yksinäinen joulu

On jouluaatto ja mä olen surullinen.

Eipä siinä mitään uutta ole. Mutta taas kerran multa alkaa valua pois halu elää.

Näin sen miehen sunnuntaina. Se haki mut kotoa ja ajettiin autolla ympäri pieniä maanteitä. Saatiin vihdoin jutella ilman esteitä. Se kertoi, miten vaikeaa sen oli töissä olla niin, ettei se voinut tulla puhumaan mulle. Se vaikutti niin vilpittömältä, intohimoiselta.

Pysähdyttiin näköalapaikalle ja siirryttiin auton takapenkille. Istuin sen syliin ja me suudeltiin ja hyväiltiin toisiamme varmaan yli tunti. Se pysähtyi katsomaan mun kasvoja ja sanoi, miten kaunis olen sen mielestä. Ei menty sen pidemmälle, koska se halusi ensimmäisen kerran olevan erityinen, eikä missään autossa.

Kun se vei mut kotiin, me sovittiin, että nähdään uudelleen joulupyhien jälkeen. Olin kotona niin onnellinen, niin ihastunut. Ajattelin vain sen kosketusta ja meidän pitkiä keskusteluja.

Laitoin sille tänään viestin. Kysyin, mitä se tekee uutena vuotena. Vastaus tuli nopeasti.

En ehdi opettaa sua ajamaan autoa, se ilmoitti. Mene autokouluun. En keskustele sun kanssa enää enempää.

Sunnuntain jälkeen se oli viimeinen asia, mitä odotin sen sanovan. Olin varautumut kyllä siihen, että se ei haluaisi mitään vakavaa ainakaan heti tai että se ei haluaisi nähdä uutena vuotena, mutta täystorjuntaan en varautunut. Olin kyllä mielessäni pelännyt, tietenkin, mutta olin juuri alkanut uskoa, että sekin halusi oikeasti mut.

Lähetin vielä yhden viestin. Sanoin, että voin kyllä ymmärtää, jos hän antaisi edes syyn. Jos se oli tullut siihen tulokseen, että olen liian nuori, tai että meidän suhde on väärin, tai jopa että sillä on naisystävä. Se luki viestin, muttei enää vastannut.

Kävin äsken hautausmaalla viemässä kynttilän yleishaudalle, ajattelin A:ta. Mun ajatukset alkoi tiivistyä yhteen surulliseen päätelmään. Mä menetän jokaisen ihmisen, johon kiinnyn.

En koskaan saa pysyviä ystäviä, kaikki häipyy vähitellen, tärkeät hoitokontaktit katkeavat, A kuoli ja tämä mies katkaisi välit. Mun ei enää pitäisi edes yrittää ihmissuhteita. Ne ei vaan taida olla mua varten. Mun pitää tästä lähtien keskittyä vain kahteen asiaan. Opiskeluun ja painonpudotukseen. Vain ne ei jätä mua ellen itse jätä niitä.

Mä yritin kyllä hetken järkeillä, ettei se ollut mitenkään mun vika, mitä se mies teki, mutten voi uskoa sitä. Vaikka mä olin käyttäytynyt kohteliaasti, antanut tilaa, osoittanut kiinnostusta, salannut suhdetta. Musta silti tuntuu, että vika on mussa. Koska näin käy kerta toisensa jälkeen.

En ole itkenyt. En ole satuttanut itseäni. Pidän itseäni kasassa mun perheen vuoksi. Nyt on joulu, ne on saaneet kärsiä jo ihan tarpeeksi mun draamasta. Nyt mä vaan esitän iloista pari päivää, sitten voin taas vaipua itsesääliin ja masennukseen.

Ilman perheen ja ystävien tukea, ilman nuorisokodin turvaa, ilman viikottaisia psykologikäyntejä, koska niistä on kuukauden mittainen joululoma. En edes saa nukuttua. Taas on mennyt kaksi yötä putkeen hereillä. Alan väsyä elämiseen jälleen. Yritän kyllä pysyä hengissä, mutta missä kunnossa, sitä en tiedä.

muutto nro 4

Mä pelkään tosi paljon.

Tiistaina tapasin sossut. Ne ilmoitti että heidän ja terveydenhuollon mielestä en tarvitse tukiasuntoa joten en saa sellaista. Laitoin myöhemmin sinä iltana sitten asuntohakemuksen vetämään.

Sain nopeasti kämpän, kolmen hengen solu johon voin muuttaa uutena vuotena. Ihan kiva etten joudu yksiöön, mutta kaksi tuntematonta viereisissä huoneissa on laiha lohtu.

