Lamictal

 Kaikki onnistuu. En ymmärrä tätä tunnetta. En ole maaninen, vaan rauhallinen, jotenkin perustavalla tasolla onnellinen. Tällainen mieliala on jotain aivan uutta, en ole kokenut näin vuosiin. Vaikeaa edes muistaa, milloin viimeksi, kun masennusta edeltävistäkin ajoista muistan vain stressin ja yksinäisyyden.

Mutta nyt ole jossain hyvän kierteessä. Syyt ja seuraukset kietoutuvat yhteen ja vahvistavat toisiaan. Elämässäni tapahtui joitakin muutoksia, minkä jälkeen on tapahtunut vain lisää hyvää ja tunne voimistuu.

Se alkoi oikeastaan jo syyslomalla, vaikka isän tilanne vähän sotkikin sitä, se ei kuitenkaan järkyttänyt minua pohjimmiltani, en vain vielä uskaltanut tajuta sitä. Nytkin pelkään, että julistamalla tätä manaan vaan onnen ja kaikki taas kääntyy. Mutta vaikka osa muutoksista on aluillaan ja huteralla pohjalla, toiset vaikuttavat kantavilta.

Tosiaan on vaikeaa sanoa, mikä oli ensimmäinen syy. Mutta yksi selkeä muutos oli lääkitys. Lamictal, litiumpohjainen lääke, jonka aloitin muutama viikko sitten. Toimiiko se? Jos niin on, se on ensimmäinen lääke joka oikeasti toimii, mikä on sekä upeaa, että pelottavaa.

Lääkkeen lisäksi tein itselleni iltarutiinin. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, mutta nyt rutiini tuntuu upealta, se tuo iltoihin vakautta ja vähentää stressiä, kun kaikki asiat tulee hoidettua eikä tarvitse muistella mitä piti vielä hoitaa. Lisäksi se parantaa elämänhallintaani, maskit on pestynä, huone pysyy siistinä, hampaat on harjattu ja meikit pesty, tiskattu...

Olen elänyt koko omillaan asumiseni ajan milloin minkäkin asteisessa sotkussa. Astiat homehtuivat enkä lopulta yleensä löytänyt huoneestani isojakaan esineitä. Nyt kun kerran sain siivottua ja tiskattua, on huoneeni pysynyt iltarutiinin avulla lähes siistinä. Huoneessa oleilu on mukavampaa, kun sotku ei ole ahdistamassa.

Syy vai seuraus? Ihmissuhteet, kun mielialani on parantunut, olen yhtäkkiä onnistunut jopa niissä, eikä enää ole kovin yksinäinen olo. Sain elvytettyä vanhoja kaverisuhteita ja tapasin miehen. Siitä en uskalla vielä paljoa kertoa, kun juttu on niin alussa, mutta tapailemme ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Hän on rauhallinen, välittävä ja suloinen, pitää sylissä ja keskustelee loistavasti. Toivottavasti tästä kehittyy jotain, mutta onneksi se ei tunnu kuitenkaan olevan vointini kulmakivi, olisi kauheaa nojata johonkin toiseen ihmiseen.

Koulu on alkanut taas kiinnostaa, ensimmäistä kertaa vuosiin ymmärrän tunneilla mitä puhutaan, jaksan keskittyä, teen tehtäviä, eikä se edes stressaa kauheasti. 

Myös isän suhteen olen varovaisen optimistinen. Soitin sille, niinkuin olen luvannut soitella, ja se kertoi olevansa selvin päin. Se oli oikeasti yrittänyt tehdä muutoksia elämäänsä, ja olin kuulemma saanut myös sen vaimon alkamaan taas tukea häntä. Isä kuulosti voivan paremmin, ja kertoi saaneensa myös paremmin unta nyt. Vaikka kaikki muut sanoivat minun näkevän turhaan vaivaa, aion pysyä isän tukena. Käskin että soittaa jos tulee vaikeaa, itse aion soittaa vähintään viikottain tarkistaakseni sen vointia. Ja voidaan sitten yhdessä tehdä suunnitelmaa, miten voitaisiin nostaa sitä vielä paremmin masennuksesta ja alkoholismista.

Ja halloweenkin on tulossa. Odotan sitä innolla, juhla on hyvä loppuhuipennus lokakuulle, sitten alkaa taas kirjoituksiin luku, mutta ehkä vähemmällä stressillä? Yhtäkkiä elämä tuntuu helpolta, ja mä vaan niin toivon, että tää jatkuu.

