itsediagnosointia

Poistin mun yksityisestä mystorysta yli puolet katsojista. Musta vaan tuntuu, et ei ketään niistä kiinnosta enää. Ja osittain se on varmaan osa jotain alitajuista itsemurhasuunnitelmaa. Löysin itseni eilen taas listaamassa asioita. Listasin mulle tärkeitä asioita ja ruksasin niitä yli. Koska oon menettäny ne asiat ja ihmiset siitä listasta. Mun kämpän, mun koulun, mun molemmat työt, mun aseman koulun OPKH:n varapuheenjohtajana, mun psykologin, osastokaverit, A:n ja poikaystävän. Mikään ei jäänyt ruksaamatta yli. Jäljelle ei jäänyt oikeastaan yhtään syytä elää.

Silti, siitä huolimatta, että ajattelen itsemurhaa koko ajan, suunnittelen, katson sairaalasarjoja nähdäkseni, mihin ihminen kuolee. Siitä huolimatta en oikeastaan juuri nyt halua tappaa itseäni. Vaikka mikään ei ole enää hyvin. Ehkä vain katselen tapahtumia ja odotan. Mulla ei oikeastaan ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kai mä alan olla turta tähän pahaan oloon. Niin kauan, kun asioita on tehtävänä, koulutyötä, koiran ulkoilutusta, jaksoja netflix-sarjoissa, mulla on jotain, mitä tehdä, niin en ajattele asioita.

Miksi mä sitten ajattelen itsemurhaa koko ajan?

Mä tulin siihen tulokseen, että se on mun projekti. Koska mulla on aina ollut joku projekti. Mulla pitää aina olla, niillä pysyn kasassa. Pienenä projekti oli aina joku luova juttu. Yläasteella se vaihtui pyrkimykseen kohti täydellisiä arvosanoja ja sitten kohti täydellistä painoa. Nyt, kun mä tasapainottelen koko ajan aivan reunalla, osastoa vältellen, projektiksi on muodostunut itsemurha. Tai ehkä mä valmistelen itseäni koko ajan siihen, siltä varalta, että haluan tehdä sen.

Mun olo vaihtelee kahden väliä. Osan päivästä, välillä koulussa, katsoessa sarjoja, kun mieli on harhautettu, en tunne mitään. En ajattele mitään. Keskityn johonkin. Ja sitten on ne toiset ajat, aina, kun jokin asia muistuttaa mua mun elämästä ja kaikesta pahasta olosta, mä meinaan murtua. Se on kymmeniä kertoja päivässä. Koskettava biisi, tärkeä aihe tunnilla, synkkä aihe sarjassa, mikä vaan pieni juttu. Tai iso juttu, uusi vastoinkäyminen, yksinäisyys, riita. Alan itkeä. Ahdistaa. Hengittäminen on vaikeaa enkä usko enää elämään.

Tajusin äsken, että mulla on koko ajan päällä odotus. Mä oon padonnu kaikkea sitä tunnetta, kaikkea ahdistusta, vastoinkäymisiä mun sisällä. Vaikka mä kirjoitan tänne, se ei auta, se ei riitä. Mä odotan yhä jotain suurta ratkaisua, vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Mä luulen, että se mitä odotan, on joku ihminen. Ehkä ystävä, jolle voisi puhua tai edes ammattilainen. Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että saisin vain käpertyä jonkun syliin ja itkeä. Se on järjetön ajatus. Mä oon se vahva ihminen, mä en itke. Tai itken. Mutta vaan yksin tai psykologin vastaanotolla. En ikinä anna muiden nähdä, kun itken. Mulle sanottiin aina, että olin parisuhteessakin se mies. olin se kylmempi ja se, joka kuuntelee toisen murheet. Nyt mä tarviin jotakuta joka vois murtaa mut. Mut mä tarviin sitä salaa.

Lisäsin muuten tonne sivupalkkiin listat mun vanhoista ja nykyisistä diagnooseista ja lääkityksistä, jos kiinnostaa.

Ja haha, tarina ton persoonallisuushäiriödiagnoosin takana on muuten aika jännä. Se yks vitun ämmä, en muista, oonko valittanut siitä miten paljon täällä, mun lääkäri täs kesällä, jota kaikki osastolla vihas, diagnosoi mulle rajatilatyypin ihan puskista. Se oli tehnyt diagnostiikan ensinnäkin väärin, persoonallisuushäiriöt pitäisi diagnosoida pitkän tuntemisen ja testejen perusteella, se teki sen parin lyhyen näkemisen jälkeen mainitsematta mulle sanallakaan. Lisäksi en täytä edes puolia vaadittavista kriteereistä... Että sellanen diagnoosi sekin. Onneksi se on nyt käsittääkseni poissa voimasta.