Olen pitkään pelännyt, että vajoan samaan tilaan kuin viime keväänä, jos joudun asumaan taas yksin. Mutta tajusin eilen, että silloin minulla oli kuitenkin tukena A ja poikaystäväni. Nyt minulla ei ole oikeasti ketään. Mielialani on laskenut tosi paljon jo pelkästä ajatuksesta, että asun pian yksin, ihan yksin. Ei ole ketään, jota nähdä koulussa tai vapaa-ajalla, kukaan ei tule käymään. Ei ole ketään, jolle kertoa päivästään. Mä pelkään tosi paljon.

Muutan tänään ulos nuorisokodista. Oon aiheuttanut sen johtajalle jo nyt enemmän harmaita hiuksia kuin kaikki muut tämänhetkiset asukkaat yhteensä, joten en halua vaivata sitä pidempään. Muutan joululomaksi äidin luo ja sitten omaan asuntoon. Eli tämän vuoden muutot numero neljä ja viisi.

En nukkunut viime yönä taas vaihteeksi silmäystäkään. Makasin sängyssä ja tuijotin tyhjää huonetta. Kaikki vaatteet, kirjat ja meikit on pakattu laukkuihin ja piano laitettu kasaan. Tyhjät valkoiset seinät muistuttavat jälleen odottavasta muutoksesta.

Mua ahdisti niin paljon, että lopulta puukotin itseäni reiteen. Verta roiskui lakanoille, mutten mennyt kertomaan kellekään, vaan puhdistin ja sidoin jalan. Mä oon nyt aikuinen, enkä enää saa apua. Turha siis itkeä kellekään.

Syöminen on mennyt enimmäkseen hyvin, mutta yhtenä päivänä meillä oli nuorisokodilla jouluateria. Ahmin varmaan 2000 kaloria ja menin heti sen jälkeen oksentamaan. Paino on kuitenkin nyt 53,8kg.

Mä vihaan sitä että oon taas tilanteessa, jossa oon riippuvainen yhdestä henkilöstä. En ikinä kerro sille miehelle, mutta juuri nyt se on mun ainoa iloinen ajatus, jonka voimalla yritän selvitä päivistä. Odotan vielä pari päivää muuton jälkeen, ja sitten laitan sille viestin. Jos tästä ei tule mitään, en tiedä, mistä voin löytää uuden syyn jatkaa.

Aikuinen??

Täytin 18. Synttärit meni yllättävän hyvin. Mentiin aloittamaan rauhalliseen baariin mun koulukaverin kanssa, tilasin paniikissa lasillisen punaviiniä. Siinä baarissa oli musiikki sen verran hiljaisella, että pystyttiin hyvin juttelemaan.

Siirryttiin siitä toiseen baariin, missä oli paikallisen rockbändin keikka. Siellä olikin sitten enemmän meininkiä. Onneksi portsari ei tajunnut mun henkkareiden olevan vanhentuneet. Listalla ei ollut drinkkejä, mutta kysyin baarimikolta, ja se kertoi naureskellen, että drinkit tilataan itse. Menin vähän paniikkiin, koska en tiedä drinkeistä mitään, mutta onneksi baarimikko osasi asiansa ja sekoitti mulle tosi hyvän drinkin.

Sen mun kaverin kaverit liittyi seuraan bändin aloitellessa ja ilta oli tosi kiva. Menin yöksi takaisin nuorisokodille nukkumaan. Parasta täysi-ikäisyydessä on se, ettei musta voida enää tehdä yhden yhtä lastensuojeluilmoitusta. Tänä vuonna niitä onkin tullut varmaan kaksikymmentä, niin kiva päästä niistäkin eroon...

Mua on stressannut tosi paljon tilanne sen yhden ohjaajan kanssa, oon pari viikkoa herännyt joka yö kahden kolmen maissa saamatta enää unta. Niinpä olen käyttänyt aamuyöt lähiaikoina opiskeluun, sarjojen katseluun ja kävelyihin. Unettomuudessa pahinta vaan on se, että kun elämä on ihan kamalaa muutenkin, mutta nyt se on sitä tuplasti kauemmin, kun ei voi paeta edes uneen.

Poltan tupakkaa, kun mua stressaa, juon alkoholia, kun mua masentaa, käyn kävelyillä, kun mun ajatukset ei jätä mua rauhaan ja soitan pianoa, kun pakkoajatukset käskee mua katkaisemaan mun kädet. Yritän muistuttaa sillä itseäni, että mulla on yhä käyttöä mun käsille. Mutta en siis teekään paljoa muuta kuin poltan, juon, kävelen ja soitan pianoa. Mielellään useampaa yhtä aikaa.

