Nää tunteet on pahimpia. Samat asiat pyörii viikosta toiseen päässä. Vähitellen oon saanut kuvattua ne itselleni lyhyisiin lauseisiin.
Mulla olisi niin paljon puhuttavaa, muttei ketään jolle puhua. Ei yhtään ketään. Joo, mun äiti on tullu mulle läheisemmäksi, mutta mä en vieläkään osaa puhua sille. En halua vaivata. Polilta soitettiin ja sain kyllä ajan, mutta se on lähes kahden kuukauden päästä. En tiedä miten jaksan sinne saakka. En meinannut kehdata kirjoittaa tännekään. Vaivata niitä jotka tätä lukee samoilla ongelmilla uudestaan ja uudestaan.
On kamalaa tajuta olevansa se henkilö, jonka poissaoloa kukaan ei huomaisi. En kuulu tähän kaupunkiin vieläkään. Voin istua viikkokausia kotona ja eristäytyä vaikka someista, kukaan ei koskaan tajuaisi että mä puutun. En enää merkitse mitään. Mä ajattelen iltaisin kymmeniä ihmisiä. Pohdin, mitä niille kuuluu. Mutta mä tiedän, ettei kukaan ajattele mua, ja se on pelottavaa. Ihan kuin mut olisi irroitettu tästä maailmasta. En ole avannut instagramia kuukausiin. En kestä katsoa, miten kivuttomasti kaikki jatkaa elämäänsä ilman A:ta ja ilman mua. Kuin meitä ei koskaan ollutkaan.
Itkin äsken taas sitä kaikkea. Mä en liiku yhtään eteenpäin. Junnaan samoissa asioissa, kun en saa käsiteltyä niitä. A on poissa. Olisinko voinut estää sen? Miksi se lähti? Miksi mut revittiin tähän kaupunkiin? Miksi olin niin tyhmä, että menin yrittämään itsemurhaa vuosi sitten? Jos en olisi yrittänyt, saattaisin olla nyt mun kotona A:n kanssa. Menetin kaiken viime vuonna. Mutta toisaalta masennus, ahdistus ja syömisongelmat taas on jatkuneet vuosia. Ne ei lopu koskaan. En ikinä voi oppia syömään oikein, aina jos yritän, ahmin. Vihaan itseäni. Vihaan mun kehoa. Vihaan tätä masennusta. Vihaan sitä etten voi tehdä mitään, en jaksa, en halua. Pelkään syksyä. Mitä jos epäonnistun opinnoissa. Mä en jaksa tätä. Tää on liikaa. Kunpa en olisi aina yksin.
En ole ahminut kahteen päivään. Varmaan ennätys tässä kuussa.
lauantai 27. kesäkuuta 2020
sunnuntai 21. kesäkuuta 2020
juhannus
Juhannus meni tosi huonosti. Ajattelin, että jos yritän syödä normaalisti, en rajoittaa, niin en myöskään ahmisi. Väärin arvasin.
Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.
Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.
Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.
Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.
Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?
Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.
En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.
Ahmin perjantaina. Lauantaiaamun brunssilla muhun iski kamala totuus. Söin samat ruoat kuin mun reilusti ylipainoinen äiti. Sitten söin vielä kaksi isoa palaa kääretorttua, kaksi isoa leipää ja kolme kuppia kaakaota niiden päälle. Mun äiti totesi olevansa aivan täynnä, ja mä, joka olin syönyt melkein kaksi kertaa yhtä paljon, mä halusin yhä lisää.
Mä en osaa syödä normaalin verran, vaikka yrittäisin. Sillon kun en paastoa tai syö matalilla kaloreilla, ahmin aina, vaikka söisin normaalit lämpimät ruoat. Ehkä se on tän vuosien sairastamisen syy.
Luin joidenkin parantumiskäyttäjien feedejä läpi instagramissa, ja tulin tosi suolaseks mua hoitaneille lääkäreille. Olin 17 kun jouduin osastolle laihuushäiriön takia, mutta sitä ei edes yritetty hoitaa kunnolla. Osastojakso oli lyhyt, ja sen päätyttyä kukaan ei enää puhunut mun kanssa syömisistä ja kehonkuvasta. Ei ollut painokontrolleja, atsia tai aikoja ravitsemusterapiaan. Mun paino palautettiin vaan pikanopeudella normaaliin, mutta mun päätä ei autettu yhtään. En mennyt parempaan edes hetkeksi. Kaikki luuli, että paranin täysin seitsemässä viikossa.
