TW: Tekstissä puhutaan viiltelystä ja ahmimisesta
Taas sattuu ja tapahtuu... Eilen heräsin masentuneena ja väsyneenä. En jaksanut maata sängystä, mutta nouseminenkin oli vaikeaa. Puolen päivän maissa päätin lähteä kaupungille, jotta olisi jotain tekemistä. Se oli kyllä tosi huono idea...
Aluksi kaikki oli ihan hyvin. Kävin vaatekaupoissa ja löysin tosi kauniin mekon. En ostanut sitä vielä, mutta aion kyllä. Sitten päätin lähteä käymään hautausmaalla. Oli koulujen päättäjäispäivä, A olisi valmistunut.
Ajattelin hautausmaalla kaikkea loppukevääseen liittyvää. Loppukevät on aina ollut mulle vaikeaa aikaa. Luonto kukkii, on lämmintä, ihmiset on lomatunnelmissa. Kaikki on iloisia, käy piknikillä ja juomassa ystäviensä kanssa. Viime vuonna koulujen loppuessa olin yksin lukittuna suljetulle osastolle. Tänä vuonna olin yksin hautausmaalla.
Kotimatkalla keksin ratkaisun mun pahaan oloon. Menin kauppaan, ostin paljon herkkuja ja menin kotiin ahmimaan. Tarkoitus oli alun perinkin vain ahmia ja oksentaa. Kammottavaa, sairasta, että suunnittelen tuollaista. Ahmin ja oksensin kaksi kertaa n. 1000 kaloria kerrallaan. Lopulta olo oli todella paha niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tartuin partaterään ja viilsin kolme syvää haavaa. Mua alkaa aika helposti huimata käsissä olevat haavat, joten soitin päivystykseen. Käskivät tulla käymään.
Joten siellä sitten taas oltiin. Ensimmäinen hoitaja sanoi, että laitetaan ehkä tikkejä, mutta lopulta onneksi ne päätti vaan liimata haavat umpeen jollain superkirvelevällä mönjällä. Sitten menin taas puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se lupasi laittaa taas viestiä mun lääkärille, että saisin viimein hoitokontaktin, mutten ole kovin toiveikas, viimeksikään ei tapahtunut mitään.
Kun pääsin kotiin, soitin äidille ja kerroin tapahtumista - ahmintaa lukuun ottamatta. Se oli yllättäen hyvä päätös. Menin käymään, ja sain puhua A:sta. Ekaa kertaa kunnolla sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta lokakuussa. Musta vaan tuntuu, että se on kaikille jo old news, vaikka itse en ole vieläkään alkanut kunnolla edes käsitellä asiaa.
Äiti tarjosi ruokaa, ja mulla oli niin paha olo, että päätin syödä. Se kuitenkin varoitti syömästä liikaa. Äiti sanoi huomanneensa, että olen laihtunut, ja pelkäsi että liian iso ruokamäärä saisi mut voimaan pahoin. Selitin laihtumisen sillä, etten jaksa masennukselta syödä, ja koska se oli linjassa mun olotilan ja sen asian kanssa, että söin nyt ihan mutkitta, äiti uskoi.
Koska olin jo "pilannut" päivän ahmimisilla ja ruoalla, söin salaa vielä vähän lisää, ja se osoittautuikin virheeksi. Äiti oli oikeassa, tänään mulla on aamusta saakka ollut kamalat vatsa- ja selkäkivut. En päässyt ylös tuntikausiin. Äsken yritin käydä kävelyllä, mutta se vaan pahensi kipuja niin, että alkoi pyörryttää. En tiedä, mistä tää tarkalleen johtuu, mutta uskon, että liittyy eilisen ruokailuihin.
Tänään söin 600 kaloria, enemmän kuin ehkä pitäisi, mutta yritin pehmittää laskua eilisestä. Huomenna jatkan taas alle 300:n linjaa.
sunnuntai 31. toukokuuta 2020
torstai 28. toukokuuta 2020
Pyörtyminen
Viime viikolla ahdistus-paniikkikohtaus ei loppunut, vaikka otin tarvittavaa ja viilsin. Kun mua alkoi houkutella tehdä jotain pahempaa, päätin onneksi lähteä päivystykseen.
