Elämä palasina

Tästä ei tuu mitenkään loppua, paskat päivät vaan seuraa toistaan. Tänään kaikki meni taas vaihteeksi aivan päin vittua.

Aamulla oli matikkaa - ensimmäistä kertaa pariin viikkoon olin tunnilla. En tajunnut yhtään mitään ja olen muita puoli kirjaa jäljessä, joten sain ahdistuskohtauksen ja jouduin pyytämään äitiä tuomaan uusi tarvittaessa otettava ahdistuslääke koululle.

Pari tuntia siitä, ja oli yhteistapaaminen, minä, äiti ja mun psykologi. Yhteistapaamiset ei koskaan pääty mulla hyvin, kerran yritin itsemurhaa, kerran jouduin sairaalaan tikattavaksi. Jälleen kerran keskustelu järkytti mua tosi pahasti, yritin vain olla itkemättä, istuin hiljaa tuolissani ja kyynelet valuivat poskilla. Äiti päätti, että joudun luopumaan mun asunnosta. Toivon, että saan sen pään käännettyä, mutta silti en pystynyt ajattelemaan muuta kuin viiltelyä.

Tosin jälleen kerran olen tilanteessa, jossa en voi enää kertoa kellekään, miten oikeasti voin. Olen varmaan sanonut niin aiemminkin, mutta musta tuntuu, että tää on viimeinen kerta, nyt ne on tosissaan. Nyt on mun viimeinen mahdollisuus näyttää, että oon kunnossa, että saan pitää mun kämpän. En siis voi viillellä tai kertoa pahasta olosta tai laihduttaa. En tiedä miten mä kestän, pelkkä ajatuskin saa harkitsemaan itsemurhaa.

Niin, ehkä mä en ole loistavassa kunnossa. Mutta miksi äidin täytyy muuttaa juuri nyt? Jos se lykkäisi sitä vuodella, mä voisin parantua rauhassa ilman jatkuvaa pompottelua valehtelusta muutolla uhkailuun.

Illalla sain taas karun muistutuksen siitä, millä tolalla mun parisuhde on nyt. Mulla ja mun poikaystävällä ei ole mennyt hyvin viimeaikoina. Se on kokonaan mun vika oikeastaan. Mä en vaan jotenkin jaksa olla sen kanssa. Viimeisen viikon aikana meillä on ollut kolme vakavaa keskustelua meidän suhteesta, mutta ne ahdistaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, että loppu on lähellä.

Mitäs muuta vielä, tänään olisi ollut uusinnat, enkä mennyt sinne. Ja sain sähköpostilla hylkäyksen viimeiseenkin hakemaani kesätyöpaikkaan.

Haluaisin kertoa jollekulle, näyttää tän postauksen, mutta kaikkien vastaus mun ongelmiin on muutto äidin mukana.

Menetän kontrollin mun elämän jokaisella osa-alueella. Koulu ei suju, en saa töitä, ihmissuhteet kariutuu, laihduttaa en voi, multa viedään mun paras ahdistuksenhallintakeino ja mahdollisesti mun täytyy muuttaa toiseen kaupunkiin, toiseen lukioon. Mun elämä murenee palasiksi ja mä en voi huutaa.

Suljettu osasto

En enää ikinä hae apua, okei? Kaikki meni taas ihan vituilleen.

Toissapäivänä kirjoitin tänne, kun mua ahdisti, enkä tiennyt mitä tehdä. No, päätin sen jälkeen, että kerrankin teen jotain muuta kuin viiltelen. Mulle oli joskus pari viikkoa sitten annettu numero mielenterveyspäivystykseen, joten soitin sinne.

Vastaaja oli jotenkin tosi ikävä. En osannut aloittaa puhumista, ja oletin että tehtävään koulutettu henkilö hallitsisi tilanteen, mielenterveyspäivystykseen kun varmaan yleensä soittaa vähän epätasapainoisia ihmisiä. Kun sain kerrottua, että mua ahdisti, enkä tiennyt, mitä tehdä, ja toivoin saavani tarvittavia, vastaaja sanoi vain, ettei täältä mitään tarvittavia saa. Suljin puhelun ja päätin kuitenkin lähteä käymään mielenterveyspäivystyksessä.