Siksi nyt puolitoista vuotta myöhemmin mun pää on aivan yhtä sairas, mutta kukaan ei enää tiedä. Mulla ei ole oikeestaan ikinä ollut mitään textbook laihuushäiriöö, vaan tällanen epämääränen paska, missä voin vetää viikkokausia alle 300 kalorilla päivässä ja sitten taas ahmia, kun masennuskausi iskee päälle. Paino pysyy enimmäkseen kymmenen kilon haarukassa, eikä kukaan nää, miten raskasta tää on mulle henkisesti ja fyysisesti.
Ja mä en tiedä, onko mulla ollut viime viikoilla joka jatkuva ahdistuskohtaus, vai onko mun masennus mennyt näin pahaksi. Itsetuhoiset ajatukset alkaa olla läsnä melkein koko ajan ja se pelottaa mua. Pelkään, että oon ihan kohta taas päivystyksessä tai osastolla. Tai vielä enemmän pelkään, etten oo. Aikuinen kun on niin yksin. Mitä jos joudun vaan kärsimään yksin mun kämpässä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta kuolen, eikä kukaan edes tajua etsiä, ennen kuin vuokra on myöhässä?
Oon kelannut päässä taas viimeistä vuotta. Kaikkea pahaa, mitä oon tehnyt. Ja kaikkea pahaa, mitä on tapahtunut. Ja sitä, että muutosta on melkein vuosi, mutta kukaan ei vieläkään ole ottanut yhteyttä ja kysynyt, mihin katosin, vaikka vain pari ihmistä tietää muutosta. Kukaan ei edes tainnut huomata, että muutin. Eli tuskin kukaan huomaisi sitäkään, jos kuolisin.
En haluaisi vetää mitään demoa, päätyä ensihoitajien haukuttavaksi taas, mutta tarvitsen apua. Ja tuntuu, etteivät aikuiset saa sitä, jos lähtee päivystykseen omilla jaloilla.
torstai 18. kesäkuuta 2020
summertime sadness
Tänään on kai huono päivä. Tuntuu tosi tyhjältä. En ole opiskellut moneen päivään, huone on niin sotkuinen, että on vaikeaa liikkua. En ole käynyt suihkussakaan varmaan viikkoon. Tällä viikolla oli vaikeaa raahautua ryhmään.
Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.
Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.
Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.
Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.
Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.
Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.
Paino: 52,2kg
Painoindeksi väittää, että olen yhä alipainoinen, mutta tuntuu, kuin olisin sairaalloisen lihava. Valtavat reidet, valtava vatsa. Nousen vaa'alle peläten, että se särkyy mun alla.
Viikko sitten mulla oli lääkekontrolliaika. Teksteissä näkyy uudet diagnoosit, F33.9 ja F33.2. Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Toistuva masennus. Tarkoittaako se kroonista masennusta? Käypähoidossa sanotaan toistuvasta masennuksesta, että uusiutumisriski on silloin huomattava. Voiko tästä koskaan parantua? Tätä on jatkunut kohta viisi vuotta.
Yritän pakottaa itseni aktiiviseksi. Käyn ryhmässä, vaikkei huvita. Lähdin yhtenä päivänä jopa rannalle, ekaa kertaa kahteen vuoteen. Yritän nauttia kesästä. Mutten tiedä, mitä nauttimista tässä on. On niin kuuma, etten saa nukuttua. Ja kun nukun huonosti, päivällä olen tosi väsynyt ja voimaton, liian väsynyt siivoamaan ja opiskelemaan, mutta sotku ja laiskuus vaan masentaa lisää. Uloskaan en halua lähteä, siellä paahtuu pitkähihaisessa ja palaa lyhythihaisessa.