Päivystyksessä kesken kaiken kun olin puhumassa hoitajalle, mua alkoi huimata ja pyörryin istualleni. Heräsin sitten sairaalasängystä ja jouduin jäämään somaattiselle aamuseitsemään saakka, koska hoitajat yritti selvittää, miksi olin pyörtynyt. Kaikki vitaalit oli kuitenkin ok, joten pääsin lähtemään.
Mun uni on taas mennyt aika huonoksi, heräilen öisin 3-5 kertaa, ja joka kerta on vaikeaa saada unta uudelleen. Hain apteekista melatoniinia, vaikka se ei ole koskaan auttanut nukkumiseen. Ainakin voin sanoa lääkärille sitten muutaman viikon päästä, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.
Syömiset on alkamut menemään taas aika hyvin. Paastosin alkuviikolla 64 tuntia, eilen söin 2x300 kaloria, mutta oksensin melkein kaiken ja kävelin paljon. Kävin tiistaina jopa juoksulenkillä.
Paino onkin sitten laskenut myös. Ei mene enää kauaa, että olen kevyempi kuin koskaan, en malta odottaa!
Loin muuten instagramiin käyttäjän, jolla seuraan mielenterveysongelmista puhuvia käyttäjiä, ja ajattelin itsekin tehdä sinne jotain lyhyempiä päivityksiä. Käyttäjän nimi on sadepisara_, jos kiinnostaa seurailla. Hyväksyn tosin vain samankaltaiset tilit seuraajiksi.
28.5.
Paino: 48,7kg
torstai 21. toukokuuta 2020
Syke 145
Tänään on ollut todella raskas päivä, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Vaaka näytti pitkästä aikaa nelosella alkavaa lukua aamulla, tarkalleen 49,8kg, mutta sen jälkeen kaikki meni alamäkeen.
Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.
Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.
Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.
Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.
Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.
Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.
Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.
Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".
Äidillä oli synttärit aiemmin tällä viikolla, ja oltiin sovittu, että vietetään niitä tänään. Leivoin kakun lahjaksi, todella huono idea. Mulla on surkea itsekuri, pystyn laihtumaan vaan sillä ettei mun kotona kerta kaikkiaan ole mitään ruokaa, heti kun jotain on tarjolla, ahmin maailman tappiin asti.
Puin löysät vaatteet peittääkseni laihtumisen (äiti on aina ollut tosi tarkkanäköinen sen suhteen) ja lähdin sinne. Parin tunnin aikana söin itse puolet siitä suuresta kakusta, jonka leivoin. PUOLET! En laskenut tarkkoja kaloreita, mutta uskon, että voi olla jopa lähemmäs 3000.
Sen jälkeen menin kotiin "opiskelemaan". Oksensin kaiken mitä ulos tuli, mutta varmaan suurin osa ehti imeytyä, kun syötiin kuitenkin useampi tunti. Sitten lähdin pitkälle kävelylle. Viime päivinä oon kävellyt päivässä 8000-12000 askelta ihan vaan kävelyillä, jotta kuluttaisin, mutta koskaan ennen ei ole tapahtunut näin.
Mun raajat tuntui tosi energisiltä, mutta mun rinnassa oli tosi epämiellyttävä, palava ja kaivertava tunne. Pysähdyin mittaamaan sykkeen, se oli 145, vaikka olin kävellyt ihan normi vauhtia. Säikähdin ja lähdin kotiin. Makasin noin vartin, jotta saisin leposykkeen, ja sekin oli 110. Mahdollisia syitä tälle voisi olla ahdistus/paniikkikohtaus ahmimisesta, syömättömyyden, ahmimisen ja oksentamisen aiheuttama stressi keholle tai lääkeannoksen nosto, minkä tein maanantaina.
Soitin päivystykseen, koska syke huolestutti, mutta vastaaja ei edes kysellyt mistä se voisi johtua vaan sanoi vaan että ihan normaalia, menes siitä. Nyt mua ahdistaa, kun se kirjaa mun tietoihin, että soittelen turhaan päivystykseen. Nyt on jo kello yli puolenyön, mutta syke on yhä yli sata levossakin, ja seisomaan noustessa yli 130.
