Oon kirjottanu tänne nyt joka päivä, mutta pakko on taas. En saa mun ajatuksia mitenkään järjestykseen. Mua ahdistaa tosi paljon, käyn päässä kaikki vaihtoehdot läpi, mikään ei käy.
Tulin tänään kotiin porukoilta alkuiltapäivästä. Tunteja makasin vain sängyssä. Kuudelta oli tarkoitus alkaa tehdä hommia. Yritin kirjoittaa äikän vastaustekstiä. Ei tullut mitään. Yritin harjoitella pianoläksyjä. Ei tullut mitään.
Ahmin 300g suklaata alle viidessä minuutissa ja oksensin kaiken.
Kuudelta alkoi paasto. Pelkkiä nesteitä tästä lähtien, ainakin kolme vuorokautta.
Mutta niin, mua siis ahdistaa. En keksi, mitä voin tehdä. Voisin lähteä lenkille, mutta ajatus ulos lähtemisestä ahdistaa, ja mun kuulokkeet on kadonnut. Ei, en halua juosta. Mutta adrenaliini mun sisällä odottaa purkautumista kuin tikittävä aikapommi. Pitäisikö jutella jollekulle? Käyn päässä läpi kaikki tutut. Ainoat, joille haluaisin jutella, on osastokaverit, enkä halua kuormittaa niitä. Sitäpaitsi ne on kaikki mua nuorempia, mun pitäisi huolehtia niistä eikä toisinpäin. Pitäisikö mennä nukkumaan? Se yleensä auttaa, mutta kello on vasta seitsemän ja mun täytyy tehdä tänään se äikäntyö. Ellei sattuisi jotain vakavaa...
Mieli tekisi viiltää. Viiltää syvään ja lähteä sitten sairaalaan paikattavaksi. Tai olla viiltämättä ja lähteä mielenterveyspäivystykseen. Mutta molemmissa tapauksissa äiti saisi tietää ja joutuisin takaisin sen luo, ja paasto menisi mönkään.
Siinä onkin suunnilleen kaikki mun coping-keinot. Juokseminen ei huvita, ei ole ketään kelle puhua, liian aikaista nukkumiselle, ammattilaisten luo en voi mennä. Musta tuntuu, että räjähdän. Mun kädet tärisee kun kirjotan tätä. Mun rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Mitä helvettiä mä teen? Mitä helvettiä?
Tää on mun avunhuuto tyhjyyteen, ainoa paikka, johon voin selvittää päätä, käydä läpi kaikki vaihtoehdot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti