Erillään tästä maailmasta

Alan taas tuntea oloni yksinäiseksi. Se tulee yleensä aaltoina, toisinaan tunne on taustalla, välillä voimistuu. Nyt se on taas pinnassa, ollut hieman yli kuukauden. Ainoa kaverini lukiossa on ollu mulle vihainen nyt sen noin kuukauden, enkä tiedä miksi. Olen kysynyt useamman kerran syytä. Pyytänyt anteeksi ja antanut joululahjan. Ehkei mitään syytä ole. Ehkä hän ei vain enää jaksa minua. Sitten oli ne epäonnistuneet bileet. Ja nyt on tullut uudenlainen tunne. En jaksa ihmisiä. En jaksa puhua P:n kanssa. Enkä viestitellä parhaiden ystävieni kanssa. Osittain se kai johtuu siitä, että he eivät tajua. Elämme niin eri maailmoissa. Osittain en vain jaksa. Ote ihmisistä lipsuu. 

Olen aina halunnut parhaan kaverin tai tiiviin kaveriporukan, joka kävisi samaa koulua. Kuulostaa varmaan lapselliselta. Mutta se on mun suurin haave, eikä se ole koskaan toteutunut. Haluaisin kaverin, jonka kanssa voisi puhua kaikesta, jonka kanssa voisi käydä kaupungilla ja tehdä tyhmiä juttuja. Jonka luona voisi olla yötä arkisinkin. 

Okei, mulla on poikaystävä. Mutta jotenkin vaan kaipaisin läheistä ystävää.

Mun kännykkä on lentotilassa, koska P ei lakkaa soittamasta mulle. En vaan jaksa vastata. Tiedän, että se on huolissaan, mutta mä en halua puhua siitä. 

Okei, jotain positiivistakin, mennään siihen osioon. Oon ollut tosi motivoitunut laihtumisesta, ja tuloksiakin on hieman ilmaantunut. Kalorit pysyy noin 600 kieppeillä ja paino on laskenut. Tänään tosin juuri ahmin neljä suklaakonvehtia ja oksensin... Pitäisi lopettaa tuo tapa ennen kuin siitä tulee tapa.

Päivän kalorit:

150kcal lasillinen glögiä

180kcal puolikas juotava jugurtti

400kcal neljä suklaakonvehtia

=730kcal

Paino oli tänään aamulla 49,4kg. Pelkään tosin, että se nousee huomiseksi suklaiden takia...

Ajattelin tänään muuten ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan vakavissani viiltelyn lopettamista. Tosin jo paria tuntia myöhemmin olin piilottamassa mattoveistä juurikin sitä tarkoitusta varten, jos haluaisin viillellä. Samalla ajatus kaikui päässäni: Sinunhan piti lopettaa viiltely? Joo, niin piti. Lopetinkin. Mutta jos nyt kuitenkin piilotan tämän, ihan vain varmuuden vuoksi?

Joulu lihottaa (mikä yllätys)

Hyvää joulua vaan.

Oon tällä hetkellä kipeenä kotona, mikä on ärsyttävää koska haluaisin mennä luistelemaan tai salille. Joka paikka on vaan niin heikkona että hyvä kun jaksan kännykkää pidellä.

Paino nousi jouluna, yllätys yllätys! Sallin itselleni "normaalin" syömisen kahdeksi päiväksi ja paino ampaisi 50,6 kiloon. Ahdistaa niin paljon. Haluan vain olla kevyt. Onneksi nyt kipeänä ei tee mieli mitään, enkä olekaan syönyt vielä mitään. Join lasillisen kuumaa mehua, siitä tuli kai joku 100kcal? Haluaisin vain aloittaa uuden vuoden alle 50 kiloisena.

Noh, olen tässä joulukuussa aloittanut käyttämään Yaziota. Se on ilmainen laihdutussovellus ja tykkään tosi paljon siitä, miten se näyttää painon käyränä. Asetin kaloritavoitteeksi 600kcal. Olen enimmäkseen pysynyt siinä, mutta toisaalta en merkkaa syömisiä lähes ikinä huonompina päivinä. Kun syön paljon, en jaksa alkaa arvioimaan kaikkea.

