Mitä ihmiset tekee lomalla?

Viime päivät on mennyt hyvin. Viimein. Oon syönyt vähän ja paino on laskenut. Oon opiskellut joka päivä ja pysyn suunnitelmassa.

Eilen mulla tuli suuret houkutukset mennä kauppaan ostamaan suklaata, mutta juuri kun olin lähdössä, sain estettyä itseäni ja kävinkin vaan röökillä. Vihdoin jotain, mistä voin olla ylpeä.

En muista, olenko kertonut, mutta kela hyväksyi viimein kuntoutusrahahakemukseni ja maksoi mulle takautuvia monen kuukauden edestä, joten niillä rahoilla pääsin aloittamaan autokoulunkin. Tein jo ekat neljä teoriatuntia, joten mulle on nyt varattu eka ajotunti maanantaille.

Niin että suunnitelmia katsoen kaikki on hyvin. Alan kuitenkin väsyä lomaan. Mulla on nyt lukuloma ja talviloma, ja haluaisin vaan palata kouluun. En ymmärrä, miten ihmiset kestää pitkiä lomia. Joo, mä väsyn koulussa nopeasti, ja haluaisin vapaata, mutta oon huomannu, että mulle ideaali loman pituus on ihan vaan viikonloppu. Paras mahdollinen tilanne olisi, että viikossa olisi neljä koulupäivää, keskiviikko vapaata. Niin jaksaisin koulua, eikä lomat olisi liian pitkiä.

Nyt lomalla mun unirytmi on päässyt aivan hirveäksi. Menen neljältä nukkumaan ja herään kahdelta. Ja lisäksi tämä on ihan kamalan tylsää, mihin ihmiset käyttää kaikki päivän tunnit? Iltapäivisin opiskelen, katson sarjoja, selaan somet, syön, teen autokoulun juttuja, käyn kaupungilla, pelaan. Kaiken sen jälkeen kello on kahdeksan ja kulutettavana on vielä puoli päivää.

Toisaalta tylsyys on ajanut mut tekemään aika järkeviä juttujakin. Kävin eilen juoksemassa toista kertaa tänä vuonna. Oon tällä viikolla myös tiskannut, mikä on mulle tosi iso kynnys.

Mua myös väsyttää pitää mun kuorta ehjänä. Mä tunnen, kuinka se ohenee ja meinaan tippua masennukseen, mutta estän sitä aktiivisesti koko ajan ja se vie voimia. Pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella. Juuri sen takia tylsyys on tosi vaarallista mulle. Ja joka päivä tulee enemmän halkeamia. Teen jotain ihan normaalia, ja äkkiä mun päähän tunkee joku ikävä muisto mukanaan ajatus: Sun pitäisi viiltää sun kaulavaltimot auki. Ja mä kirjaimellisesti sanon omille ajatuksilleni, eikä pitäisi, pää kiinni.

Ja jos ajattelen yhtään pidemmälle, en tosiaan tiedä, miksi yritän pysyä elossa. En oikeastaan odota innolla mitään tulevassa. En kirjoituksia tai niiden loppumista, en ajokorttia, kesälomaa tai edes yliopistoa. Kaikki tulevakin vaan väsyttää. Siksi yritän vaan olla ajattelematta sitä. Pysyn elossa keskittymällä joka päivä päivän tavoitteisiin ja ihan vaan selviytymällä. Jokin asia pakottaa mut tekemään niin. Onko mulla jossain alitajunnassa toivoa, että asiat muuttuu, jos jaksaa jatkaa? Vai oonko vaan niin väsynyt, etten jaksa edes haluta kuolla? Vai onko tää A:n takia, sen kuoleman jälkeen mun kuolemanhalu on melkein kadonnut. Koska olen sitä mieltä, että se valitsi väärin.

