oon niin laiska ei todellakaan. Oon noussut sängystä vaan pari kertaa, vessaan ja syömään, ja sekin on suuri operaatio.

Masennus ei ole mitenkään jännää tai traagista. Masennus on tylsää ja tyhjää. Mua ei huvita mikään, mutta se ei tarkoita, että mun mielestä olisi sitten hauskaa vaan maata. Ei sekään ole hauskaa, se on kaikkein kamalinta. Haluaisin haluta tehdä jotain. Haluan palata siihen minuun, joka teki asioita. Siihen energiseen, joka näki tulevaisuuden, eikä halunnut viiltää liian syvään, ettei arvet sitten haittaisi myöhemmin elämässä.

En jaksa nostaa ruokailuvälineitä syödäkseni. En jaksa käydä suihkussa. En jaksa viedä roskia, vaikka äiti kuinka monta kertaa käskee. Tuijotan vaan. Kaikki äänet on liian kovia. Mä haluan, että kaikki on hiljaa.

Luin jostain, että suurin osa itsemurhista tehdään masennuksen paranemisvaiheessa. Vaikeasti masentuneet on niin masentuneita, ettei ne jaksa edes tappaa itseään. Aika ironista. Musta tuntuu, että mä oon just nyt siinä vaiheessa. Sairaanhoitaja kysyi tapaamisessa, että mikä auttaa mua jaksamaan niin vastasin että masennus.

Niin, käytiin silloin sen kanssa myös psykiatrilla viimein. Mutta ei sekään osannut auttaa. Määräsi vaan uudet lääkkeet. Olisin tavallaan toivonut, että pääsisin osastolle turvaan, mutten uskaltanut sanoa ääneen.

viimeinen puhelu

Mun entisellä psykologilla oli viimeinen työpäivä perjantaina. Sekin muuttaa. Sillä ei ollut koko päivälle muuta ohjelmaa kun hoitaa pari sähköpostia ja soittaa mulle. Juteltiinkin sitten melkein tunti.

En oo pystynyt puhumaan kellekään kunnolla viikkoihin ja se on varmaan osasyy sille, miksi oon taas niin pohjalla, mutta nyt pääsin kertomaan sille kaiken. Viimeistä kertaa. Puhelun lopussa se kertoi, että olin sille tosi tärkeä potilas. Olin myös sen pitkäaikaisin potilas. Lisäksi se sanoi, että mun kertoman perusteella mun paikka olisi nyt osastolla eikä kotona. Katotaan, kuinka kauan menee, ennenkuin tän kaupungin tolvanat tajuaa sen.

Se oli varmaan viimeinen kerta ikinä kun puhun sille. Itkin melkein koko puhelun. En oo koko mun elämässä pystyny puhumaan kellekään niinkuin sille. Jotenkin mulle tuli siitä puhelusta sellanen näyttämisen halu. Mun täytyy tehdä jotain isoa, jotta se kuulis musta vielä joskus. Mä haluun kirjottaa mun keskeneräisen dystopian loppuun ja julkasta sen. Tai alan äänittää mun biisejä ja lataan ne youtubeen. Mun täytyy tulla kuuluisaksi, jotta se kuulee musta vielä. Tiedän, tyhmä ajatus. Mutta niin mä ajattelin.

Kävin viikonloppuna isän luona. Se oli huono idea. Isä oli kännissä kolmatta kuukautta putkeen. Se haukkui mut ja joi lisää. Olisin halunnut tulla jo lauantaina pois, mutta sieltä menee bussi vaan kerran päivässä. Annoin isälle paikallisen päihdepäivystyksen numeron ja käskin soittaa. Sen täytyy päästä katkolle.

Yhden asian mä oon päättäny. Kun mulla on huomenna aika sille ihmeen sairaanhoitajalle, niin mä vaadin saada ajan psykiatrille. Viimeksi se kieltäytyi varaamasta mulle. Mä en anna näiden aliarvioida mun tilannetta. Mä tarvitsen apua. Mä en halua joutua siihen kuntoon, että yritän taas itsemurhaa. Mun lääkkeet ei toimi, ja niistä täytyy lähteä, joten mä tarvitsen psykiatrin.

Mä tiedän, että mun pohjimmainen ongelma on yksinäisyys, mutta nyt oon niin masentunut, että hyvä kun raahaudun niille parille tunnille kouluun, mitä mulla on. Mulla ei ole todellakaan energiaa ottaa kuulokkeita pois tai hymyillä, joten ei ihme, etten saa ystäviä. Mun vointia täytyy kohentaa ensin edes sen verran, että kykenen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Nyt on asiat nimittäin sillä mallilla, etten enää jaksa puhua edes mun perheen kanssa. Makaan vaan ja katson vanhoja sarjoja uudelleen ja uudelleen. En pysty mihinkään luovaan tai älylliseen toimintaan. Ainoa asia mitä suunnittelen on mun oma kuolema. Mut mä haluan luvata itselleni, että elän ainakin lukion loppuun. Ei saa hätiköidä. Kuolla kyllä ehtii, sille on koko elämä aikaa.