Mua kyllä ärsyttää se, että mun diagnoosit vaihtuu joka kerta kun käyn psykiatrilla. Eikö ne vaan voi pitää samaa kun kerran hyvän keksii? Oon käynyt lukemassa tarkemmasta diagnostiikasta netistä, ja itsediagnosoin itselleni vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistyneisuushäiriön ja epätyypillisen syömishäiriön. Koska no, se on oikeastaan aika suoraviivaista. Täytän kaikki tarvittavat kriteerit. En tiedä, miksei lääkärit osaa...

uus "psykologi"

Lauantai oli yksinäinen päivä. Mua kävi ahdistamaan ja päätin mennä juttelemaan sekasin-chattiin. Klikkasin sivun auki heti kun se aukesi, tasan kolmelta, ja jouduin silti odottamaan yli tunnin. Vastaaja neuvoi menemään päivystykseen, jos olo ei helpotu. En mennyt, vaan aloin juomaan.

Kahdeksan maissa olin jo aika kännissä, kun äiti soitti. Se kysyi neljä kysymystä, valehtelin jokaiseen. Oon kavereiden luona, joo, oon syönyt. On ihan hyvä olo. Otan iisisti.

En omaksi yllätyksekseni edes tehnyt lopulta mitään tyhmää. Kävin puolen yön aikaan ulkona, menin ostamaan tupakkaa baarin ulkopuolelta ja palasin sitten kotiin.

Se hyvä puoli yksinäisessä päivässä on, etten syönyt mitään, eikä alkoholistakaan tullun kun seitsemänsataa kaloria. Paino oli sunnuntaina pitkästä aikaa alle kuudenkympin. 59,6kg tarkalleen.

Tänään aamulla mulla oli eka aika tän kaupungin nuorisopsykiatriselle polille. Luulin, että se olisi psykologille. Sen sijaan päädyin juttelemaan mun vanhan inhokkiopettajan näköiselle vanhalle sairaanhoitajalle. Meillä ei oikein synkannut. Olin odottanut tapaamista, koska mulla on niin paha olla, eikä yhtään ketään, jolle puhua. Mutta se vaan kyseli että miten usein nään mun isää ja mitä lääkkeitä käytän. Tuollaset asiat lukee teksteissä jo vaikka kuinka monta kertaa, olisi lukenut sieltä. Lähdin vastaanotolta aika ahdistuneena. Jos en saa nopeasti uutta kontaktia, en tiedä, mitä tapahtuu.

Sairaanhoitaja oli kysynyt, että mikä nyt on eri tavalla kuin silloin toukokuussa, kun jouduin suljetulle. Ei mikään, oikeastaan. Paitsi, että asiat on huonommin.

Onko kukaan muuten katsonut Euphoria-sarjaa HBO:lta? Suosittelen. Itkin sitä katsoessani melkein koko ajan. Uuteen kaupunkiin lukion kolmannelle luokalle muuttanut tyttö ja kesän sairaalassa viettänyt tyttö. I feel attacked.

taas oharit

Mulla on pieni ongelma.

Oon mun vanhassa kämpässä viikonlopun, tulin tapaamaan kavereita. Sovittiin, että nään paria osastolaista tässä päivällä ja A:n ja yhen toisen tyypin kaa mentäs illalla juomaan.

Oli neljän päivän mittainen taistelu ylipäätään hankkia juomat. A sai omansa ite, mutta mä ostin kahdelle. Kysyin läpi varmaan 20 ihmistä ennenkun sain hakijan.

Nyt kaikki yhtäkkiä perui. Nyt mä oon yksin tyhjässä kämpässä koko viikonlopun seuranani yli 5 litraa alkoholijuomia. Mun äiti tulee huomenna, joten sitä ennen pitäisi hankkiutua niistä eroon. Mitä vittua mä teen. En pysty yksin juomaan viittä litraa.

Ahdistaa muutenkin jo. Kaiken vanhan päälle A kertoi eilen yllättäen yrittäneensä hiljattain itsemurhaa. Mä olin luullut, että kaikki oli hyvin.

Mä en vaan ymmärrä. Mä en oo varmaan ikinä tehnyt ohareita kellekään. Oon aina taistellut vaikka miten kovaa päästäkseni tapaamaan kavereita jos mut on johonkin kutsuttu. Mut mulle ei muuta tehäkään kun ohareita. Oli sitten kyse mun synttäreistä tai viikonlopusta, jolloin maksan 40€ tavatakseni vanhoja kavereita, kaikilla onkin aina parempaa tekemistä.

