Mä oon aina tykännyt aluista. Tykkään tarinan aluista kun kuvataan henkilön tavallista elämää, joka sitten muuttuu. Esitellään uutta ihmeellistä maailmaa, kaikki on jännittävää ja hienoa, mikään ei ole vielä pielessä. Tykkään kouluvuoden alusta, kun on motivaatiota opiskeluun, on levännyt ja virkeä olo. Tykkään uusien projektejen alusta, kun on intoa tehdä kaikkea ja suunnitella tulevaa. Tykkäsin uusien tuttavuuksien aluista, kun luulin, että saisin viimein ystävän.
Viime kuukausina asetelma on kuitenkin vaihtunut. Nyt mä vaan odotan loppuja. Varsinkin tänään, itkin kuusi tuntia, koska halusin vain kaiken loppuvan.
Haluan lopun yksinäisyydelle. Lopun jatkuvalle masennukselle ja pahalle ololle. Lopun ahdistuskohtauksille ja itkulle. Lopun toivottomuudelle, ja sille, ettei tulevaa näy. Haluaisin lopun jopa syömishäiriölle, sillä tästä ei tullutkaan puolen vuoden menestystarinaa, niinkuin kaikissa leffoissa, kaikissa youtube-videoissa ja blogeissa. Tästä tuli vuosikausien mittainen taistelu, ja kaikki tuntuu jatkuvasti vain pahemmalta ja raskaammalta. Haluan lopun elämälle.
Mä olen naiivi. Kai mä kasvoin liikaa tarinoiden parissa, enkä oikeiden ihmisten. Mulla on mennyt kauan tajuta, ettei oikeassa elämässä ole loppuja.
Tulin ajatelleeksi sitä, kun katsoin Orange Is The New Black sarjan viimeisen jakson. ((HUOM!! Seuraa spoileri viimeisestä jaksosta, skippaa tämä kappale, jos et ole katsonut, mutta aiot!)) Vikaa kautta katsoessa odotin jatkuvasti Taysteen tarinalle selkeää loppua. Odotin hänen joko tekevän itsemurhan tai vapautuvan elinkautisestaan. Mutta loppu olikin erilainen, Taystee vain hyväksyi sen, että hän on vankilassa, ja jatkoi elämäänsä. Minä en vain ymmärrä, miten joku voi jatkaa eteenpäin.
Olen yrittänyt luoda asioille loppuja. Paha olo loppuisi osastojaksoon tai lääkityksen alkamiseen. Syömishäiriö parantumiseen. Yksinäisyys ystävyyteen. Ahdistuskohtaukset lääkkeisiin tai päivystykseen.
Mutta ei se menekään niin. Mikään ei tunnu loppuvan. Lääkäritkin yrittää sanoa mulle, ettei niillä ole mitään taikakeinoja. Mun pitää vaan oppia elämään tämän kanssa. Mä en vaan usko, että mä pystyisin.
Viikon päästä on taas uusi alku. Koulu jatkuu. En tiedä, miten voisin muka pystyä siihen. Mitä kerron kesästä englannin tunnilla, kun käydään kierrosta luokassa. Miten sovin keskeneräisistä kursseista ja kirjoituksista.
Mä en halua enempää alkuja. Mä vaan haluaisin yhden lopun.
tiistai 30. heinäkuuta 2019
torstai 25. heinäkuuta 2019
suljetulle matka käy
Arvatkaa kuka istuu ambulanssissa matkalla suljetulle osastolle? Aivan oikein, minähän se, taas.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
Eilen mulle tuli aika paha ahdistuskohtaus, se alkoi koulujutuista. Alkuahdistukseen yritin saada päihteitä, mutta kukaan mun normaaleista hakijoista ei suostunut.
Sitten menin hetkeksi tupakkaseuraksi niille A:lle ja sen kavereille, mutta joukkoon kuulumattomuuden tunne muiden polttaessa tupakkaa ja nauraessa insidejutuille vain pahensi tilannetta. Lähdin kotiin sanomatta sanaakaan.
Ahdisti niin vitusti, itkuhuusin lattialla, hakkasin päätä seiniin. Lopulta viiltelin käden aivan täyteen ja lattia oli veressä. Hetken mietin, että olisin viiltänyt haavan, joka olisi pitänyt tikata, jotta olisin saanut mennä sairaalaan. Jänistin kuitenkin, ja päätin lähteä mielenterveyspäivystykseen.