Mua ärsyttää aika paljon atm mun poikaystävän (okei en jaksa kirjottaa noin pitkää sanaa, nimetään se vaikka kirjaimella P) kommentit laihduttamisesta. Se ajattelee kaiken liian loogisesti. Se yrittää rauhoitella jos vaikka syön suklaalevyn, "Se painoi 200g, et voi mitenkään lihoa sen enempää". Ei, se ei toimi noin. Jos syön 200g salaattia, en mitenkään voi lihoa. 200g suklaata taas on 1000kcal, joten siinä paukkuu kalorirajat. Eikä edes kalorit korreloi suoraan painon kanssa. Vituttaa, kaikki olisi helpompaa jos tietäisi tasan tarkkaan mistä laihtuu ja miten paljon.

Ambulanssikyydillä sairaalaan

Varoitus: ei herkille!

Jälleen sairaalalla. Tällä kertaa tosin olin itse letkuissa.

Eilen aamulla mulla oli psykologille aika äidin kanssa. Psykologi kertoi äidille mun olosta ja syömishäiriöstä. Ne kaksi jutteli ja itkeskeli siinä. Mä lähinnä tuijotin tyhjää. En haluu että multa viedään mun tavoite.

Käynnin jälkeen mun päähän iskostui ajatus: en halua elää. Mulla on usein ajatus, että oon tehny jo kaiken mitä oon elämältä halunnu. Oon täällä turhaan ja muiden riesana. Musta ei tuu koskaan mitään.

Kannan nykyään koulussa mukana mun lääkkeitä. Heti psykologilta tultua menin vessaan ja kaivoin esiin mun mielialalääkkeet ja päänsärkylääkkeet. Seronilia ei ollut kuin muutama kapseli, mutta burana 400mg kapseleita oli lähes täysi purkki, 30. Kirjoitin lyhyen itsemurhaviestin ja asetin sen lukitusnäytön taustakuvaksi. Nielaisin kapselit muutama kerrallaan ja huuhdoin vedellä alas. Nyt mä kuolen, ajattelin.

Menin normaalisti seuraavalle oppitunnille odottamaan olon huonontumista. Kun en tuntenut mitään,hermostuin ja menin googlaamaan, kuinka kauan yliannustukseen kuolemiseen menee. Netissä varoiteltiin, että lääkkeet aiheuttavat todennäköisemmin aivovaurion kuin kuoleman. Säikähdin, koska viimeinen asia, mitä halusin oli aivovaurio.

Seuraavalla välitunnilla kerroin poikaystävälleni mitä olin tehnyt ja hän vei minut terkkarille. Terkkari soitti ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan.

Selvisin ilman mitään vaurioita, mutta nyt mua ahdistaa vielä sekin, miten paljon häiriötä ja huolta aiheutin eilen kaikille.

"Drama Queen" mun pikkuveli sanoi kylmästi kun pääsin kotiin.

Tää oli tosiaan mun toinen itsemurhayritys. Mulla on aina itsetuhosia ajatuksia, mutta voimakkaat teot johtuu impulsseista. Mun pitää varmaan vaihtaa lääkitystä koska seronil ei laimenna impulsseja tarpeeksi.

Eipä mulla muuta. Yritetään selvitä hengissä.

Ruoka on pelottavaa

Aamupaino oli tänään 49,9kg. Pitkästä aikaa nelosissa.

Pelkään ruokaa. Sata kaloria on liikaa. Pelkään että lihon pelkästä veden juomisesta. Oksennan jokaisen ruoan jälkeen. Tää on menossa eteenpäin. Toisaalta en välitä, koska oon tiputtanut viikon sisään lähes kolme kiloa.

Kohta on joulu. Pakollinen syöminen. Miten onnistun joululomalla laihtumaan? Pakko laihtua, koska joulun jälkeen on painokontrolli, en voi mennä sinne näin lihavana. Kun katson peiliin, nään miten valtava vatsani on. Miten suuret reidet.

