kuulumisia

 Valmistuin lukiosta. Yksi Suomen suurimmista lukioista ja sain koulun parhaat paperit. Eipä se paljoa hyödyttänyt. En päässyt niillä kouluun, joten yhtä tyhjän kanssa. Aina ajattelin, että jos saavuttaisin jotain, viimeistään silloin ihmiset huomaisivat. Joten olihan se aika koomista, kun tullaan ulos salista, ei ne paperit ja stipendit tuo ihmisiä. Katsoin kun muut oppilaat kokoontuu halailemaan toisiaan, vanhempia ja ystäviä on pihalla joukoittain vastassa. Mua vaan luokanvalvoja onnitteli ja äiti tuli vartin myöhässä noukkimaan parkkipaikalta. Siinä se.

Sain puol vuotta lisää saikkua. Poikaystävä taas pääsi kouluun. Autoin muutossa, käytiin yhdessä Ikeassa ja koottiin huonekalut. Tänään palasin junalla kotiin.

Tuntuu vähän samalta kuin kaks vuotta sitten, kun mun piti muuttaa tähän kaupunkiin ja jättää mun edellinen elämä. Vanha koulu, kaverit, tutut kulmat. Paitsi että nyt kaikki muu lähtee ja jää vaan minä ja tää paikka.

Lukio on ollut niin kauan mun elämä. Se loppui. Poikaystävä muutti. Mun osa-aikaiset työt loppuu myös vähitellen tänä syksynä, se on hanke jota ollaan nyt lopettelemassa. Yksi kerrallaan kaikki hiipuu. Ja mun on niin pirun vaikeaa saada mitään uutta tilalle. Elämä vaan kutistuu pieneksi.

Jos mahdollista edes, mulla on taas vähemmän ihmisiä kuin ikinä ennen. Katkaisin kaikki streakit snäpissäkin. Ne oli ihmisiä joille en siis koskaan jutellut, mutta olihan se jokin kontakti saada tietää, että ihmisiä on yhä olemassa. Jonkinlaisena mittarina, olin monta päivää muuttohommissa, mutta ainoat jotka tiesi koko jutusta oli mun äiti ja veli.

Ei mikään silleen oo muuttunut. Tietokone ja netflix. Ostin kyllä pöytäkoneen yo-rahoilla. Mutta niin, aika menee siihen että yritän olla ajattelematta. Joka kerta kun tulee rako ja ajatukset vyöryy päähän, mä alan itkeä. Ei se oo enää puhdistavaa. Se sattuu kurkkuun ja kasvojen ihoon. Vituttaa kun menee niin paljon paperia eikä voisi meikata, vaikka nyt jostain syystä jaksaisi. Ja on hankalaa jos itkee bussissa kun on maski. Saatana. Ja en nukahda ennen aamuseittemää, en vaikka joku yö päättäisin olla nukkumatta että seuraavana saisin unta.

Alkaa tuntua että ehkä mun vaan pitää hyväksyy, etten mä oo erityinen. Oon aina yrittäny olla. Saavuttaa jotain, olla hyvä jossain. Mutta kaikki se yrittäminen, enkä oo mitään saanu siitä irti. Oon vaan ollu stressaantunu ja masentunu sen takia. Mitä jos mua ei oo tarkotettu siihen, että meen yliopistoon? Jos haluisin sisään ens vuonna, pitäis kohta jo alkaa valmistautua. En jaksa. Ehkä mun olis vaan parempi, ei niinkun luovuttaa, vaan antaa olla. Olla sairaslomalla ja mennä sitten töihin vaikka kassalle. Olisinkohan mä onnellisempi ilman opiskelua?

Toisaalta enhän mä sitten enää ikinä tapaisi uusia ihmisiä tai pääsisi kokeilemaan opiskelijaelämää, mutta en tiedä pääsisinkö, vaikka menisin kouluun. Olis helpompi antaa olla. Kun eipä mua oikeen mikään ala edes kiinnosta. Varmaan halusin vaan lääkikseen koska tuntui että multa odotetaan jotain hohdokasta uraa. Paitsi että eihän täällä enää ketään ole edes odottamassa.

Kyllästyttää olla masentunut, kaikkia muitakin varmaan, ei kukaan jaksa katella kun ryven samoissa asioissa vuositolkulla. Mutta ei siitä pääse mitenkään irti.