Koko päivän on ahdistanut ahmimiskohtaus, eikä sykkeen korkeus yhtään auta. Toivon vaan, että ahmiminen jollain ihmeen kaupalla buustaisi mun ruoansulatusta ja saisin ihan parissa päivässä pudotettua sen aiheuttaman painonnousun. Muistin äsken, että mulla on se uusi kohtauslääke, joka nimenomaan madaltaa verenpainetta ja sykettä, joten otin sitä, mutta huolestuttaa kyllä verenpainepuoli, ne kun ei ole noussut yhtään, päinvastoin, silmissä mustenee noin puoleksi minuutiksi joka kerta kun nousen, edes istumaan.
Lupasin itselleni, että nyt olen kunnolla. Aloitan oman versioni ABC-dieetistä huomenna. Ja omalla tarkoitan, etten ota mukaan dieetin 400 ja 500 kalorin päiviä ollenkaan.
Ahdistaa ja pelkään että satutan itseäni, mutten kyllä uskalla soittaa päivystykseen, vaikka niin kävisi, kun soitin jo aiemmin "turhasta".
lauantai 16. toukokuuta 2020
-10 kiloa
Tää viikko on mennyt tosi hyvin. Oon saanut jopa vähän nostettua mielialaa, koska laihduttaminen on sujunut niin hyvin. Tajusin alkuviikosta, että niissä mars-patukka -jäätelöissä on vain 140 kaloria! Vihdoin joku herkku jonka voi oikeasti syödä. Oon syönyt päivittäin yhden annospirtelön ja yhden jätskipatukan. Kalorit pysyy matalalla, eikä tule turhia herkkuhimoja.
Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.
Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.
Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.
12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg
13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg
14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg
15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg
16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5
Huomasin tänään, että nyt on kulunut tasan 9 kuukautta siitä, kun olin mun ylimmässä painossa ikinä, ja oon laihtunut siitä tasan 10 kiloa. 10 kiloa 9 kuukaudessa voi kuulostaa aika vähältä, mutta en oo vielä ikinä laihtunut niin paljon.
Luin eilen mun vanhoja postauksia vuosien 2018-2019 taitteesta, kun viimeksi laihduin kunnolla. En ollu ees tajunnut, miten sairas olin silloin. Ne postaukset oli ihan kamalaa luettavaa. Vihasin itseäni aina kun söin, pelkäsin ruokaa, yritin itsemurhaa, kun pelkäsin, etten saisi laihduttaa... Yhdessä postauksessa jopa luki, että pelkään juoda vettä, etten liho. Se oli paljon synkempää aikaa, kuin edes muistin. Muistelen aina, että olisin ollut iloinen silloin.
Mulle tuli hetkeksi outo olo, haluanko takaisin siihen vointiin? Mutta en tiedä, jostain syystä se ei vaivaa mua sen enempää. Onko tyhmää kuvitella, että asiat menee eri tavalla tällä kertaa? On. Onko vielä oudompaa valita laihduttaminen, kun tiedostan tämän? On. Mutta teen sen silti. Se on ollut mun tavoite yli neljä vuotta. Sitä paitsi se on mun ainoa iloinen ajatus nyt. Eihän se voi olla väärin, jos hymyilen aina, kun astun vaa'alle, aina kun olen pitkällä kävelyllä, tunnen nälän tunteen, tai ajattelen sitä, miten ihmiset reagoisivat, jos olisinkin viimein laiha, kun koronarajoitteet puretaan, ja pääsen taas ulkomaailmaan.
12.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 53,1kg
13.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,5kg
14.5.
Kalorit: 270kcal
Paino: 52,0kg
15.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,6kg
16.5.
Kalorit: 280kcal
Paino: 51,2kg
BMI: 17,5
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
epäilty
Mua ahdistaa niin että sattuu. Oon viime päivät yrittänyt täyttää jokaisen hetken hereillä tekemisellä, etten ajattelisi, mutta nyt en saa unta ja se kaikki palaa mieleen.
Tiistai.
Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.
Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.
Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.
Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.
Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.
En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.
Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.
Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!
Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.
Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.
Tiistai.