Huomenna mulla on aika opolle ja psykologille. Äidin pitäisi tulla mukaan psykalle... En halua että ne kertoo sille mun syömisestä, mitä mä voin tehdä?

Mun täytyy pudottaa painoa, mun on pakko.

Painan tän jakson loppuun mennessä 45 kiloa. Mun on pakko.

Vahva

Paino on nyt todellakin tulossa alas. Rakastan tätä tunnetta, kunpa tää vaa jatkuis. Olo on vahva ja itsevarma.

Perjantaina painoin 52,5 kg, lauantaina 52 kg, sunnuntaina 51,2 kg ja tänään 50,5 kg. Kaksi kiloa kolmessa päivässä. Ei paha.

Tosin olen oksentanut pari kertaa, mitä ei pitäisi tehdä. Onneksi ei sentään ahmimisen vaan pakollisten ruokailujen jälkeen.

Viime päivät olen ajatellut vain ruokaa. Tai tarkemmin ottaen sen skippaamista. Katsoin uudelleen elokuvat To The Bone ja Starving In Suburbia.

//EDIT: Oksensin tänään kahdesti. Viikon sisään viidesti. Pelottaa vhän, en mä mitään bulimiaa halua

Ehkä viimein ruotuun

Nyt on alkanu menemään yllättävän hyvin. Oon pystynyt hallitsemaan syömistä tosi hyvin. Kieltäydyin jopa suklaasta, mikä on mulle todella hyvin, koska suklaa on mun heikko kohta. Oon tän syksyn syöny about joka päivä yhden levyn.

Synttäreillä söin vähän ja laihduin puoli kiloa. 52,5 kilosta 52 kiloon. Käytiin tänään sukulaisilla. Söin ruoalla lähes pelkkää salaattia ja sanoin ettei oo nälkä kun käytiin hesellä. Oon täyttäny itteeni pepsi maxilla. Eihän se lihota, eihän? Pelottaa vähän kun on niin täysi olo. Mutta mä pystyn tähän. Tärkeintä on olla motivoitunut ja nyt mä todella olen.

Rakastan nälkää, rakastan sitä, miten lonkkaluut ja solisluut törröttää ihon läpi. Pelkään ruokaa ja lihomista. En halua syödä. Suklaa on pelkkää rasvaa ja kaloreita. Huimaa ja välillä polttelee sisältä. Kuvittelen, että se on rasvaa joka palaa ja hymyilen.

Pity party

Täytin tällä viikolla 17 ja olin suunnitellu suunnitellu jo pari kuukautta bileitä. Ne olis ollu tänään illalla. Ostin laatikkokaupalla pitsoja, monta pussia sipsiä ja pari limsaa. Pyysin kaveria tuomaan alkoholit. Siivosin monta päivää ja kutsuin 25 kaveria.

Kolme on tulossa.

En jaksais vielä tätäkin kaiken päälle. Tiedän, että niillä kaikilla oli ihan oikeet ja hyvät syyt, mutta se, ettei oikeestaan kukaan tule saa mut tuntee itteni niin yksinäiseks.

Oon aika varma että perun juhlat. Mitä sitten teen kun äiti palaa lauantaina kotiin ja kaikki pitsat on avaamattomia?

Mulla oli eilen tapaaminen psykologin ja lääkärin kanssa. Ne oli huolissaan ja teki mulle lähetteen ravintoterapeutille ja sayömishäiriöihin erikoistuneelle sairaanhoitajalle. Ne aikoo kertoa mun porukoille, mikä on huono juttu, mutta ainakin voin sitten olla avoimesti syömättä, eikä tarvitse piilotella.

En pysty keskittymään koulussa. Ajattelen vain painoa ja syömistä. Ja palelen. Päivä toisensa jälkeen ja mikään ei muutu. En jaksaisi jatkaa.

Elämä on helvetti mutta onneksi mulla on nälkä

Istun ikkunalaudalla sairaalan portaikossa. Mun poikaystävällä on tänään leikkaus joten vietän päivän täällä. Äiti on vihainen kun en mennyt kouluun.