Ja nyt kun mun totaalinen yksinolo vaan pitkittyy, enkä oo kuukausiin jutellut kunnolla kenenkään kanssa, ja nyt yli viikkoon edes nähnyt ketään tuttua, yksinäisyys on muuttunut hetkittäisestä tunteesta jatkuvaksi. Tunnen sen läsnäolon koko ajan, painavana ja lohduttomana, ja yritän vaan unohtaa sen.

Mutta mä haluun sanoa kiitos kaikille niille, jotka lukee tätä blogia ja niille, joiden blogeja mä saan lukea. Saan siitä tunteen, etten oo yksin. Kiitos sulle, joka lukee tätä, muttei jaksa, viitsi tai uskalla kommentoida, jokainen katsomiskerta mun postauksissa ilahduttaa mua. Ja kiitos sulle, joka kommentoi silloin tällöin, kommentit piristää mua tosi paljon ♡

27.2.
Illallinen:
Nuudelit 350kcal
Kanaa 450kcal
Yht: 800kcal
Paino: 53,6kg

28.2.
Lounas:
Nuudelit 350kcal
+5km juoksulenkki
Yht: 350kcal
Paino: 53,3kg

29.2.
Paino: 52,7kg

Loppu laiskottelulle

Mun mielenterveys on alkanu taas luisua alamäkeen. Itken tosi paljon, viiltelin silloin kerran, makaan sängyssä päivät pitkät, oon alkanut nähdä painajaisia, mikä ei oo mulle tyypillistä, synkät ajatukset ja itsetuhoiset skenaariot täyttää pään. Ei oo mikään ihme ettet saa ystäviä, ei kukaan halua olla tuollaisen masentuneen paskan kanssa. "Normaalit" ihmiset ei ymmärrä ja muut masentuneet ei kestä sun oloa. Aloin taas pitkästä aikaa nähdä itsemurhan vaihtoehtona. Mutta jostain syystä voin vaikuttaa mun mielialaan mun omalla päätöksellä, joten niin päätin tehdä. Keräsin tänään taas mun palaset lattialta ja sängystä, missä ne on viime aikoina mädäntyny.

Mä oon päästäny mun elämän ja motivaation luisumaan taas ihan hakoteille. Aloin kirjaimellisesti puhista ja kiroilla ääneen, kun aloin järjestellä asioita. Voi nyt saatana nyt tää pelleily loppuu.

Se ei oi täysin mun vika. Terveydenhuollon ammattilaiset on tuputtanut mulle väärää asennetta ja oon vähitellen taipunut siihen. Kun jouduin osastolle vuosi sitten, mulle sanottiin, että nyt kannattaa keventää lukkaria. Romahdin toukokuussa - lykätään sun kirjoituksia. Mut pakkomuutettiin - aloita koulu kevyesti. A kuoli - ota sairaslomaa, ihan ok ettei pysty opiskelemaan. Nuorisokodin sotku, siinä kohtaa päätin jo ihan itse, että on fine pitää taukoa lukemisesta.

Mutta vittu. En mä oo saavuttanu kaikkea sitä mitä oon löysäilemällä. Jos tulee vastoinkäymisiä, silloin pitää ohjata kaikki tunteet hyödylliseen tekemiseen. Vellominen pahentaa vaan oloa.

Aloitin joululoman jälkeen "kevyesti" taas opiskelun. Mutta en oo päässyt eteenpäin kuin puoli kurssia kumpaakin ainetta kahden kuukauden aikana. Nyt riittää.

Tän päivän energialla siivosin mun koko huoneen, joka oli vähitellen taas ajautunut masennuskaaokseen, värjäsin mun haalistuneet hiukset, ja opiskelin, vaikka päätä särki. Normaalisti se on mulle jo sopiva tekosyy maata koko päivä sängyssä. Tein uuden lukusuunnitelman, koska jos en ala opiskella kunnolla, kohta huomaan, että on kirjoitusviikko, enkä osaa mitään. Jos mä haluan saavuttaa mun päämäärät, mä tarviin näistä kirjoituksista yhden L:n ja yhden E:n.