Miksei kukaan auta alkoholistia?

 Kävin tapaamassa isää. Se oli taas kännissä. Luulin vuosi sitten, että sain sen lopettamaan kun passitin sen katkolle, mutta se ilmeisesti vaan peitteli juomistaan multa. Käytin koko vierailun siihen, että juttelin sen ja sen vaimon kanssa sen alkoholismista.

Tilanne on vaan niin vaikea. Isä on masentunut ja fyysisesti sairas, mikä vaan ruokkii alkoholismia entisestään. Se ei koe saavansa apua viikottaisista käynneistä klinikalla, vaan tarvitsisi tukea läheisiltä. Mutta sen vaimo ei enää usko että se voisi lopettaa, joten sitä ei kiinnosta. Se on vaan todella vihainen koko ajan. Isän aikuiset lapset ja ystävätkään ei tue tai välitä. Mä olen ainoa joka jaksaa yrittää.

Yritin saada asiaan toista näkökulmaa. Jos suora apu juomiseen ei toimi, ehdotin isälle muutoksia elämään. Uudet asiat ja päivärytmi voisi auttaa masennukseen ja kannustaa pysymään selvänä. Esittelin sille sitä kiinnostavien alojen yliopistotutkintoja ja kansalaisopistokursseja. Katsotaan saanko sitä innostumaan niistäkään.

Tulee vaan niin avuton olo. Soitin päihdepäivystykseen, mutta sieltä sanottiin, ettei aikuista miestä voi hoitoon pakottaa jos ei se itse halua. Kuulemma olisin voinut tehdä lastensuojeluilmoituksen kun mun alaikäinen veli oli mukana kun isä joi, mutta en usko että se auttaisi, isä saattaisi vaan suuttua vielä mullekin, minkä jälkeen se ei kuuntelis enää ketään.

Ehdotin että soittaisin isälle joka päivä, mutta se ei oikein tykkää puhua puhelimessa, joten vaihdettiin viikkoon. Aion kyllä yrittää soittaa ainakin kahdesti viikossa. Ja jos se yhä juo kun mun lukio loppuu, mun täytyy varmaan hetkeksi muuttaa sen luo. Vihaan sitä pikkukylää ja sen tunkkaista taloa, mutta jos jatkuva läsnäolo auttaisi.

Yritin kertoa asiasta äidillekin, mutta se kuulosti aivan yhtä katkeralta kuin isän nykyinen vaimo, vaikka niiden erosta on jo 12 vuotta. Kuulemma tuhlaan aikaani yrittäessäni auttaa. Mutta mulle se ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto olla yrittämättä, miksi se on kaikille muille?

Näen aika harvoin painajaisia, mutta isän luona näin taas. Se oli tähän mennessä ehkä pahin. Se tiivisti niin monta pelkoa ja muistutti mua siitä miten peloissani olen koko ajan. Pelkään mun asuinkaupunkia ja yksin ulkona kävelemistä. Pelkään että joku käy mun kimppuun ja satuttaa mua. Pelkään, ettei kukaan auta mua jos tarvitsen tai edes kuule mun hätää. En voi hakea tukea mun vanhemmilta, vaan joudun suojelemaan ja tukemaan niitäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Ja pelkään, että satutan muita. Pahasti, niin, että ne kuolee tai tekee itsemurhan tai jotain.

Erityisesti viimeinen pelko oli unessa esillä kamalalla tavalla. Viimeisessä "kohtauksessa" mulla oli sylissä jonkinlainen kylmä ja nahkea, pieni ruumis, ja mä pelkäsin, että mä olin tappanut sen. Symboloiko se mua vai isää vai A:ta vai ketä? Vai kaikkia? Oon viime aikoina syyttänyt itseäni entistä enemmän isän alkoholismista ja A:n kuolemasta. On ehkä itsekästä uskoa olevansa niissä ratkaisevassa asemassa, mutta nään silti niin monta asiaa mitä olen tehnyt tai ollut tekemättä, jotka olisi voinut aikaansaada ne.

No ei tää enää oo hauskaa

 Joo niin. Keksin joskus tammikuussa että mulla vois olla kakkostyypin kakssuuntanen mielialahäiriö. Kukaan ei uskonu mua kuukausiin. Nyt yhtäkkiä uskoo eikä tää oo enää yhtään hauskaa.