Syöminen menee päin helvettiä. En ole viikkoon uskaltanut vaa'alle, koska paino on varmaan noussut. Olin itsenäisyyspäivän leirillä ja viikonlopun kaverilla. En syönyt kertaakaan ruokaa, mutta herkkuja ahmin aina kun oli tarjolla. Mikä mua vaivaa? Jos olisin syönyt mielummin ruokia, herkkuhimo olisi ollut pienempi ja kaloreita olisi varmaan kertynyt vähemmän.

Eilenkin söin kaksi tortillaa ja ben&jerry's jäätelön. Tuntuu että ratkean.

Tänään ei tarvitse syödä. Jos meen tänään vittu syömään, se on pelkkiä turhia kaloreita ja sietäisinkin lihoa. Kun oon koko päivän sairaalalla, voin illalla sanoa äidille, että poikaystävän porukat vei mut syömään.

Viime viikolla kävin psykologilla. Puhuttiin mun opinnoista. Se sanoi, että on todella normaalia, että masentunut ihminen ei jaksa opiskella seitsemää kurssia jaksossa. Ei se auta, tuntuu silti että oon vaan laiska ja huono. Ei mun masennus mua estä opiskelemasta vaan mun laiskuus. Sovittiin aika opolle ja lääkärille. Psykologi oli huolissaan mun syömisestä.

Terkkari uhkailee lastensuojelulla, lääkäri uhkailee ravintoterapeutilla ja psykologi uhkailee syömishäiriöyksiköllä. Eikö ne nää, että kuolen ennemmin ylipainoon kuin syömishäiriöön? Eikö ne nää, että oon lihava ja syön kuin hevonen? Hävettää mennä punnittavaksi näin lihavana. Haluan olla alipainoinen.

En malta odottaa tulevaa. Muutan yhteen poikaystäväni kanssa ensi keväänä. Sitten perheeni ei enää voi vahtia minua. Puoli vuotta siitä, niin poikaystävä lähtee armeijaan. Silloin kukaan ei voi vahtia. Silloin onnistun. Silloin en syö enää mitään.

Energiat loppu

Käytävät on täynnä ihmisiä. Liikaa ihmisiä. Ahdistaa seisoa yksin väkijoukossa. Haluan mennä nukkumaan, mutta sohva on täynnä nauravia ihmisiä.

Mun pitäis olla tunnilla, mutta en jaksa. Menin juuri kertomaan opettajalle, että jätän kurssin kesken. En jaksa opiskella. Haluan nukkua.

Väsymys painaa minua alas. Käy koulussa, käy töissä, mene nukkumaan. Mihinkään muuhun ei energia riitä. Ei edes noihin.

En syönyt eilen mitään. Makasin vain sängyssä. En ole syönyt tänäänkään vielä mitään. Tosi se ei ole ihmekään, kellohan lähestyy vasta kahtatoista.

Onneksi sentään paino laskee, vaikka sen mukana laskevat numerotkin. Ainoa asia, jota voin kontrolloida, ainoa, mistä saan otettua kiinni. Kaikki muu valuu käsieni välistä maahan. Opiskelu, ystävät, aika...

Ainoa asia, jota jaksan odottaa, on psykologilla käyminen. Huomenna on viimein taas aika. Varataan todennäköisesti opolle aika, että voidaan puhua mun opinnoista.

Tyhjyys

Ajatusten kulku illalla. "En ansaitse elää."

Tuijotan arpien kirjomaa kättä veitsi toisessa kädessä, mutta olo on niin tyhjä, etten jaksa edes viiltää.

Minun täytyy lopettaa kaikki muu, paitsi opiskelu. Ei enää ruokaa. Ei enää sarjoja ja pelejä, en enää laiskottelua. Viha itseäni kohtaan ylittää kaikki muut tunteet.

Haluan nähdä jokaisen luun.

Olen pettymys, olen epäonnistuminen. Ikuinen ulkopuolinen.