Muutokset

 Moi, katosinkin näköjään taas aika pitkäksi aikaa... Maaliskuussa oli kirjoitukset joiden takia oikeastaan lopetin somejen käytön ja viestittelyn kaikkien paitsi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Ja sitten kun kirjoitukset loppui, en jostain syystä enää pystynytkään palaamaan niihin puuhiin.

Kirjoitukset. Se oli kyllä taas niin helvetillistä aikaa, olin kuukauden karanteenissa kun sitä edellytettiin kirjoittajilta. En nähnyt edes perhettä, poikaystävä kävi mulle kaupassa. Monet illat vaan istuin pöydän ääressä ja itkin kirjojen päällä, kun en olisi jaksanut. Ja sitten ne oli ohi.

Huhtikuussa stressi ei kuitenkaan vielä ollut ohi. Multa puuttui kaksi kurssia lukion oppimäärästä ja väänsin niitä pitkään. Myös töitä alkoi tulla joka puolelta ja ennenkuin huomasinkaan, kävin jo kolmena päivänä viikossa töissä. Hommat on siis vain noin 3-4h kerrallaan, mutta mulle se oli tosi kuluttavaa, ja on yhä, töiden suhteen tilanne on sama. Mulle tarjotaan jatkuvasti uusia työmahdollisuuksia ja vaisuista torjumisyrityksistäni huolimatta päädyn aina ottamaan ne vastaan. Useimmat ovat kyllä kiinnostavia, mutta kolmen tunnin työpäivä saa mut niin väsyneeksi, että menen suoraan nukkumaan ja itken ja nukun seuraavat 14h.

Sitten muutin. Kyllästyin solukämppään ja hankin yksiön. Tää on todella tilava, muistuttaa enemmän kaksiota kuin yksiötä, mutta kaupungin huonoimmalla alueella. Välillä öisin pelottaa rapusta kuuluvat tappelun äänet ja pihalla norkoilee hämärää porukkaa. Muuttokin oli raskas, hoidin yksin kaiken muun paitsi huonekalut.

Ja tietty koulun loppuminen ja muutto edellyttivät kaiken maailman kelalappujen täyttelyä ja muuta paperityötä. Kelaan, sossuun, vuokranantajalle, muuttofirmaan, töihin ja vaikka mihin sai soitella joka päivä ja jo nekin tuntui tosi raskailta asioilta.

Huhtikuukin oli siis vielä tosi raskasta. Pääsin lääkäriin ja sain saikkua, ei sentään tarvitse alkaa hakea oikeita töitä vielä. Jos 3x3h viikossa on näin raskasta, 5x8h olisi mahdotonta.

Mutta sitten toukokuu. Se on mulle pahin kuukausi joka vuosi, sama kaava vaan toistuu. Kaikki ihmiset alkaa sanoa, että on se kiva kun valon määrä lisääntyy, varmaan sinäkin sitten piristyt. Nyökkäilen vaan, vaikka mulla se on just toisinpäin. On mulla kaamosmasennuskin, mutta huhti-kesäkuu on pahin.

Kun muutto ja koulu ei enää pidä kiireisenä, alkoi tän kevään romahdus. Ja sitten tuli yo-arvosanat, mikä sitten triggeröikin ekan "episodin". Itkin kaksi päivää putkeen. Oon aina perustanu mun identiteetin sille että oon hyvä koulussa. Nyt kun koulu on loppunut, eikä se edes mennyt niin hyvin, mulla ei oo mitään aavistusta kuka mä oon.

Kaikilla mun ympärillä on joku "juttu" tai jopa useampi. Joku taito tai kiinnostuksen kohde, joka antaa tarkoituksen myös koulun ulkopuolella. Mun veli osaa piirtää tosi hyvin ja opiskelee intohimoisesti kieliä, tuntikausia vapaa-ajallaan. Mun poikaystävä on upein pianisti jonka tiedän, säveltää musiikkia, puhuu sujuvaa japania, on urheilullinen ja osaa piirtää. Mun työkavereillakin on kaikilla jotain, yksi soittaa pianoa, toinen leipoo ja urheilee. Yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo mitään. En oo missään kovin hyvä, eikä mua toisaalta myöskään kiinnosta mikään sen vertaa, että jaksaisin yrittää tulla paremmaksi.