Liftasin sairaalalle, siellä juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa, ja jäin aikuisten osastolle yöksi.
En tietenkään saanut nukuttua ollenkaan, ja nousin kuudelta kysymään hoitajalta, saanko lähteä. En saanut vielä, mutta kasin maissa sain lähteä sillä ehdolla, että menisin suoraan avo-osastolle.
Mulla oli kymmeneltä hoittari sillä paskalla lääkärillä, ja se vaan valitti ettei mua voi hoitaa jos en kerro mikä on. En kuitenkaan halunnut kerta sille mun kaveriongelmista tai alkoholin etsinnästä. Se päätti, etten pärjää yksin kotona, ja tässä sitä taas ollaan...
Paino sentään on lähtenyt laskuun. Eilen aamupaino 58,9 kg.
maanantai 22. heinäkuuta 2019
Kolmas pyörä, taas.
Mä oon aina ollut yksinäinen. Kävin ala-asteen pienessä koulussa, joten rauhoittelin siellä itseäni ajattelemalla, että niin pieneen porukkaan ei ollut vain osunut ketään mun kaltaista. Yläaste ei muuttanut mitään. Mä yritin tosi kovasti hankkia ystäviä. Mä jopa katsoin jotain videoita siitä, miten hankitaan ystäviä, ja käytin niiden kikkoja. Esimerkiksi, kun olette vähän tutustuneet, kerro jokin pieni salaisuus, niin toinen ajattelee, että välillänne on jonkinlainen side. Tai että varmista aina lähtiessä, milloin näette uudelleen. Ei toiminut. Kävin ysiluokalla läpi varmaan lähes kymmenen kaveriporukkaa, mutta viikossa parissa, jopa nopeammin minut aina tiputettiin joukosta.
Niinpä korvasin peruskoulussa yksinäisyyttä lukemalla kirjoja jatkuvasti. Kun aikuiset kyselivät, miksi olin aina yksin, vastasin vain, että yläaste ei ole minun paikkani, lukiossa kaikki löytää kyllä seuraa.
Lukion ekana vuonna luulin viimein löytäneeni kaverin. Nopeasti kävi ilmi, että suhde jäi hyvin pinnalliseksi. Juteltiin vähän koulussa, siinä kaikki. Ja toisena vuonna hän katkaisi minuun välit juuri kun olisin tarvinnut ystävää enemmän kuin koskaan.
Viimein, toisen vuoden talvella aloin saada ystäviä. Ensin osastolta, sitten muutin omilleni ja tutustuin naapurissa asuvaan luokkalaiseeni A:han. Hänestä tuli paras ystäväni.
Nyt musta tuntuu, että kaikki tuo alkaa jälleen luisua mun käsistä.
Yksi päivä pari viikkoa sitten yksi osastolaisista laittoi viestin yhteiseen whatsapp ryhmäämme. Siinä sanottiin, että hän alkaa olla parantunut, ja yrittää päästä eroon sairaudesta muistuttavista asioista. Hän poistui ryhmästä. Heti perään lähes kaikki muutkin poistuivat, kuin allekirjoittaisivat viestin. Mulle kaikki osastolaiset tuntuivat hyviltä ystäviltä, heille olinkin vain muistutus sairaudesta.
Ja sitten on A. Musta on jo pitkään tuntunut, että se ei tykkää olla mun kanssa, varsinkaan julkisilla paikoilla. Oon sitä paljon rumempi ja lihavampi, tylsä ja itsetuhoinen, tosi nolo ja kiusallinen. En oo varmaan oppinut, miten ollaan ystäviä. En ihmettele, miksi sekin tuntuu vastustelevan. Pahinta oli, kun jouduin suljetulle. Kuusi viikkoa voi kuulostaa lyhyeltä, mutta meidän pari kuukautta kestäneelle ystävyydelle se taisi olla kriittinen aika.
Kaikki ne snäpit julhinnasta ja hauskanpidosta, jossa en ollut mukana. Nyt kun tavataan A:n ja parin sen kaverin kanssa, olen aina kolmas pyörä, tai neljäs, tai mitä vaan. Niillä on keskenään hauskaa, insidejuttuja ja muuta. Mä naureskelen kiusaantuneena vieressä esittäen tajuavani jotain.
