Superenergiaa, taas

 Tän syksyn kirjoitukset on nyt ohi. Samoin A:n kuolinpäivä. Eli ehkä tää loppuvuosi alkaa sitten helpottaa stressin osalta? Toisaalta mun elämässä on tapana tulla vähän väliä uutta katastrofia, että sitäkin sitten odotellessa.

A:n kuolinpäivänä ajoin kotikaupunkiini. Eka kerta pitkää matkaa autolla, mutta ei se ollutkaan yhtään rankkaa. Tietysti haudalla käyminen oli kamalaa, itkin ja juttelin hautakivelle yli tunnin. Se on muuten ruma kivi, ei yhtään A:n näköinen. Mutta mulle pihlajat onkin ollut enemmän sellainen muistomerkki, ja mun tatuointi. Ne tekee oikeutta A:lle.

Mutta siitähän se sitten lähti. A:n haudalla käynti triggeröi taas tällaisen episodin. Varmaan osittain defensiivinen reaktio, ettei tarvitse taaskaan asiaa käsitellä. Tässä viikon aikana samalla kun oon paahtanut viidet kirjoitukset, oon tehnyt juhlasuunnittelukansion halloweenia varten, tehnyt suunnitelman mun ens kesän interreilimatkasta, nuotintanut muutaman oman sävellyksen, suunnitellut koko mun ensi vuoden,  tehnyt implussikontrollialgoritmin, jäätävän selvityksen mun coping-keinoista (sairaanhoitaja pyysi tekemään lyhyttä listaa), värjännyt hiukset liiloiksi ja tehnyt mun pikkuveljelle koko loppulukion kurssisuunnitelmat, jotka sen opo oli tehnyt ihan päin vittua.

Että eihän tää nyt normaalilta kuulosta. Nukkuakaan en pysty. Ja tänään kun kirjoitukset loppui, siivosin koko kämpän perin pohjin sen sijaan, että olisin levännyt. Tämäkään sairaanhoitaja ei jostain syystä usko näihin mun jaksoihin, vaikka sanon että tää haittaa elämää, kun keksin kaikkia jäätäviä suunnitelmia, enkä saa yhtään kiinni mikä on oikeasti hyvä idea. Jälkikäteen aina hävettää kun keskellä yötä selitän jotain maailmanmullistavaa suunnitelmaa jokaiselle joka jaksaa kuunnella.

Mutta niin. Kirjoitan varmaan joku päivä siitä ensi vuodesta. Ehkä te voitte sitten kertoa, onko siinä jotain järkeä.

stressiliimaa

 Mä kävelen vaikka en pysty enää askeltakaan. Vaikka meinaan nukahtaa pystyyn. Vaikka jalat huutaa pysähtymään. Koska mä tiedän, että jos pysähdyn, mä en pääse enää itse ylös.

Hoitaja kysyi multa viime tapaamisessa, tunnistanko loppuunpalamisen oireet itsessäni. En osannut oikein vastata. Mä tiedän kyllä, kun se on lähellä, mutten tiedä mistä. Kotona istuin alas vihkon kanssa ja ajattelin asiaa.

Nyt mä tiedän. Juuri tästä. Siitä jatkuvasti voimistuvasta tunteesta, että pysyn kasassa pelkällä stressillä. Siitä, etten uskalla levätä edes hetkeä, koska tiedän että se loppuu sitten siihen. Siitä, kun opiskelen yhdettätoista tuntia putkeen, haluaisin vain hakata päätä pöytään, itkeä, ja nukahtaa koulukirjojen päälle.

Olen jatkuvasti itkun partaalla, mutta en itke. Estän sen pelkällä tahdonvoimalla. Ja jos itken, lopetan kuin seinään. Tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin, ja puristan langanpäitä rystyset valkoisina. Iltaisin on vaikea saada unta väsymyksestä huolimatta. Sitten alkaa pommiin nukkuminen. En jaksa käydä koulua, en ymmärrä tunnilla opettajaa, vaikka kuinka yritän. Muistikatkoksia, päänsärkyä, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia.

En jaksa enää hetkeäkään. Ja silti mun pitää jaksaa. Kirjoitukset, kasvava pelko.

Sitten kun kirjoitukset on ohi, mitä tapahtuu? Tunnen kaiken stressin, ahdistuksen, masennuksen ja pahan olon kasautuvan, odottavan, että se pääsee valloilleen. Mitä jos romahdan, kun stressi ei enää pidä mua kasassa? Ei, se ei ole mitä jos vaan kun. Jos katson mun elämää taaksepäin, stressi päättyy aina romahdukseen. Mulla on vaan niin turvaton ja yksinäinen olo. Kukaan ei ota koppia, kun kaadun.

Luen 8-14 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, ja silti kertauskurssin tunneilla tuntuu, että osaaminen on jotain A:n tasoa. Opettajat muistuttaa aina, että tästä ja tästä pitäisi osata selittää, jos haluaa edes C:n. Hyvä kun hämärästi muistan otsikon.

Kävin lääkärin määräämissä verikokeissa viime viikolla. Mun sisäinen lääkäri heräsi, ja mun oli tietty pakko käydä tutkimassa tuloksia. Ne oli yllättävän hyvät, ehkä en jääkään vielä kiinni mun syömisvammailusta. Lievää anemiaa, mutta sitä mulla on ollut koko mun elämän ajan. Kalium ja natrium oli mun huojennukseksi melkein keskellä viitearvoja. Paastoverensokeri oli ainoa mikä ei osunut viitearvoihin, mutta sekään ei heittänyt paljon. Hyvä.

Ainoa hyvä asia nyt on työt. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on sivutyö, josta nautin. Mun ohjaajat on upeita, työilmapiiri on loistava ja työ on motivoivaa. Ensimmäisen viikon aikana sain kaksi kertaa ylimääräisiä kehuja. Jos mulla ei olisi työtä, mihin voi mennä keräämään vähän voimia, olisin varmaan nyt jo romahtanut.

Olen ollut melkein 3 kuukautta kuivilla viiltelystä, mutta alkaa tuntua, etten jaksa kohta enää ilman sitä.

12.9.

Paino: 50,9kg