Mä käytän mun päivät katsoen netflixiä ja pelaten tietokoneella. Eli vaan kulutan aikaa. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Eikä mun olemassaololla oo pointtia. En oo mitenkään kovin tärkeä muille ihmisille. Että se on mun tän toukokuun romahduksen linja: en osaa tai halua tehdä mitään eikä missään ole siis pointtia.

Ollaan myös jonkun verran riidelty poikaystävän kanssa. Aiemmin riidat on liittynyt aina siihen, että teen jotain väärin. Oon ilkeä, passiivis-aggressiivinen, ärsytän jollain tavalla. Viimeisin riita oli juuri sinä päivänä, kun arvosanat tuli. Olin poikaystävän luona ja menin autoon itkemään. Teen niin aina jos haluan kunnolla itkeä, koska en halua itkeä muiden nähden ääneen. Kun palasin, poikaystävä aloitti riidan. Hän sanoi, että suhde tuntuu yksipuoliselta. Kun me puhutaan aina hänen ongelmistaan, eikä ikinä mun. Mä en näytä tunteitani, vaan alan hymyillä, jos huomaan, että hän katsoo. Suostun aina kaikkeen ja teen kompromissin joka asiassa. Eli yritän liikaa olla "täydellinen tyttöystävä". Hieman mua kyllä huvittaa riidan pointti, luulisi ettei moni ärsyyntyisi tuosta. Mä esitän iloista, koska kaikki ihmiset, joita oon menettäny, oon menettäny masennuksen takia. Mä en puhu ongelmistani, joska hän ei koskaan kysy. Mä teen kaiken mitä pyydetään, koska en halua menettää häntä.

Mun on vaikeaa ymmärrää tällä kertaa, mitä voin tehdä toisin. Jokaisessa aiemmassa riidassa oon muuttanu jotain. Oon yrittäny olla hauskempi, välittää huonoinakin päivinä viesteissä tunteita, jättää piikikkään huumorin, muuttaa ärsyttäviä tapoja. Mutta en mä nyt vaan voi lopettaa yrittämästä.

Kyllä meillä menee siis enimmäkseen hyvin. Mua ei häiritse meidän suhteessa mikään muu, kuin ne riitelyn hetket, kun riidan aihe on aina minä, ja tuntuu välillä, ettei hän hyväksy minua tällaisena. Mutta se voi olla vaan mun päässä.

Edessä on nyt päiviä, joiden kai pitäisi olla jännittäviä, mutta mä en oikein odota mitään niistä. Mennään viikonloppuna perheen kanssa katsomaan Banksyn näyttelyä. Joku päivä mennään piknikille ja porukat tapaa vihdoin mun poikaystävän. Joku päivä tulee tulokset opiskelupaikasta. Sunnuntaina lähden työmatkalle Poriin yön yli. Ensi viikolla on työporukan järjestämät valmistujaiset mulle ja kahdelle muulle ja lauantaina tietenkin lakitus. Jotenkin mikään ei vaan kuulosta kovin kivalta. Reissaaminen, ihmiset, se kuulostaa vaan raskaalta. Ja juhlat taas, en mä haluaisi juhlia, haluaisin vajota maan rakoon, kukaan ei saa nähdä mua, kukaan ei saa kysyä, miten meni kokeet, eikä kukaan ainakaan saa yrittää juhlistaa sitä. En halua huomiota yhtään juuri nyt.

Muutoksia. Ne kai on se mikä tuntuu pahalta pohjimmillaan. Koulu loppui, muutin, poikaystävä haki kouluun, alkaa välivuosi, isä on avioeron keskellä, joskus pitää harkita töitäkin, raha-asiat on vähän huonolla tolalla. Kaikki muuttuu, ja musta vaan tuntuu etten pysty enää mukautumaan. Jos jotain vielä tapahtuu niin jään vaan tänne mun yksiöön, lukittaudun olohuoneen lattialle kuuntelemaan rikospodcasteja. Oon joutunut tekemään liikaa, olemaan vahva kun ei riitä voimat. Nyt haluan vaan jäädä kotiin, ikuisesti.

Aika

 (Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen) 

Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää. 

Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.

Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.

Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta. 

Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.

Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.

Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.

Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?

Ulosajo

Tuntuu, että kaikki luisuu taas irti kontrollista. Tiedän kyllä aiheuttajan, stressi kirjoituksista. Silti aina ärsyttää, että mielenterveys sanoo sopimuksensa irti aina tärkeiden kirjoitusten alla.

