hulluus nousee

Paino on viimein taas laskusuunnassa. Ylin paino tällä kertaa oli 56,0. Nyt se on 53,9. Painon alettua laskea mielialassa alkoi vaihteeksi uusi kausi taas. Tämä on aina se oudoin. Tätä on ollut ennenkin, mutta silti.

Nyt mennään siinä, että mieliala vaihtuu kymmeniä kertoja päivässä. Välillä masentaa pahasti, haluaisin vain kuolla tai tippua lukiosta. Itkin pitkästä aikaa ja soitin kriisipuhelimeenkin. Ja välillä olo on melkein maaninen. Epämääräisen inspiroitunut. Haluan kirjoittaa biisejä ja novelleja, teen suunnitelmia ja listoja. Ostin mekon ja leikekirjan ja tein kollaaseja.

Oikeastaan häpeän tosi paljon itseäni, kun mulla on tällainen olo. Silloin kehitän paljon ideoita ja teorioita ja mesoan niistä kamalasti. En uskalla kutsua tätä kunnolla maniaksi, koska tuntuu että sekin on tän mielentilan itse kehittämä teoria. On vaikeaa olla ilman kunnollista hoitoa, kun joudun itse yrittämään katsoa itseäni ulkopuolelta. Teen jatkuvasti uusia diagnooseja. Olenko hullu? Luulosairas? Ehkä mä sitten olen.

Googlasin hieman ja löysin, että yliempaattisuus voi olla persoonallisuushäiriö nimeltään hyperempaattisuus. Saan todella voimakkaasti vaikutteita muiden ihmisten mielialoista ja käytöksestä, etenkin kirjoista, sarjoista ja elokuvista. Kun katson sarjaa, jonka hahmo on maaninen, masentunut, psykopaatti, tai jotain muuta voimakasta, alan käyttäytyä samoin. Poimin jopa käytösmalleja, eleitä ja puhetapoja. Saatan masentua päiviksi, kun lempihahmoni kuolee tai kokee menetyksen. Hyperempatiasta sanotaan myös, että siitä kärsivät kaipaavat jatkuvasti seuraa.

Voi helvetti mun kanssa. Vuosien aikana olen tottunut mielenterveysongelmiin, masennukseen, ahdistukseen, paniikkiin ja syömisongelmiin. Mutta sen jälkeen tulee raja jota en halua ylittää. Haluan olla kontrollissa, itsetietoinen, järkevä, vaikka olisin sekaisin. Pelkään, että liu'un sen rajan yli. Sinne, missä muut eivät enää ymmärrä ja sääli ongelmiani vaan ajattelevat, että olen hullu, sekopää, huomionkipeä.

Tässä mielialassa on vaikeaa olla puhumatta kellekään, mutta häpeä saa mut pitämään hulluudet enimmäkseen sisällä. Välillä saatan kuitenkin ilmaantua äidin ovelle keskellä yötä ja alkaa selittää intohimoisesti jotain. Se on ainoa kelle uskallan purkaa edes osaa tästä energiasta, mutta nyt sekin on alkanut tuntua tuomitsevalta. Tänään se sanoi mulle, että mun pitäisi vaan käydä lukio loppuun eikä hölmöillä mitään, ja kysyi syönkö mun lääkkeitä. Kyllä mä syön, ne ei vaan toimi.

Hävettää julkaista tätäkään tekstiä, koska kyllä tätä blogia jotkut lukevat, mutta johonkin mun on pakko kertoa tästä. Anteeksi siis tämä hulluus

ei mitään uutta

Tää kesä on ollut yhtä epäonnistumista. Välillä tuntuu että tää on jopa pahempi kuin viime kesä. Vaikeaa sanoa, nykyhetki tuntuu tietysti aina vaikeammalta kuin mennyt, josta on jotenkin selvinnyt.

Reputin tänään inssin uudelleen. Sama virhe kuin viimeksi. Ajokouluun on tuhlaantunut varmaan kohta kolme tonnia, rahatilanne alkaa huonontua. Ajokoulun lisäksi oli toukokuun sairaalamaksut ja syksyn kirjoitusmaksut ja kaikki se ruoka mikä on mennyt vessanpöntöstä alas.

Mitä olen saanut aikaan tänä kesänä? Tai tänä vuonna? En mitään. En ole opiskellut kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, en pysty. Paino on noussut lähes kymmenen kiloa. Ahmin ja oksennan. Sitten päätän lopettaa oksentamisen, mutta ahmin silti.

Olo on likainen ja kuvottava.

Vietän aikaa äidin ja pikkuveljen kanssa, ne on ainoa seura mitä mulla on. Ne, tai yksinäinen asunto. Aikoja terveydenhuoltoon ei ole ollut viikkoihin ja viikkoihin, ja se näkyy voinnissa. Ei ketään, kelle puhua. Haluaisin satuttaa itseäni, helpottaakseni ahdistusta ja sitä kasvavaa tarvetta. Rangaistakseni kaikista epäonnistumisista, jotka jatkuvat päivästä toiseen. Mutta jotenkin en halua pettää, jotakuta. En edes tiedä, ketä, kun ei kukaan tiedä mitään musta enää. Tai ehkä en vain uskalla, etten joudu lähtemään päivystykseen. Sinne ei enää ole rahaa mennä.