Paino on muuten 60,8

Stalinin Lehmät

Toinen viikko koulussa. Koulunkäynti alkaa ahdistaa. Huomenna on koulukuvaukset, en varmaan mene luokkakuvaan. Mä en kuulu tänne. Koulun käytävillä mä oon yksin.

Koko päivän pidättelin itkua, joka meinasi puhjeta pienistä asioista.

Kaikki menee taas päin persettä. Mun äiti oli heittänyt multa salaa pois ison nipun mun taidetta, kuulemma ne "pitää mut vanhoilla ajatusradoilla". Tuollainen työstäminen kuuluu tehdä itse. Nyt mä vaan triggeröidyin ja printtasin kakskymmentä liuskaa itsetuhoisia biisinsanoja ja teippasin seiniin.

Kotona on muutenkin nykyään tosi kireä tunnelma. Kaikki säännöt on tiukentunut ja muhun ei luoteta yhtään.

Oon ollut kipeänä tällä viikolla, mutta en poissa koulusta. Ei ole varaa.

Ahdistaa kaikki keskeneräiset kurssit, joita aloin juuri selvittelemään. Ahdistaa kouluun meneminen. Ahdistaa kotona oleminen. Ahdistaa paino.

Oon alkanut taas kerätä kiellettyä tavaraa nyt kun äiti heitti muutossa kaiken pois. Ostin kirjakaupasta terottimen ja ruuvasin terän irti. Salakuljetin mun vanhasta kämpästä tänne tupakkaa, kun käytiin hakemassa sieltä mun vaatteita. Suostuttelin puolitutun myymään mulle tikut.

Lainasin kirjastosta Sofi Oksasen bulimiaa käsittelevän kirjan Stalinin Lehmät äikänkurssia varten. Lueskelin sitä koulun käytävällä ja mietin, että kun ihmiset tuijottaa jo valmiiksi mua mun vaatteiden takia, voisin vaan laihtua ja saisivat lisää tuijotettavaa.

Mä haluan laihtua enemmän kuin mitään muuta. Mutta oon jumissa kierteessä, missä syön ahdistukseen ja masennukseen. Yritän ensin hankkiutua eroon herkuista. Vaikka oksennan, jos ei muu auta. Ja ihan sama, vaikka edessä siintäisi osasto, se oikeastaan rauhoittaa mua ajatuksena.

Maustetyttöjen sanoin
Meenkö länteen vaiko itään?
Usein eksynyttä pelottaa
Mul on turvallinen olo
Kaikki tiet vievät kuitenkin Peltolaan

Taas uusi painoennätys :))

Ensimmäiset kolme päivää koulua takana. Ainoa, joka puhuu mulle koulussa on mun luokanvalvoja. Kerroin sille mun mielenterveysongelmista, jotta se ymmärtäisi jos tulee poissaoloja, ja sen jälkeen aina kun se on nähnyt mut, se on tullut kyselemään kuulumisia. Tänään se antoi mulle jonkun ihmeen tsemppitarran.

Kävin viimein vaa'alla. Luku oli aivan kamala. Taas on mennyt ennätys rikki. Eikä ihmekään, mä oon alkanut oikeasti fyysisesti tuntemaan mun läskit. Mun on vaikea istua polvillaan, kun tuntuu, että jalat liiskaantuu. Ja en pysty taivuttamaan yläkroppaa tietyllä tavalla, kun makkarat tulee tielle. Ennen näin ei ole ollut. Housut kiristää reisistä ja paidat jää pieniksi.

61,2kg

Se oli mun järkyttävä aamupaino. Nyt riittää. Oon tunnesyönyt koko kesän osastolla, mutta nyt saa riittää. Mä en oikeasti voi katsoa itseäni peilistä tässä kunnossa.

Käyn huomenna kotona vanhassa kaupungissa. Nään ehkä paria ihmistä. Katsotaan mitä tästä tulee...

Uloskirjaus

Mut kirjattiin tiistaina ulos sairaalasta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin en oo sairaalahoidossa.

Asiat lähti muuton jälkeen sujumaan yllättävän hyvin.