Ja eilen illalla kun kävelin sattumalta vastaan yhtä tyyppiä, joka oli menossa tupakalle A:n kanssa, se vaikutti tosi ärsyyntyneeltä, että tulin mukaan, samoin A sitten myöhemmin. Kyselin, milloin lähdetään taas juomaan, ne sanoivat saaneensa siitä jo tarpeeksi tälle kesälle. Vähän ennen kahtatoista molemmat sanoivat menevänsä nukkumaan, pari tuntia myöhemmin näin niiden mystoreissa snäppejä juhlimisesta.
Oon koko elämäni ollut se ylimääräinen, joka roikkuu pakolla mukana. Nyt musta tuntuu, että oon taas se.
Menin eilen yöllä mun koulun sivuille ja löysin sieltä viime vuoden vuosikirjan. Selasin sen läpi, vaikka ahdistus kasvoi joka sivulla. Kuvia iloisista ihmisistä, ahkerista, terveistä, joille koulunkäynti, kansainväliset projektit ja teatterispektaakkelit olivat lastenleikkiä. Muutama viikko, ja mun pitäisi palata kouluun, noiden ihmisten keskelle. Miten mä pystyn selvittämään keskeenjääneet kurssit ja aloittamaan uusia, kun ahdistun pelkistä kuvista ja alan itkeä kavereiden snäpeistä? Musta tuntuu, etten oo valmis, en tuu koskaan olemaan. Jotenkin en enää usko että pystyisin lukioon. En enää usko tulevaisuuteen. Kaikki mitä nään on osasto ja masennus.
Niinpä korvasin peruskoulussa yksinäisyyttä lukemalla kirjoja jatkuvasti. Kun aikuiset kyselivät, miksi olin aina yksin, vastasin vain, että yläaste ei ole minun paikkani, lukiossa kaikki löytää kyllä seuraa.
Lukion ekana vuonna luulin viimein löytäneeni kaverin. Nopeasti kävi ilmi, että suhde jäi hyvin pinnalliseksi. Juteltiin vähän koulussa, siinä kaikki. Ja toisena vuonna hän katkaisi minuun välit juuri kun olisin tarvinnut ystävää enemmän kuin koskaan.
Viimein, toisen vuoden talvella aloin saada ystäviä. Ensin osastolta, sitten muutin omilleni ja tutustuin naapurissa asuvaan luokkalaiseeni A:han. Hänestä tuli paras ystäväni.
Nyt musta tuntuu, että kaikki tuo alkaa jälleen luisua mun käsistä.
Yksi päivä pari viikkoa sitten yksi osastolaisista laittoi viestin yhteiseen whatsapp ryhmäämme. Siinä sanottiin, että hän alkaa olla parantunut, ja yrittää päästä eroon sairaudesta muistuttavista asioista. Hän poistui ryhmästä. Heti perään lähes kaikki muutkin poistuivat, kuin allekirjoittaisivat viestin. Mulle kaikki osastolaiset tuntuivat hyviltä ystäviltä, heille olinkin vain muistutus sairaudesta.
Ja sitten on A. Musta on jo pitkään tuntunut, että se ei tykkää olla mun kanssa, varsinkaan julkisilla paikoilla. Oon sitä paljon rumempi ja lihavampi, tylsä ja itsetuhoinen, tosi nolo ja kiusallinen. En oo varmaan oppinut, miten ollaan ystäviä. En ihmettele, miksi sekin tuntuu vastustelevan. Pahinta oli, kun jouduin suljetulle. Kuusi viikkoa voi kuulostaa lyhyeltä, mutta meidän pari kuukautta kestäneelle ystävyydelle se taisi olla kriittinen aika.
Kaikki ne snäpit julhinnasta ja hauskanpidosta, jossa en ollut mukana. Nyt kun tavataan A:n ja parin sen kaverin kanssa, olen aina kolmas pyörä, tai neljäs, tai mitä vaan. Niillä on keskenään hauskaa, insidejuttuja ja muuta. Mä naureskelen kiusaantuneena vieressä esittäen tajuavani jotain.
Ja eilen illalla kun kävelin sattumalta vastaan yhtä tyyppiä, joka oli menossa tupakalle A:n kanssa, se vaikutti tosi ärsyyntyneeltä, että tulin mukaan, samoin A sitten myöhemmin. Kyselin, milloin lähdetään taas juomaan, ne sanoivat saaneensa siitä jo tarpeeksi tälle kesälle. Vähän ennen kahtatoista molemmat sanoivat menevänsä nukkumaan, pari tuntia myöhemmin näin niiden mystoreissa snäppejä juhlimisesta.