Ehdin olla koulussa ekan tunnin, mutta sitten lähdin lääkäriajalle. Eka aika polilla moneen kuukauteen, jännitti aika paljon. Olin edelliset päivät yliajatellut joka asiaa. Vaikka olisin kuinka masentunut, esitän tosi hyvin pirteää muille, joten jouduin harkitsemaan, millä asteella pitäisi näyttää todellista mielialaa, jotta minut otettaisiin vakavasti, muttei passitettaisi sairaalaan. Ja mitä puen ja meikkaanko. En jaksa nykyään paljon meikata, mutta toisaalta ahdistaa ihan liikaa mennä ulos ilman meikkiä.
Polilla lääkäri olikin tv-yhteyden päässä, koronakäytäntö. Se vaikutti kuuntelevan mua. Lupasi, että mulle hankitaan tutkimustiimi joka tekee tarkemmat tutkimukset että saataisiin diagnoosi. Hyvä, viimein. Lisäksi se päätti, että mirtazapinia kokeillaan uudestaan masennukseen, tällä kertaa se nostettaisiin 30mg saakka. Ja sain myös reseptin uuteen tarvittavaan. Puhelin soi kesken ajan, mutten vastannut.
Tapaamisessa ollut sairaanhoitaja varmisteli ovella, että pärjään, ja antoi varuilta päivystävän sairaanhoitajan numeron. Sitten pääsin lähtemään.
Yksi vastaamaton puhelu ja yksi uusi viesti. Avaan viestin, se on soittopyyntö poliisiasemalta. Soitan viestin numeroon, ja saan kuulla kamalia uutisia. Musta on tehty rikosilmoitus. Poliisi haluaa kuulustella mua epäiltynä.
Alan itkeä bussissa. En haluaisi kertoa kellekään, se en ole minä. Miten mä oon päätynyt tähän? Lapsena olin aina luokan todennäköisin menestyjä, kukaan ei povannut mulle ongelmia mielenterveyden ja poliisin kanssa.
En pysty menemään iltapäivän oppitunneille, koska odotan ahdistuneena kuulustelun alkua. Kuulustelu hoidetaan puhelimitse. Mua epäillään kunnianloukkauksesta. Rikosilmoituksen teki se mies. Mua ahdistaa todella paljon, mä luulin, että saisin jo jättää sen koko jutun taakse.
Kaikki kuulostaa niin vakavalta. Poliisi kysyy, haluanko oikeusavustajan kuulusteluun. Kieltäydyn, koska aion vain kertoa totuuden. Ja kerron sen. Se mies väittää, että mä oon valehdellut siitä, ja mun valehtelun takia se menetti työnsä. Kerron kuulustelijalle, ettei se ole totta. Mä en ole valehdellut missään vaiheessa, enkä mä edes ollut se, joka teki tutkintapyynnön viimeksi.
Olen kuulustelussa rauhallinen, mutta heti sen jälkeen alan huutaa ja itkeä. En saa henkeä, ahdistaa. Juttu menee seuraavaksi syyteharkintaan. Jos syyttäjä päättää syyttää, mä joudun oikeuteen. Ei, ei ei. Mä en voi. Mieluummin kuolen. Mä joutuisin näkemään sen miehen. Eikä mulla ole varaa mennä oikeuteen. Ja mitä jos häviän? Juttu on sana sanaa vastaan, mutta mulla on mielenterveysongelmia, joten sitä saatetaan uskoa. Kunnianloukkauksesta voi saada sakkoja tai jopa 6kk vankeutta. Ja merkinnän rikosrekisteriin. Ei, mä en ole rikollinen, mä en ole tehnyt mitään väärää, en suostu tähän!
Yritin sulkea koko jutun pois mun tajunnasta, mutta nyt kaikki virtaa mun läpi niin, että mä tärisen.
Kirjoitan tätä lauantaina aamuyöllä. Pelottaa julkaista tekstiä. Pelkään liikaa, mitä jos se löytää mun blogin? Jos oon kirjoittanut täällä jotain, mikä voidaan kääntää mua vastaan oikeudessa? Ehkä uskallan julkaista tän huomenna.
perjantai 1. toukokuuta 2020
Liikaa ja liian vähän
Mun pää ei oo järjestyksessä. Yleensä se on, nään asiat ja niiden väliset yhteydet selkeästi, ja siksi pystyn yleensä suunnittelemaan postaukset päässä. Nyt en oikein tiedä miten järjestää asiat, vaikka niitä on paljon. Tää voi olla siis aika sekavaa.
Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.
Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.
Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.
Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.
Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.
Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.
Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.
26.4.
Paino: 55,2kg
29.4.
Paino: 54,0kg
1.5.
Paino: 53,5kg
Kaikkea on liikaa. Ja liian vähän. Yhtä aikaa. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta yhtä aikaa mulla on kamala kiire ja stressi, mutta ei mitään tekemistä, ja pelkkää tyhjää. Koulu, ajokoulu, pianotunnit, ryhmätoiminta. Niin paljon asioita, mitkä pitäisi pitää käsissä. Ihan liikaa. Mutten tee mitään, makaan vaan ja stressaan.
Ensi viikolla mulla on viimein lääkäri. En tiedä yhtään mitä teen. Mitä jos mua ei oteta vakavasti? Oon käynyt kevään koulupsykologilla, se on tosi mukava, mutta jollain tavalla sekin saa mut kyseenalaistamaan itseni. Se sanoi mulle viimeksi, että oon mennyt tänä keväänä tosi paljon eteenpäin. Se kuulosti oudolta. Olenko muka? Itse en ole huomannut. Ajatukset on samoja, vanhat muistot estää mua toimimasta koko ajan laajemmilla alueilla, enkä nää tulevaa. Mutta tietyllä tapaa tajuan, mitä se meinaa. Voi olla, että näytän edistyvän ulospäin, koska teen muutoksia mun elämään. En tiedä edes, miksi. Kai se vaan kuulostaa oikealta asialta tehdä. Mun velvollisuudentuntoinen puoli sanoo, että hei, nyt on aika palata ajotunneille, nyt ostat akustisen pianon ja nyt tapaat ihmisiä.
Oon ollut tällainen niin pitkään, että tää on normaali mulle. Siksi mun on vaikea hahmottaa muutoksia. On kuitenkin yksi asia, jota sanon itselleni, ja oikeutan sillä sen, että tarvitsen apua. Terve ihminen ei ajattele minuutin välein, että haluaisi nukkua ikuisesti. Ainakin toivon, ettei ajattele. Olisi kamalaa parantua, ja huomata, että ai, tällasta tää onkin kaikille.
Mutta voiko tästä edes parantua? En nyt osaa ja jaksa määritellä, mistä, mutta tää on jo viides vuosi elämää masennuksen, ahdistuneisuuden, paniikkikohtausten, syömishäiriön, itsetuhoisten ajatusten ja kaiken muun pahan kanssa. En tiedä, missä kohtaa raja menee, mutta jos kerran muutaman viikon masennus voidaan jo diagnosoida, pelkään, että tää on kohta pitkäaikainen tai krooninen sairaus.
Viime postauksen jälkeen lähdin viikoksi käymään P:n luona. Päähänpisto, joka osaltaan kai vaikutti siihen, että psykologi luulee mun olevan kunnossa. Se oli ihan mukavaa, mutta vähän outoa. Mutta sen takia laihduttaminen lykkääntyi lisää.
Tiedän, että sanon kuukauden välein "nyt mä alotan kunnolla" ja muuta paskaa, mutta nyt tuntuu, kuin jokin olisi oikeasti toisin. Mulla oli viimeksi tällainen olo yli vuosi sitten, kun pääsin alimpaan painooni. Kun tulin P:n luota kotiin sunnuntaina, paino oli huikeat 55,2kg. Olen paastonnut joka toinen päivä tällä viikolla, ja se on nyt 53,5kg. Paastosin viimeksi kai nuorisokodissa, siitä on jo kauan.
Mutta mikä siis on muuttunut? Viimeisen vuoden ajan aina kun olen laihduttanut, olen aina kuitenkin odottanut seuraavaa ateraa, halunnut syödä. Nyt mun on pakko käskeä itseni syömään välillä, etten heti menisi säästöliekille. En halua ruokaa. Ei tee mieli ollenkaan. Paastoaminen ei satu. On myös motivoivaa, että näiden vuosien aikana alipainon raja on vain noussut koko ajan. Mun painotavoite on yhä sama, mutta olen aina ollut motivoituneempi, kun olen alipainoinen. Ja olen jo nyt siinä rajoilla.
26.4.
Paino: 55,2kg
29.4.
Paino: 54,0kg
1.5.
Paino: 53,5kg
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)