Eli asiat, joissa mun pitää kunnostautua on opiskelu, liikunta ja kämpästä ja itsestä huolehtiminen. Syömiseen en tee mitään äkkikäännöstä nyt, koska se on kaikkein helpointa paskoa. Muutenkin 1000 kalorin dieetti on nyt toiminut ihan hyvin. Painon nousu on loppunut ja ahmiminen jäänyt pois. Alan vähitellen kyllä tiputtaa kalorirajaa taas, mutta varovasti, etten vedä taas monen kilon takapakkeja. Sen suhteen ei kuitenkaan ole mitään deadlinea toisin kuin opiskelun.

Siivotessani mun päässä pyöri yksi ajatus.

Meillä ei ole mitään muuta kuin tänään. Jos et tee sitä tänään, et tee sitä koskaan.

laikukas lattia

Tuntuu että kaikki menee taas päin helvettiä. Uusia vastoinkäymisiä tulee koko ajan ja vanhat palaa muistiin.

Kaikki se painava massa, josta en voi puhua kellekään, liiskasi mut tänään lattialle. Itkin mun meikin pois ja lopulta tartuin terään. Vartissa oli heitetty hukkaan kahden kuukauden edistyminen. Nyt lattia on mustien ja punaisten läiskien täplittämä, mutta oon liian väsynyt siivoamaan.

Kohtausta pahensi se ajatus, joka iski kesken kaiken. Vuosi sitten, puoli vuotta sitten, jopa kaksi kuukautta sitten, mulla oli joku, joka olisi välittänyt, jos olisi kuullut. Oli turvapaikkoja sairaalassa tai nuorisokodissa, oli välittäviä ystäviä, poikaystäviä, ohjaajia, sairaanhoitajia ja perhe. Nyt mä tiedän, etten tuu kertomaan kellekään. Kukaan ei oo mun kanssa niin läheinen, että välittäisi, ajaisin vain ihmiset pois.

Ja mitä ne vastoinkäymiset sitten oli, jotka johti tähän?

Sain eilen kirjeen poliisista. Mä voitin, se mies sai sakot ja ongelmia töihin. Tulin siitä tosi iloiseksi. Sitten aloin kyseenalaistaa, miksi oon niin iloinen toisen epäonnesta? Sama juttu, kun silloin, kun se valelääkäri paljastui. Väitän itselleni, että olen iloinen, koska voin suojella muita pahalta, mutta entä jos mä olenkin se paha? Vahingoniloinen ihminen, joka nauttii muiden kärsimyksestä.

Nukuin eilen pommiin koulusta, ja huomenna mulla on kaks koetta. En tiedä mitään koealueista, kun oon molemmista aineista ollut viimeiset kaks oppituntia pois.

Tapasin sen ohjaajan, johon salaa halusin törmätä, ja kysyin, haluaisiko se vielä joskus jutella. Se sanoi ei.

Kokattiin eilen siellä ryhmässä. Vuoden takaisen tikki-episodin jälkeen en ole pystynyt olemaan kertaakaan kemian labroissa tai ryhmäkokkaustilanteissa (koska ne muistuttaa labroja) mutta menin silti kokkaamaan. Ja yllätys, sain pahan ahdistuskohtauksen ja mulle tuli todella ulkopuolinen olo, kun itkin rappusissa puoli tuntia, eikä kukaan tullut etsimään mua.

Kaikkea paskaa vaan kertyy, mutta pahinta on tunne, ettei kukaan välitä. Millon tää kaikki loppuu?

18.2.
Kalorit: ~1000

19.2.
Paino: -0,5kg eilisestä
Kalorit: ~1000

Abiristeily

Joo niin. Paskoin hommat ja hävetti niin paljon, etten kehdannut postata.

Paasto ei sujunut ollenkaan. Paastosin joka toinen päivä ja ahmin joka toinen. Mun paino on noussut monta kiloa. Mun on nyt pakko lopettaa tää kierre. Edes lopettaa painon nouseminen. Yritän nyt vetää kevyttä 1000 kalorin dieettiä, etten enää sorru ahmimaan. Ei sillä laihdu, mutta ehkei lihokaan.