Tänään aamulla oli aika lääkärille. Taas uusi lääkäri. Kyseli taas kaikkea mahdollista, mutta kun lopulta kerroin mun "hypomania"-jaksoista ja siitä, että olen ollut masentunut niin monta vuotta eikä mikään mielialalääke toimi, lääkäri ja hoitaja olivatkin äkkiä samaa mieltä. Joo, kyllähän se on mahdollista, että kyseessä on kaksisuuntainen. Tutkitaan asiaa. En kai saanut virallista diagnoosia, mutta lääkäri määräsi uuden lääkkeen. Litiumpohjaisen. Jota käytetään kaksisuuntaiseen.

Niin kauan, kun asia oli vaan mun päässä, se tuntui lohdulliselta, selitykseltä kaikelle. Mutta nyt se ei enää tunnu siltä. Se tuntuu kuolemantuomiolta. Parantumaton mielenterveyden häiriö. Tulenko olemaan loppuikäni sairas? Onko tää mun elämää aina? Pitkäaikainen masennuskin olisi parannettavissa, kaksisuuntainen ei ole. Pystynkö koskaan työhön? Voinko lukea lääkäriksi? Tulevaisuus näyttää äkkiä toivottomalta.

Hoitaja yritti kai lohduttaa mua, kertoi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää lähes normaalia elämää kun on lääkkeet kohdallaan. Kyllä mä sen tiedän, mutta silti tarinat ihmisiltä kertoo muuta. Kaksisuuntaiset kertoo mediassa tarinaa siitä, miten sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä ja toisiaan seuraavia osastojaksoja aikuisuudessakin. Sekö on mun tuomio? En mä halua sitä. Haluan parantua ja opiskella hyvän ammatin, auttaa muita, kertoa tarinaani jossa selätin vaikeudet.

Tää viikko on muutenkin ollut hirvittävän raskas. Viime viikolla oli viimeiset kirjoitukset, mutta niitä seurasi koeviikko. Viikonloppuna taas olin lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan töissä kokemustoimijana siellä ryhmässä, tehtiin matka Tampereelle ja sekin oli tosi rankkaa. Itkin joka välissä salaa vessassa, bussissa ja hotellihuoneessa. Ja heti maanantaina alkoi uusi jakso, paljon rankempi kuin oletin. Seitsemän kurssia, joista kaksi on fysiikkaa, yksi matikkaa ja yksi se saatanan pakollinen liikunta 2 mitä en liikuntakiellon takia voinut suorittaa ajallaan kakkosvuonna. Koululiikunta on sadalla tavalla ahdistavaa, eikä sitä yhtään helpota se, että muut on 2-3 vuotta nuorempia, sosiaalisia ja liikunnallisia, enkä tunne niistä yhtäkään. Lisäksi koko viikon mulla on ollut illat ihan täynnä työpalavereja, uusintakokeita ja muita menoja. 

12-14 tunnin päivät ja unettomuus illalla sai mut jo viikossa ihan uuvuksiin. Tuntui, kuin olisin lähtenyt viikkoon kuin puhelin, joka unohtui laittaa yöksi laturiin, akkua jäljellä 14%. Nukuin pommiin kolmena aamuna, itken koko ajan, väsyttää. Itsetuhoiset ajatukset täyttää pään, kerran jopa viiltelin. Katkaisin sitten lähes 4 kuukauden tauon. Hoitaja ei ilahtunut asiasta, mutta ahdistus ja stressi on niin voimakasta, että mun oli pakko luopua jostain.

Hoitaja kysyi alanko olla sairasloman tarpeessa. Kauhistuin ajatusta. Ei, en voi. Jos otan enää yhtään saikkua, en valmistu keväällä. Ei ole varaa siihen. Se ehdotti, että vähentäisin töitä, mutten voi tehdä sitäkään. Oon taas umpikujassa, elän ikuisessa stressissä. Luulin, että voisin ottaa lokakuun rennosti, mutta ei mikään muu muuttunut, kuin se, että maaninen suorittaminen stressin alla vaihtui masennukseksi, ahdistukseksi ja kasvavaksi työkyvyttömyydeksi.

Mun täytyy purkaa tätä laihtumalla. Se on ainoa keino kun vihaan kaikkea itsessäni ja ympäröivässä maailmassa.