Eilen itkin kännissä yksin huoneeni lattialla, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Tänään en jaksa enää itkeä enkä yrittää tavoittaa ketään. Ehkä on parempi vajota yksin pimeyteen. Kukaan ei voi kuitenkaan pelastaa minua itseltäni.

Tärisen vähän.

Koulu menee huonosti. Pahoitan ystävieni mielen. Syön kilokaupalla roskaa. Nukun tuntikaupalla. Tämä ei voi jatkua näin. Ellei suunta muutu, tie päättyy.

Mitä jokaisen pitäisi tajuta syömishäiriöistä

Olen jäänyt ihan koukkuun Jaiden Animationsin ja Boyinabandin uuteen syömishäiriöistä kertovaan Empty-biisiin. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan! Samaistuttavat sanat ja hyvä musiikki. (löytyy niin youtubesta kuin spotifysta)

Jotkin kappaleen sanoista kuvaavat jopa sellaisia ajatuksia, joita en ole ennen osannut pukea sanoiksi, tai muuten vaan hyviä huomioita, joite jokaisen tulisi tajuta syömishäiriöistä, joten ajattelin nyt käsitellä niitä tämän biisin lyriikoiden kautta.

"Just because you know you're colorblind doesn't mean you can see the colors."
Jotkut tuntuvat olettavan, että kun sairastunut tajuaa olevansa sairas, hän haluaa ja kykenee heti parantumaan. Koska tiedän, että minulla on syömishäiriö, voin taas alkaa syödä normaalisti. EI! Syömishäiriö on mielen sairaus, eikä parantuminen tapahdu hetkessä. Asian myöntäminen voi olla vasta ensimmäinen vaihe parantumisessa, tai se on voinut seurata mukana koko ajan, ilman että sitä vain jossain kohtaa tajuaa.

"I know I could die, I have seen the statistics"
Joka ikinen jonka kanssa olen puhunut syömishäiriöstäni, on kertonut minulle samoja asioita. Kaverit, terkkarit, jopa psykologini. "Se on vaarallista, 10% sairastuneista kuolee syömishäiriön aiheuttamiin komplekseihin" ja "Tiesitkö, että syömättömyys hidastaa aineenvaihduntaa, saa kuukautiset loppumaan ja hiukset tippumaan?". Olen sairastanut syömishäiriötä kolme vuotta, tiedän kyllä aika helvetin hyvin, mitä oireta se tuo ja mitä siitä voi seurata. Silti jokainen, joka on joskus kuullut terveystiedon tunnilla sanan anoreksia kiirehtii papattamaan tietonsa kuin mikäkin ekspertti. Jos tunnet jonkun, jolla on syömishäiriö, ja haluat auttaa, ole ystävällinen, äläkä jkkerro hänelle, mikä on syömishäiriö, vaan kysy, haluaako hän vaikka jutella.

"The voice is with me through thick and thin"
Tätä monet eivät tunnu myöskään tajuavan. En ole sairas vain, jos luuni törröttävät vaatteidenkin läpi. Ylipainoinenkin voi olla sairastunut anoreksiaan. Suurin osa sairaudesta on pään sisässä omassa syyttävässä maailmassaan. Säännöt, itseinho, laihdutuksen halu ja äärimmäisen laihuuden ihannointi muodostavat sairauden ytimen, joka usein vetää kehon mukanaan. Ääni on silti päässä, oli paino 100kg tai 40kg.

"You can't fool your body you can only fool your mind"
"I can help my mind to learn to trust my body"
Keho tuntee ainakin useimmilla kyllä tilan huonoksi. Koko ajan paleltaa, energiat on aivan loppu. Pystyssä ei mainaa pysyä ja välillä saattaa kokea nälkää. Juju ei ole, ettei se satu, vaan se, että omaa mieltään voi hämätä ja huijata. Sen voi saada uskomaan, että tämä on omaksi parheeksi, tämä on ainut vaihtoehto.