Kävelin parin kilometrin matkan sairaalalle. Soitin päivystyksen ovikelloa ja joku mieshoitaja avasi oven. Pääsin juttelemaan hänen kanssaan. Hoitaja kirjoitti paperille mun vastauksia ylös, ja sitten pyysi, että odottaisin käytävällä, kun hän konsultoi lääkäriä.

Mua ahdistaa usein tilanteet, joissa joudun odottamaan yksin vieraassa tilassa, joten aloin etsiä käytävästä jotain terävää, millä viiltää. En ehtinyt löytää mitään, kun hoitaja tuli hakemaan minut.

Ensin puhuttiin, että minun kannattaisi varata aika omalle lääkärilleni, jotta hän voisi määrätä tarvittavia, mutta kun en pystynyt lupaamaan hoitajalle, etten viiltelisi sinä iltana, hän vei minut lääkärin luo. Olisi pitänyt valehdella, kaikki olisi mennyt paremmin...

Lääkäri keskusteli mun kanssa ja näytti tosi huolestuneelta. Se soitti jollekin ylemmälle lääkärille, ja lopulta sain kuulla tuomioni: mulle tehtiin M1-lähete suljetulle osastolle viereiseen kaupunkiin. M1-lähete on siis tarkkailulähete, jolla voidaan pitää korkaintaan 4 vuorokautta suljetulla osastolla.

En ollut koskaan käynyt suljetulla, mutta nyt se oli sitten menoa. Yritin karata päivystyksestä, mutta ovi oli lukossa, joten jouduin jäämään sinne istumaan ja odottamaan ambulanssikyytiä suljetulle.

Matka kesti reilun tunnin ja saavuin suljetulle puoliltaöin. Minun piti jutella hetki päivystävän lääkärin kanssa, ja sitten sain mennä nukkumaan.

Nukuin yön tarkkailuhuoneessa, josta tuli mieleen vankila. Huoneessa ei ollut ikkunoita, ja seinät ja lattia olivat karkeaa kiveä. Huoneen keskellä oli kapea mielisairaalamainen sänky, ja vessan erotti tilasta pelkkä verho. Nurkassa oli valvontakamera ja pöydällä lojui leparit.

Sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin. Aamulla pääsin taas juttelemaan lääkärille, joka päätti, että saan mennä kotiin, kunhan menen yöksi äidille. Päivän aikana tutustuin suljetulla muutamaan tyyppiin, eikä se vaikuttanut paikkana niin kamalalta, kuin mitä mun osastokaverit oli sanonut. Äiti haki mut pois kolmen maissa.

Ja no, mikä tässä nyt on pielessä? Mun aika psykologille siirrettiin tälle aamulle, ja mun psykologi teki siellä selväksi, että hän ottaa tän tilanteen erittäin vakavasti. Mua ärsyttää se tosi paljon, koska tässä ei edes ollut mitään erilaista. Mun elämä on sellasta, mä nukun, mä makaan sängyssä, mä ahdistun. Ei siinä oo mitään uutta. Mutta nyt ne päätti, että tilanne täytyy korjata. Saan ajan lääkärille, mikä on hyvä, saatan saada korjauksia lääkitykseen ja tarvittavia, mutta siinä olisikin kaikki mihin suostuisin. Nimittäin muutto porukoiden mukana on nostettu takaisin pöydälle, samoin uusi osastojakso.

En todellakaan halua juuri nyt takaisin osastolle tai porukoille, juuri nyt, kun mun piti aloittaa laihduttaminen uudelleen. En tiedä, missä välissä ehdin laihduttaa, jos joudun taas valvovan silmän alle. Tällä kertaa suurennuslasin alla ei tosin olisi syöminen, vaan ahdistuneisuus ja itsetuhoisuus, mutta osastolla huomattaisiin kyllä painonlasku tai syömättömyys nopeasti.