Oli penkkarit. En mennyt niihin.

Eilen oli abiristeily. Menin mun vanhan koulun kanssa. Olin yksin koko risteilyn ajan, join enemmän kuin koskaan. Hengailin enimmäkseen karaokebaarissa, koska siellä oli sopivan rauhallinen meno.

Kymmenen aikaan iski se, mitä olin odottanut. Karaokessa joku lauloi A:n biisin, ja mä aloin itkeä. Kaikkien vanhojen tuttujen näkeminen, se biisi, se miten mun olis pitänyt olla siellä A:n kanssa eikä yksin ja kaikki iloiset ihmiset porukoissa juhlimassa oli mulle liikaa. Onneksi oli pimeää ja kova meteli, joten sain itkeä rauhassa. Otin pari shottia ja kävin röökillä niin rauhoituin.

Alkoholi sai mut uskaltamaan nousemaan itsekin lavalle. Se voi kuulostaa pikkujutulta, mutta mulle se oli iso juttu. Rakastan laulamista ja karaokea, mutten ole ikinä laulanut julkisesti. Kaikki muut meni lavalle porukkoina laulamaan rempseitä biisejä ja niiden kaverit tanssi lavan edessä. Mä menin yksin, eikä kukaan ollut hurraamassa, mutta lauloin herkän biisin ja sain aplodit tuntemattomilta. Se tuntui hyvältä, uskalsin viimein tehdä jotain, mitä olen aina halunnut tehdä.

Menin nukkumaan joskus kuudelta, ja tänään piti nousta kahdeksalta, jotta ehti takaisin satamaan paluulautalle. Väsyttää, mutta vältin darran ottamalla etukäteen särkylääkettä.

Takaisin Suomessa, näin mun exän Helsingissä, niinkuin oltiin sovittu. P on jutellut mun kanssa joka päivä snäpissä sen jälkeen, kun se otti yhteyttä pari viikkoa sitten. Hengattiin kaupungilla ja mentiin sitten sen kämpälle. Tunsin kyllä jännitteen meidän välillä, mutta päätin jättää sen huomioimatta, koska en oikeasti vaan tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. P yritti selvästi jotain, se muisteli meidän hyviä aikoja ja sanoi, että sillä on ikävä mua. En vastannut.

Meidän juttu ei toiminut, koska me voitiin molemmat liian huonosti, että oltaisiin kestetty toisen tuska. Tilanne ei ole oikeastaan juurikaan muuttunut. En tiedä, kestäisikö se mua nytkään, tai mä sitä. Olin ystävällinen, selvittelin sen kanssa sen ongelmia ja kerroin jopa pintapuolin, mitä mulle on tapahtunut eron jälkeisinä kuukausina. Mutta en usko, että me toimittaisiin. Tai en tiedä. Juuri tällaista draamaa haluaisin vältellä. Miksi sen piti ottaa yhteyttä juuri kun mun elämä oli sopivan tyhjä ihmisistä?

Nyt istun junassa kotiin. Neljä tuntia mennyt, kaksi jäljellä. Olen kotona ehkä ennen kahta, ja huomenna on koulua. Univaje vaan jatkuu.

Asennemusaa

Mä tulin siihen tulokseen, että mun on aika yrittää tietoisesti muutta mun asennetta. En pääse mihinkään sillä, että haluan koko ajan viiltää tai oksentaa. Kumpikaan ei oikeasti hyödytä mitään.

Kuuntelen yleensä aika sekalaista musiikkia, metallia, punkkia, poppia, rockia, rappia, iskelmää... Yhdistävänä tekijänä on vain se, että samaistun kappaleisiin. Eli ne on yleensä aika masentunutta tai ainakin surumielistä musaa. Keräsin itselleni tsemppimusalistan, jonka tahtiin olisi ehkä kivempi kävellä ja opiskella. Itsetunnon nostaminen olisi ehkä parempi kuin lyttääminen.