Illalla kun ilma viilenee, käyn kaupassa. Sitten mulla on taas kaikki käden ulottuvilla, kun istun sängyssä koko yön ja seuraavan päivän. Kännykkä, laturi, lääkkeet, litrakaupalla zero kolaa ja vaihtuvat ahmimisruoat. Yksi päivä söin mutakakun alle kymmenessä minuutissa. Oon syönyt rasiakaupalla jäätelöä, juustoriisikakkuja, karkkia, suklaata. Roskat heitän lattialle, niin ei tarvitse nousta.
Välillä jaksan oksentaa, välillä en, ajattelen, että ihan oikein mulle, että ahdistaa, vatsaan sattuu ja lihon. Mitäs en tee muuta kun istun sängyssä syömässä. Välillä mietin, pitäisikö mun kertoa jollekin tästä. Mutta en kehtaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisin alipainoinen, ja ihmiset vaan näkisi, että mulla ei suju syöminen. Mutta nyt kun oireet on kääntynyt ahmimiseen, mua hävettää liikaa. Miten mua edes voisi auttaa? Näin lihavia ei laiteta osastolle, joten saisin varmaan vaan jonkun atsin kotikäyttöön. En noudattaisi sitä, koska haluaisin laihtua, mutta sitten se kääntyisi taas ahmimiseen, eikä mikään muuttuisi.
Sanon itselleni joka päivä, että nyt alan laihduttaa, ja kuukausi vain, niin olen täydellinen. Ja joka ilta ahmin taas. Tänäänkin aloitin uudelleen, paastoa kulunut 18 tuntia. Mutta entä jos ahmin taas illalla? Ahdistukset on pahentunut, yksi päivä harkitsin vetää kaikki vanhat lääkkeet. Yhtä lääkettä mulla on kolme kertaa letaaliannos yöpöydän laatikossa. Mutta en kehdannut, koska en halua kuolla ylipainoisena.
Paino: 52,2kg
perjantai 12. kesäkuuta 2020
Kierteen katkaisu
Viime postauksen jälkeen jumituin parin viikon ahmimiskierteeseen. Välillä oksensin, välillä en. Paino nousi tosi paljon. Ahdisti joka ilta, mutten voinut enää lähteä päivystykseen, koska se on niin kallista. Sitä paitsi kesäkuun ekalla viikolla alkoi taas ryhmätapaamiset, enkä voinut riskeerata, että joutuisin osastolle, enkä pääsisi niihin.
Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.
Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.
Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.
Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.
Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.
Oon varmaan aiemminkin puhunut siitä, mutta oon siis ryhmässä, joka on suunnattu 18 vuotta täyttäneille, nuorisokodissa asuneille nuorille. Se alkoi helmikuussa, mutta oli koronan takia tauolla. Odotin innolla kesäkuun tapaamisten alkua.
Osittain onkin ollut kivaa. Käytiin salilla, laitettiin ruokaa, mentiin seikkailupuistoon kiipeilemään, käytiin pari kertaa ravintolassa ja yhdellä tytöllä oli valmistujaiset, jotka mä olin suunnitellut. Kuitenkin juuri se, että melkein joka tapaamisella syödään paljon, ja juhlien järjestämisen stressi kuitenkin söi vähän sitä iloa.
Oon kuitenkin tällä viikolla alkanut saada itseäni kasaan. Siivosin mun huoneen, tiskasin, tein lukusuunnitelman syksyn yo-kokeisiin ja oon saanut lopetettua ahmimisen. On mukavaa, kun on pitkästä aikaa onnistunut olo.
Poliltakin kuului viimein jotain. Kävin viime viikolla sairaanhoitajan luona, se teki haastattelun, millä selvitettiin mun epävakaa-diagnoosia. Yllätys yllätys, en täyttänyt kuin pari kriteeriä, kun 5 tarvitaan diagnoosiin. Sanoin koko ajan, ettei se ole mulle oikea diagnoosi... Tosin ne oli ehtinyt jo kaavailla mulle epävakaan hoitomallia ja nyt kaikki suunnitelmat menee uusiksi ja hoito viivästyy. En edes tiedä milloin mulla on seuraava aika, epämääräisesti on mainittu, että mut laitetaan jonoon masennuksen hoitomalliin.
Mutta niin. Nyt menee ihan ok, vaikka vähän ärsyttääkin painon nousu. Se ehti olla korkeimmillaan 53,4 kiloa 5.6. Tänään aamulla vaaka näytti 50,5 kiloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)