Tänään oli huono päivä. Kelasin päässä kaikki kelle voisin puhua siitä. Mutta ei ole oikeastaan ketään. Niinpä kirjoitan taas tänne, vaikka tämä on samaa asiaa kuin edelliset postaukset. Enää mulle ei tapahdu uusia asioita. Viime vuonna nauroin sille, että kaikessa kaameudessaan mun elämä oli kiinnostavaa, aina oli uusia juonenkäänteitä. Mutta nyt katson samaa filmiä joka päivä. En tiedä onko se yhtään parempi. Tähän kyllästyy nopeammin.

Labyrintti

Miten pääsee ulos labyrintista?

Keksin jokaiseen vastaukseen uuden ongelman. Jokaiseen vastaukseen, jota olen itselleni vuosien varrella tarjonnut. Koska tuntuu, että ne kaikki on jo kokeiltu. Mua pelottaa.

Reputin inssin ja kesäsuunnitelmat romuttui. Kai mä halutessani voisin mennä junallakin johonkin, mutta en jotenkin vain tahdo.

Ratkaisuja. Ihmissuhteet. Oon aina nähnyt, että suurin asia mikä multa puuttuu on ystävä. Ajattelin sen korjaavan kaiken. Ja pari vuotta sitten toivoin myös parisuhdetta. No, mulla oli P, mutta laihdutin itseni osastolle silloin. Mulla oli A, mutta yritin itsemurhaa. Eivät ihmiset korjanneet mua. Ne ei ole ratkaisu.

Enkä enää kyllä tiedä kykenisinkö enää edes ihmissuhteeseen. Ei mulla ole mitään annettavaa. Luen Harry Pottereja varmaan kymmenettä kertaa läpi, ja kiinnitän huomion uuteen hahmoon. Miksen koskaan katsonut sitä tarkemmin, Remus Lupinia? Jonkinlainen viehätys ja samaistuminen sekoittuu minussa, kun Remus työntää Tonksia pois luotaan. Sanoo olevansa tälle liian vanha, köyhä, sairas, vaarallinen. Tonks rakastaa häntä silti. Ei. Toiveajattelua. Ei ihmissuhteet minua korjaisi, enkä edes ole mikään Remus Lupin, joka on ongelmistaan huolimatta kiinnostava ja välittävä ihminen.

Osasto. Välillä se käy mielessä, toiveissa. Joku huolehtimassa, olisin turvassa. Ei. Olen ollut osastolla yhdeksän kertaa, ne eivät korjanneet minua. Ehkä rikkoivat jopa lisää, kun kerran en tunne enää olevani turvassa ilman osastoa. Se ei ollut ratkaisu.

Parantuminen syömishäiriöstä. Sitäkin mietin joskus. Ehkä se olisi joskus voinut vielä toimia. Nyt tuntuu, että ei missään nimessä. Kuvittelen mielessäni sairaalan kuivat salaatit ja vetiset kastikkeet. Mauton, paha ruoka. En halua syödä sitä. Ja toisesta suunnasta, parantuminen tarkoittaisi myös luopumista ahmimisesta. Ei enää suklaa-, leivos- ja jäätelövuoria. En halua luopua niistä, vaikka oksentamisen jälkeen rintaan sattuu, hengittäminen on vaikeaa ja sydän tykyttää. En, vaikka pelkään sydänkohtausta.

Edes se vakain, tervein ratkaisu ei ole ratkaisu. Tavoitteet koulupaikasta, hyvistä arvosanoista, ammatista. Ne on liian kaukana. Vaativat liikaa työtä. En jaksa opiskella, en jaksa odottaa, en halua.

Olen palannut tänä kesänä ensimmäiseen ratkaisuuni koskaan. Aikaan, jolloin pakenin ongelmia pakenemalla todellisuutta kirjoihin. Ala- ja yläasteella. Kirjat kuluttavat aikaa ja herättävät outoja tunteita, joita en muistanut olevan olemassa. Samalla ne saavat toki minut niin pohjattoman surulliseksi, kun luen elämästä, jota en koskaan saa. Seikkailuista, ystävistä ja rakkaudesta. Mutta se on kai nyt paras vaihtoehtoni, ennenkuin löydän tien ulos.

Välillä en tiedä, mitä teen yhä täällä. Päivät täynnä pelkoa, surua ja tyhjyyttä rämmin eteenpäin. Suuntaan huomion aina seuraavaan ahmimiseen, seuraavaan tupakkaan, seuraavaan kertaan kun voin odottaa nukahtamista. Etsien jotain mikä saisi hetkeksi edes unohtamaan.