Eli tiivistettynä perusohjeet kaikille, jotka haluavat auttaa syömishäiriöistä:
1. Et ole terkkari, älä kerro haitoista, valista tai syyttele
2. Älä kysy painosta tai kommentoi sitä. Oli se normaali tai liian matala, siitä puhuminen todennäköisesti triggeröi vain laihduttamaan
3. Sinä et voi parantaa ketään toista. Se on jokaisen oma tehtävä. Voit auttaa ja olla tukena, mutta älä luule kenenkään parantuvan, kun kehotat vain heitä syömään
4. Käsittele potilasta varoen. Syömishäiriöt ovat lähes aina linkittyneistä masennukseen ja alhaiseen itsetuntoon, joten vaikka sinuun sattuukin todennäköisesti hänen puolestaan, älä tee siitä isoa numeroa: syyllisyys pahan olon aiheuttamisesta muille vain lisää taakkaa
5. Älä auta väkisin. Kysy, tarvitaanko apuasi, tai ihan vain juttuseuraa. Jos joku pyytää, että saisi olla rauhassa, eikä hän näytä kuitenkaan olevan välittömässä vaarassa, on yleensä parempi antaa hänen olla.

Ja pliis kertokaa joku nää mun poikaystävälle.

Mitä tapahtuu kun psykologi on lomalla

Nythän lähtikin menemään paskasti...

En ole päässyt käymään mun psykologilla melkein kuukauteen, koska se on lomalla, ja mun vointi on tosi huono. Asiaa ei auta ollenkaan tänään alkanut koeviikko.

Mulla ei yleensä ole ollut taipuvaisuutta oksenteluun, mutta eilen olikin kunnon BP-päivä, jippii. Eipä ollut ikävä, edellisestä ahminnastakin on kulunut nyt varmaan lähes vuosi. Eilen olisi pitänyt lukea kokeisiin, mutta sen sijaan makasin koko päivän sängyssä. Illalla iski ahmimiskohtaus ja sen jälkeen lähdin heti pahan omatunnon lenkille. Puolivälissä mulla oli sellanen olo että halusin oksentaa, joten juoksin sitten metsään.

Tänään ollut koe menikin sitten just niin huonosti kun mitä lukematta voi odottaa, janpelkään, että syön tänään masennukseen hesessä. Koeviikot ei tee tosiaankaan hyvää mulle.

Päässä soi taas sama vanha mantra.

"Vituttaa. Haluun kuolla. En jaksa. Haluun itkee ja kuolla. Päästäkää mut pois."

Täällä taas

Muistin pitkästä aikaa, että tämä blogi on olemassa. Muistan, miten mukavaa tänne oli kirjoitella. Jospa jatkaisin vaihteeksi.

Mulla on paljon muuttunut elämässä viime postauksen jälkeen, eikä ihmekään, siitä on puolitoista vuotta. Peruskuvio on silti sama. Kamppailen yhä samojen ongelmien kanssa.

Isoimmat muutokset? Käyn nykyään lukion toista luokkaa. Minulla on ihana poikaystävä (josta tosin on riesaa laihdutusyrityksissä). Minulla on diagnosoitu kolme mielenterveysongelmaa. Käyn psykologilla. Muutan pian omaan kämppään.

Puolisen vuotta mulla oli parempaa aikaa keväällä ja kesällä, mutta koulun taas alkaessa vointi on laskenut. Pari viikkoa sitten syömishäiriö tiukensi otettaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olen nyt syönyt keskimäärin alle 500kcal päivässä. Paino on - yllätys yllätys - samoissa lukemussa kun aina ennenkin, hieman viidenkympin yläpuolella. Tavoite on edelleen sama kuin kaikki vuodet ennenkin.

Tuloksia ei näy vielä vaa'assa, mutta haitat näkyvät jo. Minulla ei ole energiaa oikein mihinkään. Koko ajan on kylmä. Olo on huonontunut. Huimaa, enkä tunne nälkää. Vaikka kaikki nuo tuntuvat fyysisesti pahalta, tuovat ne mielelle rauhan, koska ne muistuttavat minua, että pystyn tähän, saan kehossani ainaan reaktion. Joku päivä olen vielä kaunis.