Mutta no, asiat on onneksi monella tapaa parantunutkin viume päivinä, toivotaan, että mieliala ja uni seuraa kohta perässä.

Mun arvosanat on noussut huimasti. Viime jaksosta sain enemmän kymppejä kuin ysejä, niin on viimeksi käynyt yläasteella. Ja olen pysynyt jo yli kaksi viikkoa mun lukusuunnitelmassa ylppäreitä varten.

Ja mun paino on laskenut reilusti. Söin viimeksi kai perjantaina, nyt on maanantaiaamu. Mun vatsa alkaa näyttää litteältä ja reisien välissä on pitkästä aikaa rako. Paino on nyt 54,7kg. Se on yhä tosi paljon, mutta en ole ollut 55kg alapuolella sitten "parantumiseni".

Mutta mikä on kaikkein parasta, pääsin eilen viimein puhumaan asiat selviksi sen ohjaajan kanssa. Tai no, ei täysin selviksi, mutta sain toivoa. Pyysin sitä iltateelle keittiöön ja se suostui. Juteltiin kaikkea ihan normaalia mun täysi-ikäisyydestä ja sen opinnoista ja joulusta. Olin kerrankin hereillä ja tilanteen tasalla, joten osasin lukea sen yrittävän pysyä roolissaan. Siksi en puhunutkaan suoraan. Mun oli kuitenkin pakko saada yksi vastaus.

"Mulla on alkanut tulla epäilyksiä", sanoin. Sen silmissä välähti joku piilotettu tunne. "Et ole", se vastasi. Se oli suora viittaus viestiin, jonka lähetin sille viikko sitten. Olin kysynyt siinä, oonko hullu ja kuvitellut kaiken. Tiedän sen viitanneen siihen, koska sanamuoto ei sopinut esittämääni kysymykseen. Hymyilin ja nyökkäsin.

Asumiskuvio on yhä auki, mutta oon sopinut nuorisokodin johtajan kanssa, että muutan pois tänä vuonna. Jos en saa omaa kämppää niin punkkaan äidillä pari viikkoa. Ennen nuorisokodilta lähtö tuntui pelottavalta, mutta nyt odotan sitä, koska mulla on toivo ja lupaus tulevasta. Tiedän, että kun olen muuttanut, voin lähettää viestin sille ohjaajalle ja se vastaa.

Vaikka pysyn ulkoisesti asiallisena, en voi olla kuvittelematta, miten helposti se voi nostaa mut syliinsä. Meillä on tosi suuri kokoero, se on pitkä, roteva ja lihaksikas, ja mä kutistun päivä päivältä. Sen suuret lämpimät kädet yltää kohta mun vyötärön ympärille.

Eli tiivistettynä, mulla on siis ollut rankkoja viikkoja, mutta nyt mulla on toivoa tulevasta. Katsotaan, mihin suuntaan tämä jatkuu.

no vittu

Ahahahaha

Miten mä voin olla niin naivi että luulen et asiat vois oikeesti parantua? Nyt mentiinkin taas rytinällä alas.

Muistatteko sen miehen viime postauksesta? Siinä kävi erittäin paskasti. Se nimittäin oli nuorisokodin työntekijä. Kerroin meidän jutusta mun psykologille ja se oli tehnyt mun selän takana lastensuojeluilmoituksen, vaikka mitään laitonta ei ollut tapahtunut.

Se kertoi mulle siitä ilmoituksesta tänään ja menin tietty heti paniikkiin. Kerroin toiselle ohjaajalle nuorisokodilla selvittääkseni mitä voin tehdä. Se raahas mut, kolmannen ohjaajan ja sen miehen huoneeseen ja käski mun kertoa mun version tapahtuneesta.

Kerroin, että oltiin aluksi flirttailtu ja lopulta puhuttu toisillemme meidän tunteista, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut. Mun järkytykseksi se mies kielsi kaiken. Sanoi, että olen ymmärtänyt väärin. Se oli sana sanaa vastaan.