Oon koko elämäni ollut se ylimääräinen, joka roikkuu pakolla mukana. Nyt musta tuntuu, että oon taas se.
Menin eilen yöllä mun koulun sivuille ja löysin sieltä viime vuoden vuosikirjan. Selasin sen läpi, vaikka ahdistus kasvoi joka sivulla. Kuvia iloisista ihmisistä, ahkerista, terveistä, joille koulunkäynti, kansainväliset projektit ja teatterispektaakkelit olivat lastenleikkiä. Muutama viikko, ja mun pitäisi palata kouluun, noiden ihmisten keskelle. Miten mä pystyn selvittämään keskeenjääneet kurssit ja aloittamaan uusia, kun ahdistun pelkistä kuvista ja alan itkeä kavereiden snäpeistä? Musta tuntuu, etten oo valmis, en tuu koskaan olemaan. Jotenkin en enää usko että pystyisin lukioon. En enää usko tulevaisuuteen. Kaikki mitä nään on osasto ja masennus.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2019
Juonenkäänteitä
Jos mun elämästä tehtäis elokuva, se tehtäis tästä vuodesta. Vaikka oon kuinka masentunut, en voi väittää, etteikö mun elämä olisi ihan kiinnostavaa välillä. Nyt lähipäivinä varsinkin on tapahtunut tosi yllättäviä käänteitä.
Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.
Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.
No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.
Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.
Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.
Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".
Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.
Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.
Maanantaina kun tulin bussilla kotiin, mun edellinen poikaystävä laittoi mulle viestiä. Se halus nähä ja puhua. Suostuin, ja se tuli hakemaan mut autolla. Ajettiin sen vanhempien tyhjään kämppään, ja tilanne eskaloitui. Ei palattu yhteen (yök en kestäisi parisuhdetta just nyt), mutta ollaan kai jonkinlaisessa friends with benefits -suhteessa? En tiedä. Tosi outoa.
Tiistaina menin avo-osastolle päiväpaikalle niin kuin oli sovittu. Hoitajat sanoi, että mulla oli aika lääkärille, ja menin sitten sinne. Valitettavasti mun oma lääkäri oli lomalla, joten lääkärinä toimi yksi toinen tyyppi. Mulla oli siitä jo valmiiksi huonot kokemukset, koska viimeksi kun kävin sillä, se arvioi etten oo masentunu tai ahdistunu ja viikkoa myöhemmin olin suljetulla.
No, sille oli kuitenkin sitten mentävä. Se lääkäri sitten meni ja määräsi, että mä alan käymään osastolla kerran viikossa, keskiviikkoisin. Tiesin jo siinä, ettei se mitenkään riitä. Mun vointi ei kestä. Lisäksi, mun tilillä oli viistoista euroa. Kesällä ei saa opintotukea ja asumistuki ei riitä edes vuokraan. Olin siis käyttänyt kaikki mun säästöt ja kevään kaikki palkat vuokraan, ja siksi mulla oli niin vähän rahaa. Olin laskenut sen varaan, että saan osastolta kolme ruokaa päivässä ja lääkkeet, niin pärjäisin elokuun tukiin saakka. Mutta nyt ei sitten sitäkään. Mut laitettiin menemään kotiin.
Iltapäivällä kotona mua ahdisti ja masensi. Kaikki oli palannut toukokuiseksi. Makasin vaan sängyllä. Neljän maissa sossut soitti. Ne sopi tapaamisen mun kanssa torstaiksi. Heti perään soitti mun iskä. Elokuvakäänne numero kaksi: se sanoi, että se laittaa mun tilille 500€. En ollut kertonut sille mun rahahuolista, eikä se ole koskaan aiemmin antanut mulle rahaa, ja yhtäkkiä se pelasti mun loppukesän.
Illalla mentiin A:n ja sen kavereitten kanssa ryyppäämään, niinkuin oli suunniteltu. Se oli ihan hauskaa, mun toleranssikin oli kivasti laskenut kahden kuivan kuukauden tuloksena. Poltan aina välillä kännissä, mutta nyt innostuinkin ihan kunnolla ja poltin varmaan viis röökiä illan aikana, koska A opetti mua vetämään kunnolla henkeen, ja nikotiini nousi päähän melkein kovempaa kuin alkoholi.
