Osaan soittaa vähän kitaraa, ja seurakuntamme kanttori pyytää minua silloin tällöin soittamaan musamessuun. Se on joka kerta yhtä kamalaa, varsinkin sitä edeltävät treenit, mutta jostain syystä en osaa sanoa ei. Muut musamessussa soittavat ovat oikeasti hyviä, minä osaan vain perussointuja, ja kanttori selvästi pettyy minuun kerta toisensa perään. Aina hän kysyy, osaanko näppäillä. Voinko soittaa sitä ja sitä kuviota. Virittää kitaran korvakuulolta. En, en ja en, joudun aina tuottamaan pettymyksen. Sitten kun soitamme, muut improavat sooloja ja minä sekoan rytmissä ja soitan väärän soinnun sinne ja toisen tänne. Saan aina pidätellä kyyneliä. No, tänään oli taas musamessu ja eilen harjoitukset. Nyt löysinkin uuden konstin. Nappaan tosi helposti muilta huonoja ideoita. Yksi tuttuni raapii itseään, ihan huomaamattaan kai, mutta päätin kokeilla, auttaisiko se. Ja auttoihan se. En todellakaan suosittele muille, mutta jotenkin se rauhoitti minua. Yleensä musamessutreenejen jälkeen minun tekee mieli viillellä, mutta nyt kun yritän lopettaa sen, raapiminen vähensi sen halua. Joka välissä, pienelläkin tauolla raavin pienellä huomaamattomalla liikkeellä pitkillä kynsilläni vasenta kämmenselkää. Raapiminen ei jätä jälkiä pitkäksi aikaa, on huomaamatonta eikä tarvitse välineitä, mutta voi silti tehdä kipeää, siis minulle täydellinen konsti rangaista itseäni ja pitää tunteet sisällä. Kukaan ei edes huomaa hetken aikaa punoittavaa ja karheaa ihoa, kun sanoin, että minulla on talvisin kuiva iho käsissä.
Voisin muuten joskun kirjoittaa siitä, mistä kaikki alkoi... Jos joku päivä jaksaisin.