En itkenyt niiden nähden. Kävin heti sen jälkeen kaiken läpi mun päässä. Fiksu veto, kiero, mutta fiksu. Olisin voinut pelata mukana, jos se olisi varoittanut. Juteltiin nimittäin hetki kahden ennen kuin ne kaksi ulkopuolista tuli huoneeseen. Se ilmeisesti ajatteli, että parasta esittää, että mä olen tulkinnut sitä väärin. Mutta mä tiedän, ettei kyse ollut väärästä tulkinnasta. Lainasin suoraan joitakin sen sanomia lauseita, ja se sanoi mun keksineen ne päästäni.

Jälleen mulla on vastassa uusi koettelemus. Mä nään mihin tää menee. Ne aikoo uskoa sitä miestä. Jos nuori tyttö ihastuu ohjaajaan ja sepittää satuja, se on paljon kivempi selitys paperitöiden kannalta, kuin se, että ohjaaja ja nuori ovat kiinnostuneet toisistaan ja ohjaaja valehtelee asiasta.

Ainoa keino mulla säilyttää mun kasvot on esittää tyhmää seuraavassa keskustelussa maanantaina. Silloin nimittäin nuorisokodin ohjaajalle kerrotaan tilanne. Mä meen mukaan sen juoneen. Sanon, ettei kellään ole mitään tunteita ja ne on käsittänyt mut väärin. Kiistän kaiken. Viime keskustelua ei nauhoitettu. Toki paikalla oli kaksi todistajaa, mutta voin sanoa, että ne käsittivät väärin ja olin puhunut vertauskuvilla. Se on ainoa keino.

Tilanteen jälkeen mä lähdin ulos. Kello oli kymmenen illalla. Poltin tupakan, juoksin metsään, huusin ja hakkasin puuta kunnes rystysistä valui verta. Sitten soitin taksin ja lähdin äidin luo yöksi.

Mä en olisi ikinä uskonut, että se valehtelisi. Se on aina ollut vähän ujo ja suloisen kömpelö, tosi vilpittömän oloinen, vähän niinkuin joku koira. Silloinkin, kun se kielsi kaiken, ja katsoimme toisiamme tiiviisti silmiin, en nähnyt mitään merkkiä valheesta. Se on taitava. Tai mä olen oikeasti hullu.

Se mies tulee huomenna aamuvuoroon, joten palaan varmaan vasta illalla talolle. Pitihän se arvata, että sekin unelma muuttuisi painajaiseksi.

Kaikki on hyvin?

Siitä on mennyt nyt kuukausi, kun mun lääkeannosta nostettiin. Oon voinut tän sen jälkeen jo viikkoja paremmin, kuin vuosiin. On todella outoa, kun jaksaa olla pirteä, jaksaa tehdä asioita. Tämä viikonloppu oli vielä erityisen hyvä.

Perjantaina sain tietää, että perin kuolleelta sukulaiselta 5000 euroa. Olen jo pienenä hyväksynyt ajatuksen, etten tule saamaan ajokorttia kuin joskus kolmekymppisenä, mutta nyt kaikki muuttuikin. Mä saan ajokortin!

Perjantaina illalla menin kotikaupunkiini lempibändini keikalle vanhan osastotuttuni kanssa. Se oli upea keikka, meillä oli tosi hauskaa. Viinaakin tuli juotua aika paljon.

Sunnuntaina yks kolmekymppinen mies, josta oon vähän kiinnostunu, vei mut ajamaan autoa. En ollut ajanut koskaan ennen, mutta totuin aika nopeasti, kun me naurettiin ja kaahailtiin jossain bussivarikolla. Sen jälkeen se vei mut syömään ja tarjos ruuat. Tuntuu oudolta, että joku niin paljon mua vanhempi olisi kiinnostunut musta, mutta kaikki sen puheet, eleet ja teot kertoo siitä. Se, miten se kehuu mua koko ajan, koskee mun kättä tai reittä, vitsailee hieman sopimattomia. Täytän pian 18 ja ajattelin pyytää sitä sitten kaljalle, ja katsoa, kehittyykö tää mihinkään.

Myöhemmin sunnuntai-iltana vedettiin nuorisokodilla kännit yhden vähän pelottavan pojan kanssa, mutta meillä oli tosi hauskaa ja syvällisiä keskusteluja. Eikä kukaan ohjaajista edes tajunnut mitään, vaikka päässä pyöri aika lujaa.

Mun kouluarvosanatkin on alkanut nousta. Sain viime jaksosta ysejä ja kymppejä. Se on paremmin, kuin moneen vuoteen.

Teen kohta itselleni lukusuunnitelman kevään ylppäreitä varten. En vieläkään tiedä, missä asun kahden viikon päästä, mutta oikeastaan kaikki on hyvin.