Tästä tuli tosi pitkä postaus, mutta eipä mua haittaa, tää blogi onkin enemmän mun päiväkirja.

Avunhuuto tyhjyyteen

Oon kirjottanu tänne nyt joka päivä, mutta pakko on taas. En saa mun ajatuksia mitenkään järjestykseen. Mua ahdistaa tosi paljon, käyn päässä kaikki vaihtoehdot läpi, mikään ei käy.

Tulin tänään kotiin porukoilta alkuiltapäivästä. Tunteja makasin vain sängyssä. Kuudelta oli tarkoitus alkaa tehdä hommia. Yritin kirjoittaa äikän vastaustekstiä. Ei tullut mitään. Yritin harjoitella pianoläksyjä. Ei tullut mitään.

Ahmin 300g suklaata alle viidessä minuutissa ja oksensin kaiken.

Kuudelta alkoi paasto. Pelkkiä nesteitä tästä lähtien, ainakin kolme vuorokautta.

Mutta niin, mua siis ahdistaa. En keksi, mitä voin tehdä. Voisin lähteä lenkille, mutta ajatus ulos lähtemisestä ahdistaa, ja mun kuulokkeet on kadonnut. Ei, en halua juosta. Mutta adrenaliini mun sisällä odottaa purkautumista kuin tikittävä aikapommi. Pitäisikö jutella jollekulle? Käyn päässä läpi kaikki tutut. Ainoat, joille haluaisin jutella, on osastokaverit, enkä halua kuormittaa niitä. Sitäpaitsi ne on kaikki mua nuorempia, mun pitäisi huolehtia niistä eikä toisinpäin. Pitäisikö mennä nukkumaan? Se yleensä auttaa, mutta kello on vasta seitsemän ja mun täytyy tehdä tänään se äikäntyö. Ellei sattuisi jotain vakavaa...

Mieli tekisi viiltää. Viiltää syvään ja lähteä sitten sairaalaan paikattavaksi. Tai olla viiltämättä ja lähteä mielenterveyspäivystykseen. Mutta molemmissa tapauksissa äiti saisi tietää ja joutuisin takaisin sen luo, ja paasto menisi mönkään.

Siinä onkin suunnilleen kaikki mun coping-keinot. Juokseminen ei huvita, ei ole ketään kelle puhua, liian aikaista nukkumiselle, ammattilaisten luo en voi mennä. Musta tuntuu, että räjähdän. Mun kädet tärisee kun kirjotan tätä. Mun rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Mitä helvettiä mä teen? Mitä helvettiä?

Tää on mun avunhuuto tyhjyyteen, ainoa paikka, johon voin selvittää päätä, käydä läpi kaikki vaihtoehdot.

Kamala olo

Kamala olo. Iso, oksettava olo. Jos olisin omassa kämpässä, oksentaisin.

En tuntenut hetki sitten mitään. Yritin helpottaa oloa yrittämällä viiltää verisuonen auki. Äiti sai minut kiinni ja pakotti juomaan rauhoittavaa teetä.

Nyt tunnen syvää ällötystä. Kuvat joissa oksennan tai joissa viillän vatsan auki valtaavat mielen kuin pakkoajatukset.

Olen syönyt niin paljon. En pysty edes laskemaan. Liioittelematta yli 4000 kaloria. Olen ahminut. Ällöttää.

Huomenna pääsen omaan kotiin. Sitten aloitan mehupaaston. Sitten saan laihtua, laihtua pieneksi, ja kadota.

Nyt mun pitää vaan nukahtaa ennenkuin ahdistus repii mut kappaleiksi.

Pääsiäinen,, mitä teen

Pitkästä aikaa oon tässä tilassa. Söin yhden pienen pullan ja oon ihan täynnä. Tätä oli ikävä. Mutta nyt onkin sitten seuraava ongelma. Oon koko pääsiäisen porukoilla. Mitä helvettiä teen? Mun täytyy esittää vielä normaalia, voin heittää varovaisuuden pois vasta alle viidessäkympissä.