Muutenkin kun tykkään pukeutua ja meikata huolella, niin että mun vaatteet antaa mulle voimaa kävellä leuka ylhäällä ja selkä suorana vaikka missä myrskyissä. Nyt mun musiikkikin ehkä sopii yhteen sen kanssa.

Tässä on muutama biisi siltä listalta, jos joku etsii tsemppimusaa ♡ (joo nää on tosi vanhoja mutta mun oli vaikeeta löytää positiivista musaa)
- Bohnes: Middle Finger
- Ariana Grande: Break Free
- Kelly Clarkson: Stronger
- Sia: Unstoppable
- Demi Lovato: Confident
- MARINA: Primadonna
- Hailee Steinfeld: Love Myself
- Dua Lipa: New Rules
- Anna Naklab: Supergirl
- Imagine Dragons: Whatever It Takes

En oo juossut yli vuoteen kunnolla, mutta menin toissapäivänä lenkille. Oletin, että se olisi ollut helvettiä, kun mun kunto on nykyään niin paska ja tupakoin, mutta juoksin 5km, enkä edes hengästynyt. Se tuntui hyvältä. Menen ehkä viikonloppuna uudelleen.

Menin tänään taas siihen ihme ryhmään. Se oli taas huono idea, tietenkin. Olin syönyt pohjalle päivän 300 kaloria, mutta - mikä todennäköisyys - siellä oli tarjolla juuri sitä toffeeta, jota olen kuolannut viimeiset kaksi viikkoa. Tietysti sorruin. Nyt vituttaa niin paljon.

Viikon päästä on viimeinen ryhmänohjaus, vika kerta kun nään mun ryhmänohjaajan, joka on viime kuukaudet ollut huolissaan musta. Tuntuu hyvältä päästä siitä eroon, mutten kehtaa mennä sinne tämän painoisena. Jostain syystä haluan näyttää sille, että mun paino jatkaa laskua. Se näki mut ekaa kertaa yli 60-kiloisena, joten olen laihtunut sen silmien edessä melkein 10 kiloa. Mutta haluan olla mahdollisimman lähellä viittäkymppiä kun nään sen. Niinpä ajattelin, että nyt paastoan, kunnes olen tyytyväinen. Pari kiloa, ei enempää. Onneksi mulla on nyt pitkästä aikaa monta päivää niin, ettei mun tarvii mennä mihinkään. Joten ei tule houkutuksia. Oon vaan kotona, pääsen pitkille kävelyille ja opiskelen.

Onneksi nään painossakin sentään jotain muutosta. Ostin joskus lokakuussa uuden hameen, kun se tuli postissa, äiti epäili, ettei se mahtuisi mun päälle. Se mahtui onneksi, mutta eilen kun puin sen, tarvitsin vyön pitämään sen mun päällä.

Paino: 51,7kg

Poliisikuulustelu

Mä en yleensä nää unia ihmisistä. Kaikki hahmot mun unissa on jotain epämääräisiä, kasvottomia. Mutta viime yönä mun ex, P tuli mun uneen. Se vaan seisoi mun edessä. Hymyili.

Heräsin vasta kahdelta. Koko viime viikon nukuin joka yö alle neljä tuntia, joten mulla oli kai univelkoja. Avasin snapchatin, ja huomasin, että P oli laittanut mulle snäpin. Ei olla juteltu kuin pari kertaa eron jälkeen, joten se oli tosi outo sattuma. Se kysyi, miten mulla menee.

Vastasin, että olin juuri nähnyt sen unessa. Se vastasi, että niin hänkin. Tosi outoa. Juteltiin muutama tunti, se kertoi, että sillä oli mennyt poikki sen muijan kanssa ja ehdotti, että nähtäisi kun meen Helsinkiin abiristeilyn takia parin viikon päästä. Suostuin, mutta nyt en tiedä, onko se hyvä idea.

P on tosi ihana ihminen, mutta se on kaikkea muuta, kuin mitä mä nyt tarvitsen. Se on tosi sosiaalinen ja huolehtiva, se tykkää jutella koko ajan. Sen päästäminen takas mun elämään, edes kaveriksi sotkisi mun tunteita kuitenkin ihan liikaa. Mun on varmaan parempi ostaa bussiliput niin, etten ehdi nähdä sitä ja pahoitella sitten, ettei muita vuoroja mennyt.

Ja niin... Ootte varmaan jo kyllästyny siihen kuinka juoksentelen koko ajan tän jutun kanssa ympäriinsä, mutta niin oon mäkin. Mutta keskiviikkona olin kemian prelissä, kun poliisit soitti mulle. Nuorisokodin johtaja oli tehnyt tutkintapyynnön seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja ne pyysi mut kuulusteluun.

Menin heti torstaina, että sain asian pois alta. Tällä kertaa se taisi olla oikeasti virallinen kuulustelu. Mun piti heti aluksi lukea ja allekirjoittaa viisi sivua kaiken maailman lakipykäliä. Kuulustelija kysyi, haluanko oikeusavustajan. Ei, en halua. Mitäs helvettiä.

Kerroin jälleen tarinan, ja se kirjoitti sen ylös. Kuulustelija oli mulle mukava, se sanoi, että se todella toivoo sen miehen joutuvan vastuuseen. Se kysyi vielä, vaadinko rangaistusta tai korvauksia, jos juttu menee käräjille. Säikähdin vähän, en mä tätä käräjille halua. Ensinnäkin tiedän, että häviäisin oikeudessa, koska tapahtunut ei varsinaisesti ollut rikos. Halusin vaan selvittää asian. Toiseksi, oikeudenkäynnit maksaa ja mulla ei ole rahaa. Ja kolmanneksi, mun pitäisi tavata se kasvotusten.

Selitin, etten vaadi mitään, haluan vaan varmistaa, että sen miehen käytökseen puututaan, ettei se tee jotain pahempaa jollekin toiselle nuorelle. Kuulustelija kirjasi vastaukset ylös, ja sanoi, että kuulisin päätöksestä muutaman viikon kuluttua.

Tää vääntö väsyttää mua. Samaan tapaan, kuin vuosi sitten jatkuva vääntö mun asunnosta. Mutta tää on pahempaa. Joudun koko ajan tasapainottelemaan kahden selkeän asian välissä, alueella, jota ei ole. Ei, rikosta ei ole tapahtunut, tiedän kyllä, enkä väitä, että olisi tapahtunut. Mutta ei, teidän täytyy silti ottaa tää vakavasti, tää ei ole ok, se hyödyntää herkimmillään olevia nuoria ja leikkii niiden tunteilla ja itsetunnolla. Miten hitossa ei ole olemassa välimuotoa rikoksen ja sen välillä, että kaikki on ok? Kai asiattomasta ja potentiaalisesti muita vaarantavasta käytöksestä noin vastuullisessa ammatissa pitäisi voida kertoa?

Tää saa mut niin väsyneeksi. Väsymys ja jatkuva pelko siitä, että mut ymmärretään väärin suuntaan tai toiseen, triggeröi mun itsetuhoisia ajatuksia. Yritän muistuttaa itseäni, etten ole satuttanut itseäni melkein kuuteen viikkoon. Mun täytyy ylläpitää sitä. On kaikin puolin hyvä, jos en satuta itseäni. Arvet parantuu vähitellen, ja jos vaikutan henkisesti vakaalta, poliisit, lääkärit, opettajat, sossut, kaikki joiden kanssa mä joudun vääntämään mistä asiasta nyt kenenkin kanssa, ottaisi mut ehkä vakavammin. Ja jostain syystä mulle tulee lapsellinen olo itseni satuttamisesta. Mulle on vuosia sanottu, että on tyhmää ja epäkypsää tehdä niin, ja vaikka mun mielestä se on viimeinen keino hallita ahdistusta tappamatta itseään, keino selviytyä, ne alkaa päästä mun päähän.