V oli vähän allapäin viime kuussa. Siitä tuntui, että elämä on tylsää, minkä olen huomannut olevan yleinen koronatilanteen oire nuorilla. Halusin piristää sitä ja suunnittelin meille reissun Rovaniemelle.

Pari viikkoa sitten lähdettiin. Rovaniemellä oli varattu mökki viideksi yöksi ja mä olin suunnitellut paljon tekemistä. 

Olin ratissa jossain ennen Oulua. Tie oli liukas ja alkoi hämärtyä. Satasen rajoitus, edessä ajoi aura-auro ehkä neljääkymppiä. Näin monen auton ohittavan auran. Tie oli leveä eikä vastaan tullut ketään. En ohita lähes koskaan sillä pelkään sitä, mutta neljääkymppiä satasen alueella ei huvittanut ajaa. Vaihdoin kaistaa ja totesin V:lle, että en tykkää ohittamisesta ja mua pelottaa. Painoin kaasua, että pääsisin ohi ennen kuin vastaan tulisi joku. Olin palaamassa omalle kaistalle, kun keskivalli olikin liukas.

Auto lähti vetämään siksakkia ja lopulta alkoi pyöriä ympäri jäisellä tiellä. Se oli yhtä aikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Lopulta kaikki kävi nopeasti, vaikka ehdin oikeastaan ajatella paljonkin. En nähnyt muuta liikennettä koska pyörimme, mutta tiesin ainakin takana olevan aura-auton. Vaikutti vaaralliselta jäädä siihen, ja jotenkin puolitietoisesti päätin, että on turvallisempaa ajaa pellolle kuin mahdollisesti törmätä autoihin.

Rationaalisen ajattelun rinnalla oli toinen polku. Mitä tässä käy? Eikai tää näin pääty? Mitä jos V:tä sattuu? Mä oon aina pelänny ajavani kolarin vielä joku päivä.

Sitten auto oli pellossa. Perä edellä, vastaantulevien kaistan yli. Katsoin V:tä ja kysyin onko se kunnossa. Se vastasi joo ja näyttikin ihan ehjältä. Muakaan ei ollut sattunut. Pellolla oli metri lunta, eikä auto ollut osunut mihinkään.

En tiennyt mihin hittoon soittaa. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta auto oli syvällä hangessa, eikä sitä voisi ajaa sieltä pois. V ehdotti, että soittaisin poliisille, mutten nopealla etsinnällä löytänyt poliisin numeroa (onko sellaista edes olemassa?). Soitin hätäpuhelun, kun en muutakaan keksinyt, mihin ei-vakavat onnettomuudet raportoidaan?

Nousin autosta ja hain takakontista lapion. Täytyi lapioida jonkun verran, ennenkuin V pääsi ulos kenollaan olevasta autosta. Palokunta, poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle. Palokunta veti auton penkasta, poliisi puhallutti mut ja antoi sakot liikenteen vaarantamisesta, ensihoitajat tekivät tarkastukset mulle ja V:lle. Kummallakaan ei ollut naarmun naarmua, eikä edes oltu shokissa. Päästiin jatkamaan matkaa mukana vain suositus pysähtyä syömään alhaisen verensokerin takia.

Mulla on joku kompleksi esittää vahvaa. Mä olin se, joka jatkoi ajoa, sanoin ettei haittaa yhtään. Loppumatka oli oikeasti todella raskas. Mua ahdisti niin paljon, että kädet puutui ratin puristamisesta tunnottomiksi ja itkin puolet ajasta äänettömästi. 

Rovaniemellä oli hauskaa. Käytiin kävelyillä vaaroilla, syömässä ravintoloissa, laskettelemassa, tiedekeskuksessa, kokeilemassa avantouintia ja kylpylässä. Illat vietettiin tilavassa mökissä, saunottiin, juotiin drinkkejä ja katsoin kun V soitti kitaraa. Oli mulla siis hauskaa, mutta oikeastaan se oli vika ilta Rovaniemellä, kun tää kausi alkoi.

En ole viettänyt kenenkään kanssa varmaan koskaan aikaa noin pitkään kahdestaan. V ei ollut se, joka mua alkoi ärsyttää vaan minä. En kestänyt itseäni, jokainen asia mitä sanoin tai tein, alkoi ärsyttää mua. Viimeisenä iltana en puhunut melkein ollenkaan, koska kaikki mitä sanoin, oli musta tyhmää.