Aamupaino oli tänään 57,5kg. Alimmillaan osastolta tulon jälkeen. En kuitenkaan osaa iloita, sillä yli 55kg tuntuu aina läskiltä, ihan sama onko se vähemmän kuin ennen. En malttaisi odottaa nelosella alkavia lukuja, mutta tiedän, että siihen voi mennä jopa kuukausia...

Nyt en vaan malta odottaa, kumpa aika kuluisi nopeammin, että saisin laihtua.

Skin I'm in

Viime postauksen jälkeen oon tullu siihen lopputulokseen, että alotan laihduttamisen uudelleen. Mä haluan olla laiha. Tiedän sen. Ja lopulta - miten mua voidaan estää? Mua ärsyttää niin paljon se mitä tapahtui tammikuussa. Miksi aloin osastolla vaan kiltisti syömään? Ei ne ois ruokaa mun kurkusta alas tunkenu. Olin niin lähellä.

Nyt riittää laihdutettavaa, mutta onneksi oon motivoitunutkin. Paino on ylimmillään ollit 60,1kg. Tänään aamulla lukema oli 58,7kg. Jos laihtuisin kilon viikossa, olisin alipainoinen kahden kuukauden päästä ja tavoitepainossa kolmen kuukauden päästä.

Söin tänään koulussa ruokaa, mutta en syyllistä itteeni siitä, koska mun teki sillon mieli suklaata. Kouluruoan syöminen sentään vei suklaahimon. Suklaasta olisi tullut ainakin tuplasti kaloreita.

Jääkaapissa on pullo pepsi maxia, muuta en aio tänään ottaa. Huomenna on bileet, joten kalorit tulee varmaan alkoholista. Pelkään vähän sunnuntaita, koska silloin oon menossa porukoille, ja on pääsiäinen eli mun pitää syödä PALJON. Aattelin kuitenkin kokeilla pitää pääsiäisen jälkeen mehupaaston, niin ehkä se tasaantuu.

Tuli muuten mieleen - lukeeko näitä kukaan? Sh-aiheisten blogien saralla on nykyään tosi hiljaista. Jos siellä on joku niin ois kiva tietää...

Ohjelmassa kuuden tunnin päikkärit

Alotin sunnuntaina nyt sitten uudelleen mun iltalääkkeen ja sen vaikutuksista onkin saanut kärsiä ihan olan takaa. Käytin sitä siis muutaman viikon mun osastojakson aikana, mutta se lopetettiin silloin, koska siinä oli liian vahvat sivuvaikutukset ja mun tila alkoi "tasaantua" aka aloin valehdella mun voinnista. No, mutta nyt sitten uudelleen. Kiitos lääkkeen, joka väsyttää mua ihan kamalasti vielä entisestään, mä en tee muuta kuin nukun. Mun päivärytmi on nykyään suunnilleen tällainen:

8.00 Herään - tunti herätyksen jälkeen. Koulu alkaisi.
8.20 Rämmin koululle myöhässä, ilman meikkiä, viikon vanhoissa vaatteissa ja hiukset likaisina
8.30-12.15 Koulutunteja, jotka pääasiassa nukun, vaikka yritän kaikilla mun voimilla pysyä hereillä
12.15-13.00 Ruokatunti - joko käyn kaupassa ostamassa suklaata ja pidän A:lle seuraa röökipaikalla tai nukun
13.00-15.45 Lisää koulutunteja, ehkä hieman vähemmän nukkumista
16.00 Kotona, suoraan nukkumaan
19.00 Herään, kävelen jääkaapille, joun kulauksen mehua, takaisin nukkumaan
22.00 Herään, syön illallista, takaisin nukkumaan

No, siinä on lääkäri oikeassa, että lääke on lievittänyt ahdistusta, mutta lähinnä siksi, ettei mulla ole kaikelta nukkumiselta aikaa ahdistua. Ei tämäkään ole elämisen arvoista elämää että nousen ylös vain syömään.