Tän kaupungin suljetulla säännöt on tosi inhimilliset, joten viihdyin sairaalassa hyvin. Tutustuin myös yhteen hoitajaan, meillä klikkas tosi hyvin. Se kertoi mulle tosi paljon elämästään ja soitin sille pianolla mun omia biisejä ja se veti mulle stand uppia. Outoa, koska sillä on mun ikäinen poika. Vaihdettiin instatkin.

Sain hoidettua itselleni koulupaikan ja aloitin tänään koulun, pari päivää myöhässä, mutta aloitinpahan kuitenkin. Mulla on tässä jaksossa vaan kolme kurssia, joten ehdin varmaan hoitaa myös mun keskeneräiset kurssit loppuun.

Mun olo on ollut nyt toiveikkaampi. Viime viikko oli ihan niinkuin tietynlainen mutapohja mulle. Itkin koko viikon tunteja päivässä. Mä en edes tiedä, mikä tarkalleen muutti mun suunnan niin radikaalisti. Osittain se oli lopulta varmaan kuitenkin se muutto, kun se, mitä olin pelännyt, tapahtui, sitä ei enää tarvinnut pelätä. Oonhan mä aika yksin ja tyhjän päällä, mutta toisaalta, oonhan mä aina ollut yksin muutenkin. Osittain se oli se hoitaja. Joku mulla napsahti kun me juteltiin. Sillä on mahtava elämä, vaikka se on melkein 40. Ehkä se herätti mussa toivoa.

Mä myös kirjotin mun ajatuksia tosi paljon ylös, se varmaan auttoi myös purkamaan.

Hyvä joka tapauksessa, alun perin suunnitteilla oli täällä olla parin viikon jakso ainakin, mutta se jäi kuuteen päivään, koska vointi kohentui niin paljon.

Tosin. Nyt kun en oo enää niin masentunut, mä uskon, että edessä on taas vaihteeksi perfektionismijakso. Koulu alkoi, kirjoitukset lähestyy ja täytän parin kuukauden päästä 18. Ylisuorittaminen, koulustressi ja anoreksiajakso, täältä tullaan...

Oon ahminut viime viikot ihan hirveesti karkkia. 800g pussi sulkaata menee melkein joka päivä. Jos ei sitä niin joku kaupan perus 300g karkkipussi. Paino on varmaan pilvissä.

Vaikka asun taas äidin luona, uskon, että jos vaan alkaisin yrittää, saisin kyllä pudotettua painoa ilman että se huomaa. Eihän se viimeksikään huomannut, ennenkuin olin alipainoinen.

Äiti kyselee, millainen eka koulupäivä oli. En oikein osaa vastata. Samaa meininkiä se on, koulu mikä koulu. Tosin täällä on vähemmän nörttejä ja taidefriikkejä kuin entisessä ja enemmän perus massaa. Se on vähän huono juttu. Jos en sopeutunut edes siellä joukkoon, täällä ei ole toivettakaan. Tunsin tänään katseet mun selässä kun kuljin käytävillä mun grunge-vaatteissa, tummassa meikissä ja hopeisissa hiuksissa...

Yksi juttu vielä. Mä oon yrittänyt nyt tarpeeksi. Mä oon kohta 18 vuotta tehnyt aina aloitteen joka ainoaan keskusteluun. En enää jaksa, enkä aio. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa puhua mulle. Jos ei, mikä on todennäköistä, oon sitten yksin. Ihan sama. En jaksa enää pettymyksiä. Alan menettää mun usko  ystävyyteen.

Menetän kaiken

Makaan mun sängyssä. Hoitajat ravaa mun huoneessa viiden minuutin välein. Kysyy, haluunko tulla aamukokoukseen tai pelaamaan korttia. En vastaa mitään.

Yhdeksältä oli hoitosuunnitelma. Mun psykologi, lääkäri, äiti, kaks sossua ja osaston hoitaja päätti yhdessä että mä muutan 9.8. äidin luo.

Joudun lopettamaan mun lukion, työt, harrastukset, jättämään kaikki tutut lääkärit ja hoitajat ja kaikki mun osastokaverit ja mikä pahinta, A:n. Muuttaa uuteen kaupunkiin.

Oon ajatellu ottaa hatkat. Ottaisin laturin, kännykän, avaimet ja kortin taskuihin. Nostaisin rahat tililtä. Tiedän yhden kerrostalon kellarin mihin pääsee ilman avainta. Siellä on sohva ja sauna, voisin asua siellä.

Jos se ei onnistu, ja joudun muuttamaan, aion lopettaa syömisen. Sitten voin laihtua rauhassa, kun elämä on muutenkin pilalla.

Tai sitten voisin vain tappaa itseni. Lopettaa tän kaiken.