Koti

Tää nuorisokoti tuntuu mulle enemmän kodilta kuin mikään paikka tänä vuonna. Haluaisin vaan, että saisin jäädä tänne olemaan rauhassa pariksi vuodeksi, vetämään henkeä. Mutta en saa. Mun tauko on pian ohi, sossut, ohjaajat ja lääkärit muistuttaa siitä puhumalla jatkosta koko ajan. Se stressaa ja ahdistaa.

Mun vointi on viimein tasaantunut jonkun verran, oon saanut tehtyä kouluhommia ja hoitanut virallisia asioita. Mutta pelkään joulukuuta niin paljon, pelkään, että seuraava muutos heittää mut taas kerran pahimpaan.

Jatko näyttää nimittäin huonolta. Mikään taho ei meinaa myöntää mulle tukiasuntoa, ja vaikka saisin sellaisen, se olisi todennäköisesti erittäin kevyen tuen asunto, jossa käy ohjaaja kerran viikossa. Ja mikäli tukiasuntoa ei saada, joudun muuttamaan takaisin äidin luo. Tai yksin omaan kämppään. Mutta molempia on jo kokeiltu, ja ne oli mun elämän pahimmat ajat.

Masennuksesta parantuminen on tosi vaikeaa. Haluan voida paremmin, mutta nyt kun muutkin huomaavat voinnissani muutosta, he alkavat vähätellä sairauttani ja väittävät, että pärjään kyllä vähemmälläkin avulla. Olen voinut paremmin vasta pari viikkoa, nyt ei todellakaan ole aika vähentää tukea. Tarvitsen päivittäistä juttuseuraa, tarvitsen jonkin ammattilaisen tavoitettaviin vuorokauden ympäri, tarvitsen apua päivittäisiin toimintoihin, kuten syömiseen ja peseytymiseen, tarvitsen kevyen lukkarin kouluun.

Mä voin ehkä paremmin, mutta mä pelkään, että vajoan taas. Mä pelkään sitä koko ajan.

sitä samaa

Kaikki on samanlaista. Mitään ei tapahdu. Kai se on toisaalta ihan hyväkin, viime vuosina aina kun jotain on tapahtunut, se on ollut vain pahaa.

Nukun huonosti. Nousen puoli seitsemältä. Kävelen bussipysäkille. Poltan tupakan. Nikotiini tuo päivän ainoan hyvänolon tunteen. Ajattelen A:ta. Menen kouluun. Se on raskasta ja yksinäistä. Palaan nuorisokodille. Syön. Makaan sängyssä. Käyn nukkumaan.

Päivät toistavat samaa kehää.

Yritin jälleen kerran ystävystyä perjantaina, en vain osaa lakata toivomasta. Se teki oharit, oliko yllätys. Mun pitäisi oppia jo, ei mulle tehdä muuta kuin ohareita.

Samat kuviot toistuvat jälleen. Yksin jääminen. Stressaava asumistilanne. Taas mulle kerrotaan päivittäin, ettei mun asumisasialle voida tehdä mitään. Enää kuukausi jäljellä. Sitten en tiedä mitä tapahtuu.

Uusi psykologi on ihan ok. Ei lähellekään niin hyvä kuin S, se ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä tai katsoa oikealla tavalla. Sen luona en tunne samaa helpotusta. Sen huone ei ole turvapaikka. Mutta pystyn kyllä puhumaan sille.

Itsetuhoiset ajatukset vainoavat minua. Kuvittelen terien viiltävän ihoani ja veren pulppuavan lattialle. Sairaalle mielelleni se on kaunis kuva.

Ei kai kenenkään elämässä 
Ois syytä luovuttaa 
Mut oon niin kauan ollut tässä 
Vain juomat juovuttaa 
Kun yhtäkään päivää 
Ei enää tarvittais 
Niin kuin mua ei tarpeeksi harmittais

~ Maustetytöt