Omassa asunnossa

Asun nykyään omassa kämpässä. Nyt kaikki on mun vastuulla. Nyt oon aivan yksin. En pysty tekemään mitään, makaan vaan mun sängyssä selällään ja tuijotan kattoon. Mä en ollu valmis tähän. Jos porukat ei ois muuttamassa toiseen kaupunkiin, kaikki olis eri tavalla. Jos ne ei olis muuttamassa, mä olisin laiha. Ja mä saisin näyttää, miltä musta tuntuu. Nyt mä vaan itken mun huoneessa lukkojen takana ja kun raahaudun ulos, mä vaan hymyilen.

En jaksais lähteä kouluun. Mun on tosi vaikeeta nousta ylös, vaikka herään itsestään jo ennen herätystä.

Mun paino on tosi korkeella. Melkein 60 kg. Sain eilen pahan ahdistuskohtauksen kun vaaka näytti vaatteet päällä yli kuuttakymppiä. Oon luvannu itelleni, ettei kuuskyt koskaan menis rikki. Tänään aionkin vaan juoda yhen lasillisen mehua. Vituttaa etten voi laihduttaa kunnolla. Mutta itseinho ja ahdistus on niin suurta, että lupasin itselleni, että viisi kiloa... Kukaan ei huomaa viittä kiloa.

Makaan lattialla, makaan sängyssä, istun tyhjässä keittiössä, yritän siivota veriroiskeita lavuaarista ennen kuin kämppis tulee kotiin. Sitä mun elämä on nykyään. Ja vaikka mä tykkään mun psykologista tosi paljon, en voi enää kertoa sille totuutta. Muuten en saa enää asua yksin.

Samoissa taloissa mun kanssa asuu yks mun luokkalainen, A, johon oon aina halunnu tutustua paremmin. Nähtiinkin sunnuntaina, juotiin kaljaa ja jauhettiin paskaa. Mä kuitenkin pelkään, etten saa kontaktia siihenkään. Aina, kun mä yritän hankkia ystävän, se jää jotenkin yksipuoleiseksi. Mä en tiedä, mikä mussa on niin pahasti vikana, mutta mä vihaan itteeni siitä silti.

Onneks tää jakso loppuu kohta. Mulla on vaan kolme kurssia ja pitkät hyppytunnit yksin on vaan kidutusta. Koululla istun yksin penkillä ja kuuntelen musiikkia. Siihen kyllästyy aika nopeasti. Ja kun kaikki muut ympärillä juttelevat ja nauravat, alkaa ahdistaa. Miks just mä oon se joka on erillään muista?

Tikkejä

((Varoitus: tekstissä puhutaan viiltelystä))

Siitä vahingosta on kohta kaksi viikkoa. Tapaaminen, josta kerroin viime postauksessa todella järkytti mua. Sen loputtua oli ruokailu, ja sitten valvottu ruokalepo, jonka aikana postasin. Heti ruokalevon päätyttyä mä lukittauduin vessaan.

Olin edellisenä päivänä varastanut koulun kemianluokasta partaterän, koska meillä oli ollut labra, missä sulatettiin partateriä.

Mulla oli vessassa mukana se varastettu partaterä, ja olin vihainen ja ahdistunut, ja päätin antaa itseni viillellä vielä "viimeisen kerran".

Olen viillellyt nyt noin kolme vuotta, mutta olen tietoisesti välttänyt viiltämästä liian syvään, osittain koska en uskalla, osittain koska en halunnut huolestuttaa muita, jos joutuisin tikattavaksi, osittain siitä toivosta, että lopetan joskus kokonaan, ja arvet parantuvat lopullisesti.

Nyt se kuitenkin tapahtui. En ollut ennen viiltänyt partaterällä, ja nyt sivalsin sillä nopeasti ja voimakkaasti, ja näin heti, kuinka haava aukesi leveäksi ja alkoi vuotaa verta lattialle. Menin paniikkiin ja haukoin henkeäni. Peitin äkkiä haavan paperilla ja menin hakemaan hoitajan paikalle. Se olisi sitten sairaalaan ja tikattavaksi, sanoi hoitaja heti haavan nähdessään.

Se oli eka kerta mun elämässä kun sain tikit. Mua heikotti, mutta katsoin silti koko tikkauksen ajan.

Tää episodi ei onneksi vaikuttanut mun hoitosuunnitelmaan, vaan pääsin kotiutumaan lopullisesti osastolta viime viikon perjantaina. Jostain syystä tikkauksen jälkeen mun olo on ollut tosi hyvä. Mua ei oo ahdistanut tai masentanut juuri ollenkaan. En tiedä, miksi, mutta tosi hyvä.

Ai niin, ja hyviä uutisia, sain neuvoteltua mun äidin kanssa sopimuksen: muutan huhtikuussa omilleni, jos pärjään ensimmäiset kolme kuukautta ongelmitta, saan jäädä asumaan yksin!