Tänään aamulla kömmin sitten yhdeksän maissa osastolle. Me käytiin sairaalan omistamassa rantasaunassa ja palattiin yhden maissa osastolle. Mun omahoitaja halusi vielä jutella mun kanssa ennen kuin lähtisin kotiin. Juteltiin vähän ja täytettiin joku turvallisuussuunnitelma, jonka tarkoitus on estää itsetuhoiset teot. Tosin se näytti vähän surkealta, koska ei saatu siihen melkein mitään. Toimivia ahdistuksenhallintakeinoja ei juuri ole, mulla ei ole ketään tuttua aikuista, jolle voi kertoa pahasta olosta ja niin eteen päin. Viimeinen kohta oli hauskin täyttää. Syy elää oli mulla "pelkään, etten osaa tappaa itseäni ja joudun takaisin suljetulle".
Päätettiin sen mun omahoitajan kanssa, että mä tarviin tiiviimpää hoitoa ja sovittiin, että käyn osastolla joka päivä. Siinäs taas nähtiin, se lääkäri on paska. Se aliarvioi aina mun hoidontarpeen.
Eli mikä tilanne, rahahuolet katosi, paikka osastolla on nyt joka päivälle, mutta olen yhä tosi masentunut. Voisi olla paremmin, voisi olla pahemmin.
Yksinäisen keijun tarina
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina
En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.
Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.
Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.
((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))
jotta vastatuuleenkin hän lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollut hällä takana.
Mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
fauni hymähti, ei ottanut tosissaan.
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
- Chisu: Yksinäisen keijun tarina
En oo koko kesänä kattonut mun soittoläksyjä, mutta eilen avasin viimein mun nuottivihkon ja löysin tän biisin, joka mun pitää opetella soittamaan. Mä en yleensä itke musiikille, mutta tää kappale oli poikkeus.
Mä muistan ajan kun aloin kertoa mun läheisille mun masennuksesta, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Mä olin se keiju ja ne oli fauneja. Kukaan ei ymmärtänyt, miten mä voisin olla masentunut. "Et sä ikinä näytä masentuneelta", jopa mun oma äiti sanoi. "Miten sä voit tuntee olos riittämättömäksi noilla arvosanoilla?" Mut alettiin ottaa vakavasti vasta kun yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa ja jouduin sairaalaan kesken koulupäivän.
Muutama kuukausi sitten törmäsin nuorisotyöntekijään, joka oli kouluttanut mut tukioppilaaksi yläasteella. Juteltiin vähän ja mä ajattelin kertoa totuuden mun elämästä, olihan se ammattilainen, joka tarvitsi tietoa siitä, miten nuorten elämät voi mennä pieleen. Kerroin, että olin masentunut ja olin juuri päässyt nuorten psykiatriselta avo-osastolta, jossa olin ollut anoreksian takia. Sekin oli yllättynyt. Se kysyi, mitä nuorisotyöntekijöiden pitäisi tehdä, ettei mun tarina toistuisi. Vastasin, että kiinnittäkää huomiota niihin, jotka ei koskaan joudu ongelmiin. Nuorisotyöntekijät huomaa ne nuoret, jotka ohjaa pahan olonsa päihteisiin, kiusaamiseen, riehumiseen, ja yrittää auttaa niitä. Mutta ne, jotka ohjaa pahan olon sisäänpäin jää näkemättä. Kiinnittäkää huomiota kympin oppilaisiin, hiljaisiin, yksinäisiin. Niihin keijuihin.
((Kirjoitan toisen postauksen heti perään ajankohtaisista jutuista, tää oli vähän tämmönen teemapostaus, niin en halua tunkea muita juttuja tähän))
maanantai 15. heinäkuuta 2019
Ajatuksia bussissa
Oon nyt bussissa matkalla mun kämpälle. Oon viettäny nyt viikon äidin luona toisessa kaupungissa ja palaan nyt kotikaupunkiini.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
Edessä on eka yö jonka nukun yksin melkein kahteen kuukauteen. Eka yö omassa kämpässä itsemurhayrityksen jälkeen.
Bussissa on aikaa ajatella, kun matka kestää neljä tuntia. Ajattelin kulunutta vuotta. Lukion toinen luokka on ollut mun elämän raskain vuosi.
Mun anoreksia paheni. Menetin mun ainoan koulukaverin. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jouduin anoreksian takia osastolle melkein kahdeksi kuukaudeksi. Aloin sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia. Mun masennus syveni vaikeaksi masennukseksi. Muutin omaan asuntoon. Yritin itsemurhaa vetämällä ranteet auki. Jouduin suljetulle kuudeksi viikoksi. Ja nyt mulla ei periaatteessa ole kotia.