Kotiinpaluuta seuraavat päivät ja viikot tilanne on vaan pahentunut. Itken taas joka päivä, kirjoitan pitkää listaa asioista, jotka mua ahdistaa ja toista mun vioista. Siitä on aikaa kun mulla viimeksi on ollut näin vahvaa vihaa itseä kohtaan, niin pitkään ulkoiset vastoinkäymiset on vienyt kaiken huomion.

Opiskelen kaiken ajan minkä pystyn. Se on aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä pitäisi, mutta aivan liikaa siihen mitä kestäisin. Välillä itken silkkaa uupumusta ja riittämättömyyttä koulun suhteen. Välillä itken painon tai syömisten takia. Välillä siksi, että mua pelottaa mun läheisten puolesta, isä juo taas paljon ja moni on pahasti masentunut. Välillä itken, kun tuntuu etten ole hyvä missään mistä välitän, enkä osaa tehdä mitää oikein (edes noudattaa lakia ilmeisesti). Työt on raskaita ja mua ahdistaa. Rahat on loppu kun oon ahminut ne kaikki. Sosiaalinen energia ei tunnu palautuvan lainkaan, en vastaa viesteihin enää lähes kellekään. Tänä vuonna olen ollut varmaan alle kymmenellä oppitunnilla.

Ja joo, on mua ennenkin ahdistanut, mutta tää on eka kerta, kun uusien lääkkeiden jälkeen mulle tulee oikeasti syviä ajatuksia. Tuntuu, etten jaksa enää ollenkaan, katkean kohta. Ajatus jatko-opinnoista tai töistä ei houkuttele ollenkaan. Kaikki mitä haluaisin olisi nukkua. Tiedän, että varmaan kun kirjoitukset on ohi, nään taas tulevaisuuden, mutta on vaikeaa löytää opiskelumotivaatiota kun kyseenalaistaa koko elämisen idean.

Viime päivinä pari viikkoa kytenyt teema nousi esiin. Ulosajossa ei tapahtunut mitään, mutta olisi voinut. Se oli täysin mun vika koko tilanne. Mitä, jos olisin aiheuttanut V:n loukkaantumisen tai kuoleman? Syyllisyys on alkanut painaa paljon, oli vain hyvää tuuria ettei mitään käynyt, ei mun toiminnan seuraus. En tiedä, ymmärrättekö, miksi tää painaa mua, vaikka mitään ei tapahtunut. Tää on kuitenkin mulle enemmän kuin jossittelua, toinen vaihtoehto kun olisi yhtä hyvin voinut tapahtua. En halua enää ajaa autoa niin, että kyydissä on joku. En voi enää vaarantaa muita ihmisiä.

Lopuksi, musta tuntuu että kirjoitan liian pitkiä tekstejä. Pääsyy tekstien venymiselle on kun jostain syystä tykkään tehdä tarkkaa, vähän kaunokirjallisen tyyppistä tapahtumakuvausta. En tiedä kyllästyttääkö se teitä mutta en oo tosiaan päässyt kuukausiin puhumaan mun hoitokontaktille niin mm. oikeudenkäynnin ja tän ulosajon oon käsitelly oikeestaan vain täällä. Mulla kesti kauan saada aikaan kirjotettua tää, ei mun energiat meinannu riittää tähänkään. 

Oikeudenkäynti

 Kun mua masentaa, mulla on paha tapa jättää postit lattialle, keräämättöminä. Joulun jälkeen setvin viikkojen kasaa eteisen lattialta ja löysin kirjeen käräjäoikeudesta. Siinä käskettiin hakea joku paperi oikeustalolta.

Mua tää juttu oli vaivannut ja ahdistanut kuukausia, mutta varmaankaan te ette muista, mihin tää liittyy, joten nopea kertaus. Olin nuorisokodilla, mulla oli suhde ohjaajan kanssa. Hän pisti välit poikki yhtäkkiä ja se sattui, paljon, tietysti. Mitään varsinaisesti laitonta ei tapahtunut, mutta aloin miettiä asiaa ja tulin siihen tulokseen, että hän saattaisi tehdä niin uudelleen, jollekin toiselle nuorelle. Joten päätin puhua. Kerroin asiasta nuorisokodin johtajalle, joka kertoi siitä poliisille. Asiasta tehtiin lyhyt tutkinta, mutta kuten itsekin sanoin, mitään laitonta ei ollut tapahtunut, joten juttu suljettiin. 