Olen miettinyt laihduttamisen aloittamista uudelleen. En kestä tätä, jos mulla ei ole valtaa missään asiassa. Oon pari viime päivää syönyt ihan hitosti makeaa. Karkkipussin, kolme suklaalevyä, sipsipussin, limsapullon ja puoli pakettia pullaa... Olo on ihan kamala.

Tein eilen illalla kollaasin mun oven sisäpuolelle niin, että jos tulee vieraita, ne ei nää sitä jos ovi on auki. Ehkä se motivois mua. Kollaasissa on kaikki hienoimmat thinspo-piirrokset, joita oon tehny, sanoja thinspo-biiseistä, lista asioista, joita laihduttaminen muuttaisi parempaan, ja tietysti painopäiväkirja.

Katsotaan kuitenkin, pystynkö tekemään asialle mitään. Tänään aamulla yhteispalaverissa puhuttiin, että mun olis hyvä olla pari viikkoa ainakin enimmäkseen porukoilla... En todellakaan haluaisi, ei se mua auttaisi.

Terät ja lääkkeet

Mä oon ihan sekasin. Tää viikonloppu on ollu tosi vaihteleva.

Musta tuntuu, että mun masennus on syventyny. Tän viikon maanantaina mulla oli aika psykofyysiseen terapiaan. Alotettiin tavallisella hengitysharjoituksella, mutta mä hengitin vaan pidätelläkseni itkua. Pakenin käytävällä olevaan vessaan ja aloin itkeä siellä. Terapeutti tuli ovelle koputtelemaan ja suostuin ulos. Se kerta menikin siihen, että itkin hysteerisesti ja avauduin sille siitä, millasta mun elämä oikeesti on nykyään. Siitä, miten mikään ei huvita, ruoka ei maistu ja koti on sotkuinen. Miten makaan kaikki päivät sängyssä.

Seuraavana päivänä oli fysiikan koe. En ollut lukenut ollenkaan, joten käytin koeajan siihen, että kirjoitin novellin mun tavallisesta päivästä. Kuvasin siinä kaikkea sitä ahdistusta, voimattomuutta, haluttomuutta ja itsetuhoisuutta, mikä mua hallitsee. Torstaina näytin sen mun psykologille. Olin ekaa kertaa rehellinen sille sitten osastolta pääsyn. En vaan enää jaksanu tätä tilannetta. Se tapansa mukaan huolestui tosi paljon, varasi mulle perjantaiksi lääkäriajan, pohti osastojaksoa ja soitti mun äidille. Nyt kadun vähän, että kerroin sille.

Perjantaina lääkärissä kaikki meni nimittäin päin helvettiä. Mä kerroin, että mua auttaisi eniten, jos mun masennuslääkkeen annostusta nostettaisiin, tai jos pääsisin osastojaksolle. Siellä kun olisi ihmisiä ja selkeä päivärytmi, saisi jotain aikaan. No, lääkäri oli eri mieltä. Se ei nostanu lääkitystä vaan määräs takasin mun vihaaman iltalääkkeen, joka vaan väsyttää mua entisestään. Ja se ei laittanu mua osastolle, määräs vaan viikonlopuks äidin vahtimaan mua. En usko, että mikään siis muuttuu.

No, viikonloppuna sekoilinkin ihan huolella. Perjantaina oli tuparit, vedin muutaman siiderin ja kokonaisen pullon viinaa ja oksensin. Seuraavana aamuna riitelin mun poikaystävän ja parin kaverin kanssa, kun ne yritti takavarikoida mun terät ja heitin ne pihalle. Samana iltana menin A:n kanssa underground bändin konserttiin. Konsertti, jatkot ja jatkojen jatkot. Join, sekakäytin ja poltin tupakkaa. Semmosta sitten. Tänään nukuin koko päivän. Heräsin vain kaksi kertaa syömään.

Jos mun elämä tulee olemaan tällasta, en tiedä kauanko jaksan.