Aiempien vuosien koettelemukset, yksinäisyys, kiusatuksi joutuminen ja laihdutusyritykset kuulostavat mukavalta, tavalliselta elämältä tämän vuoden rinnalla.
Mitähän mä en ole vielä kokenut, no, läheisen kuolemaa (EDIT: 18.9.19 vitun naiivi paska oliko pakko manata), väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Oliskohan ne vuorossa sitten seuraavaksi... Koputan puuta.
Mulla on tällä viikolla paikka päiväosastolla, yhdeksästä neljään. Muutoin oon viimein vapaa viettämään kesää. Ollaan menossa A:n ja sen kavereiden kanssa juomaan huomenna. Sitäkin ekaa kertaa lähes kahteen kuukauteen. En malta odottaa. Mun elämän parhaat hetket on humalassa.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2019
päivä 44
Lomilta palatessa sain uutisia. Mä saisin melkein heti perään uuden, viikon mittaisen loman, jonka jälkeen siirtyisin avo-osastolle kotikaupunkiini. Tänään pakkasinkin siis kaikki tavarani, ja pääsin ulos. Kuusi viikkoa kesälomasta meni suljetulla, eikä mun tilanne muuttunut lainkaan.
Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.
Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.
Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.
Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.
Musta tuntuu, että suljetulle otetaan nuoria ihan random ajoiksi, eikä oikeaa vointia katsota ollenkaan. Miksi pääsin juuri nyt pois? Ei hajuakaan. Lääkärikäynnillä tänään kerroin voivani yhä huonosti, olevani itsetuhoinen ja toivoton tulevaisuuden suhteen, ja ihan kuin en olisi sanonut mitään noista asioista, lääkäri sanoi hymyillen, että minut uloskirjattaisiin.
Mitä tällä jaksolla edes tehtiin? Mua tutkittiin hieman, tuloksena että yllätys yllätys, olen masentunut. Ja mun lääkkeitä säädettiin kymmenen kertaa, mutta sopivaa yhdistelmää ei löytynyt. Eli toisin sanoen ainoa mitä jäi käteen on pari uutta ystävää.
Mutta jotain hyvääkin: nyt kun pääsen valvonnasta, aion alkaa laihduttaa. Multa nimittäin otettiin eilen paino. Häpeän sitä niin paljon. Kirjoitan sen tänne saadakseni motivaatiota. En halua painon olevan tämä enää päivääkään. 60 kiloa. Painan tasan 60 kiloa. Ällöttävää. Lihoin osastolla viisi kiloa, koska siellä syödään niin usein. Lihoin kuudessa viikossa viisi kiloa. BMI 20,76.
Syyslomaan mennessä painan 50 kiloa. Jouluna 45.
torstai 4. heinäkuuta 2019
päivä 38
Aika kuluu, mutta mikään ei muutu.
Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.
Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.
Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.
Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.
Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.
Mun lukuisat raapimisesta tulleet syvät haavat mun reisissä vaan kipeytyy päivä päivältä. Ne on alkanut märkiä, ja onnun kävellessä, vaikka yritän peittää sen. En voi kertoa hoitajille, koska saattaisin joutua vierihoitoon.
Oon lähdössä huomenna taas lomille hoittarin jälkeen. Tai no, jos lääkäri antaa. Yksi syy lisää peitellä reisiä. En alunperin halunnut lomille, mutta mun veli haluaa mennä mun kanssa katsomaan uuden spidermanin.
Mulla oli pari viikkoa vähän rauhallisempi kausi täällä, aloin sopeutua sääntöihin. Nyt se taisi loppua, suututin hoitajat tänään lounaalla, enkä ole sen jälkeen poistunut mun huoneesta. Oon tosi herkkä sille, jos joku on vihainen mulle, joten oon tietysti itkenyt taas meikit pitkin poskia.
Asumisesta ei mitään uutta. Sossu tulee joka toinen päivä juttelemaan mulle vaan kertoakseen, ettei mitään ole tehtävissä. Mutta pakko niiden on joskus jotain tehdä, ei mua voi pitää täällä ikuisesti.
Uudet viillot kiertää käsivarsia. Housuissa on reisien kohdalla veritahroja. Lakana on täplikäs valuneesta eyelinerista. Kuulokkeista soi samat masentuneet kappaleet. Ja mä haluan kuolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)