Miehen toiminta oli kuitenkin ollut hyvin väärin, hän hyväksikäytti asemaansa ja sitä kautta minua, joten hänet irtisanottiin. Viime toukokuussa poliisi soitti ja sain kuulla, että hän oli tehnyt minusta rikosilmoituksen, nimikkeellä kunnianloukkaus. En tajunnut yhtään mistä oli kyse. Kunnianloukkaus tarkoittaa perättömän tiedon levittämistä niin, että se aiheuttaa vahinkoa uhrille. Kaikki asiasta puhumani oli ollut totta. Rikossyyte ahdisti minua, mutta uskoin, ettei asia etenisi syyttäjältä mihinkään, sillä mitään todisteita ei ollut.

Toisin kuitenkin siis kävi. Välipäivinä hain tiedoksiannon jossa kerrottiin, että joutuisin oikeudenkäyntiin käräjäoikeudessa, 15.1.

Ahdistus ja paniikki oli valtava. En halunnut edes ajatella asiaa ja nyt joutuisin puhumaan siitä oikeuteen. Hankin itselleni oikeusavustajan ja jouduin käymään läpi esitutkintamateriaalit. Ne olivat järkyttävää luettavaa. Mies oli kirjoittanut 8 sivua pitkän selostuksen tapahtumista, valheellisen, tietenkin. Selostuksessa hän kuvasi minua sairaaksi ja vaaralliseksi, väitti minun keksineen kaiken vahingoittaakseni häntä tai vaihtoehtoisesti, että olin hullu ja oikeasti uskoin niin tapahtuneen.

Itkin oikeudenkäyntiä edeltävät viikot lähes jatkuvasti. Olen tämän jutun eri vaiheissa itsekin alkanut jo kyseenalaistaa mielenterveyttäni, mutta kukaan lääkäri ei ole koskaan epäillyt minulla mitään psykoosisairautta. Yritin hokea sitä itselleni, kai sellainen oltaisiin huomattu pitkien osastojaksojen aikana.

Kun oikeudenkäynnin päivä koitti, olin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tyyni ja varustautunut. Pukeuduin oikeuteen siististi, mustiin housuihin, valkoiseen kauluspaitaan, hiukset siistillä nutturalla. Toin mukanani kansion, jossa olivat kaikki tapaukseen liittyvät paperit ja vesipullon. V saattoi minut oikeuteen ja odotti salin ulkopuolella. Mies saapui saliin hupparissa, ilman papereita, ja ainoana ilman maskia, mikä mielestäni kertoo aika hyvin hänen luonteestaan.

En tietenkään koskaan ennen ole ollut oikeudessa, eikä kukaan muukaan niistä harvoista ihmisistä, joille asiasta kerroin, joten en tiennyt, mitä odottaa.

Ensin luettiin syytteet. Mies vaati 3000 euron korvauksia ansiotulomenetyksistä ja henkisestä kärsimyksestä (sidenote: jos mulle maksettaisiin henkisestä kärsimyksestä, olisin jo miljonääri). 3000 euroa. Tuota summaa joutuisin maksamaan vuosia, tai ottamaan lainaa. Ei opiskelijalla ole tuollaisia rahoja.

Syyttäjän alkupuheenvuoro. Puolustuksen alkupuheenvuoro. Olin varautunut itkemään salissa, mutta jostain syystä pysyin täysin tyynenä koko ajan.

Kuulemiset. Ensin mies kertoi versionsa, tarinan, jossa oli oletetusti jonkin verran aukkoja. Syyttäjän puoli oli tuonut todistusaineistoksi viestiketjun minun ja miehen väliltä. Viestiketjusta kävi ilmi osa tapahtuneesta, mutta siinä ei puhuttu suoraan suhteesta. Jälkikäteen olen tajunnut, että mies oli jo silloin laskelmoinut kaiken, peitteli jälkiään puhumalla kaikesta vain kasvotusten. Minä olin kuitenkin laittanut ketjuun muutaman viestin, joissa olin kysynyt asioita suoraan, ja miehen vastauksista näkyi mielestäni, että hän kyllä tiesi, mistä oli kyse. Jos ei olisi tiennyt, kai hän nyt olisi suoraan ihmetellyt viestejäni ketjussa.

Oikeusavustajani kyseli mieheltä tämän tarinan aukoista, ja hän vastaili niihin parhaansa mukaan.

Sitten oli minun vuoroni. Kerroin tarinaani hyvin yksityiskohtaisesti ja pysyen tiukasti kronologisessa järjestyksessä. Tiesin, että yksityiskohtaisuus tekisi tarinasta uskottavamman, valehtelijat olivat usein epämääräisiä tarinoistaan oikeudessa. Jouduin juomaan vettä monta kertaa, mutta sain kerrottua asiani.

Syyttäjällä oli oikeastaan vain yksi kysymys, olinhan kertonut oma-aloitteisesti lähes kaiken. Se kysymys sai minut tajuamaan, mikä syyttäjän puolen näkökulma tapahtuneeseen oli. Olin odottanut kysymystä. "Onko totta, että ennen nuorisokotiin saapumistasi olit ollut useita kertoja psykiatrisessa hoidossa?"

Kulma oli siis, että olin hullu. Vastasin kysymykseen rauhallisesti, kertoen, että väite oli totta, mutta että hoitojaksojen syyt olivat akuutti stressireaktio, eriasteiset masennuskaudet, ahdostuneisuushäiriö ja syömishäiriö, ja huomautin itse siitä, ettei psykoosisairauksia oltu koskaan epäilty, sillä arvelin sen olevan mahdollinen tarkoitus kysymyksen takana. Tehdä minusta epäluotettava.

Molemmat puolet pitivät vielä loppupuheenvuorot. Tuomari ilmoitti, että hän voisi julistaa tuomion heti. Tunsin, että minua alkoi huimata ja yritin hengittää rauhallisesti. 

Vapautettu syytteistä. Syyttäjän puolella oli todisteluvelvollisuus, ja koska kumpikin tarina oli yhtä uskottava ja ainoa todistusaineisto voitiin tulkita kummankin kertomuksen hyväksi, tuomari kumosi syytteen. En saanut tuomiota, sakkoja, rikosrekisteriä tai vahingonkorvauksia maksettavakseni.

Kuuntelin tuomion hiljaa. Nousimme ja lähdimme salista. Oikeusavustaja onnitteli minua salin ulkopuolella, sanoi, että käytökseni, rauhallisuuteni ja johdonmukaisuuteni salissa oli harvinaisen hyvää. Kiitin avustajaa ja lähdimme V:n kanssa pois. Olin itsekin melko ylpeä siitä, miten olin pysynyt kasassa ja asiallisena.

Juhlistimme tuomiota menemällä syömään. Sitten kävimme kaupassa, leivoimme keksejä ja katsoimme lempileffaani V:n luona.

Nyt kun kaikki on viimein ohi, näen koko kuvion ja voin viimein olla aidosti ylpeä päätöksistäni. En tainnut olla sattumalta valittu kohde. Ei miehellä mitään tunteita minua kohtaan koskaan ollut. Hän vain aliarvioi minut pahasti. Yksinäinen ja haavoittuvainen tyttö, helppo saada mitä haluaa, ja sellainen tuskin uskaltaisi puhua. Ja jos uskaltaisi, kukaan ei uskoisi, koska sillä on vakavia mielenterveysongelmia. Toisin kävi. Olen ylpeä siitä, että puhuin asiasta ja pidin pääni pystyssä, vaikka jouduin näinkin suuriin ongelmiin sen vuoksi. Pidin puoleni en vain itseni, vaan myös muiden nuorten takia. Olen kiitollinen, ettei tuomari katsonut minun olevan hullu, katkera tyttö, joka etsii kostoa. 

Työnantajani toimintaryhmässä, jossa olen töissä, on ollut tukenani koko prosessin ajan, ja jopa tarjoutui tulemaan mukaan oikeudenkäyntiin (mistä tosin kieltäydyin). Kuultuaan tuloksen, hän sanoi, että toivoo todella, että tästä eteenpäin saisin elää tylsää ja tavallista elämää. Viisi vuotta sitten tuo lause olisi ollut kammottava, mutta nyt, kiitos kyllä. En halua mitään muuta yhtä paljon.

Paino: 49,3kg

Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?