Jouluyö

 Mä vihaan joulua.

En tykkää joululauluista, joulukoristeet on rumia ja kaikkialla on kylmää ja pimeää. Ja kaikki on joko liian kaupallista tai liian uskonnollista.

Noi on kyllä kaikki totta, mutta vaikka noita syitä yleensä ihmisille latelenkin, oikeasti mulla on myös syvempiä syitä.

Kaikki hokee, että joulu on yhdessäolon aikaa ja tärkeintä on rakkaiden kanssa vietetty aika. Niin kauan kuin muistan äiti on ollut kaikki joulukuut todella stressaantunut, kiireinen ja vihainen joulun takia, ja se jatkuu yleensä läpi joulun pyhienkin. Mulle olisi ihan sama vaikka syötäisiin valmisruokia sotkun keskellä, kunhan aika käytettäisiin jutteluun ja muuhun yhdessä olemiseen, mutta jouluaattonakin vaan siivotaan, kokataan ja riidellään.

Viime joulut mulla on ollut aika kamalaa draamaa muutenkin. Kaksi vuotta sitten yritin joulun alla itsemurhaa ja loman ajan olin tarkkailussa syömishäiriön takia (mikä epäonnistui ja jouduin osastolle). Vuosi sitten olin niin masentunut nuorisokodin tapahtumista, etten muista koko joululomasta mitään.

Tänä vuonna kaikki on päällisin puolin hyvin, kukaan ei tiedä mikä mulla nyt on. Haluaisin kertoa jollekulle, mutta kahlaan päässä kaikki nimet, ketään en kehtaa vaivata jouluyönä.

Kello on 5 jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä ja mä itken. 

Vietin joululoman alkua yksin kotonani, mutta se tuntui oudolta. Koko kerrostalo oli varmaan tyhjä, kun kaikki opiskelijat lähtivät jouluksi kotiin. Parkkipaikka oli tyhjä, ikkunat pimeät eikä hangessa ollut jalanjälkiä. Se oli vähän masentavaa, mutta pärjäsin.

Mun oli tarkoitus tulla nyt jouluksi äidin luo, yhdeksi ainoaksi yöksi. En ole yöpynyt täällä melkein vuoteen. Viime aikoina mun on ollut vaikeaa olla yötä edes V:n luona. Niin paljon kuin haluaisinkin nukkua sen vieressä, istun usein yöllä sängyn laidalla tuntikausia harkitsemassa, pitäisikö vaan nousta ja ajaa kotiin.

Ruoka. Ikuinen ongelma, pahin vihollinen. Mun paino on tippunut viime aikoina. Oon vähän lenkkeillyt, syönyt aika matalia kaloreja. Ja sitten se mitä ei pitäisi, ahminut ja oksennellut. Melkein joka kerta kun syön kerralla yli 300 kaloria, mä oksennan. Välillä ahmin tietoisesti, katson kellosta ajan ja teen kaiken huolella. Tai sitten syön jossain sosiaalisessa tapahtumassa, töissä tai jonkun luona ja oksennan heti kun pääsen kotiin.

Oksentelu aiheuttaa nykyään jo aika pahoja oireita, rytmihäiriöitä, hyvin korkeaa sykettä, joka ei laske edes tuntien makaamisella. Fyysinen kunto on romahtanut, en pysty seisomaan tuntia pidempään tai selkään alkaa sattua. Se vaikeuttaa tiskaamista ja ruoanlaittoa. Mutta kun olen oksentanut, saan unta. Tyhjänä ja nälkäisenä on hyvä nukahtaa.

Ne kerrat kun olen ollut V:n luona, olen syönyt maltillisesti, mutta silti lähes "normaalisti". Senkin jälkeen haluaisin vain kotiin oksentamaan. Mutta nyt. Jouluruokaa, suklaata, kierros kierrokselta, olutta, punaviiniä, ota lisää. Vatsaan sattuu, rintaan sattuu, on vaikeaa hengittää, kuin keuhkot olisi puristuksissa, syke on yli 120 vaikka makaan neljättä tuntia, rytmihäiriöitä, hikoilua, lihassärkyä, pahoinvointia. En mitenkään saa unta, ahdistus on henkistä ja fyysistä. Haluan vain oksentaa. Muut nukkuvat, kukaan ei ehkä kuulisi, mutta joku voisi haistaa aamulla. Pelkään, että kuolen jos en oksenna. En uskalla edes yrittää nukkua. Kuolen varmasti jos nukahdan. Saan varmasti sydänkohtauksen. Järjettömiä ajatuksia, vai ovatko? Rytmihäiriöt on oikeasti yksi vaarallisimmista asioista syömishäiriöissä.

Tämä on liikaa, liian pitkällä. Järkevä ääni päässä sanoo: sun kuuluisi voida nauttia joulusta, nyt on aika hakea apua. Sairas ääni sanoo: ratkaisu on ettet enää koskaan yövy missään. 

Valitettavasti tiedän jo kumpaa kuuntelen.

Toivottavasti teillä on parempi joulu! Jos huvittaa niin kertokaa jotain joulustanne kommenteissa, olisi kiinnostavaa kuulla mitä teette jouluna.

Pitääkö mun kaikki hoitaa?

 Jälleen vaan hyviä uutisia, blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, kun elämästä alkaa hävitä kaikki negatiivinen draama.

Syksyn yo-tulokset tuli pari viikkoa sitten. Vastoin omiakin odotuksiani sain 4 laudaturia, eli joka aineesta jonka syksyllä kirjoitin. Olin jo ajatellut tyytyä lukiossa vähempään, arvosanoihin, joilla pääsisi yliopistoon, mutta tuon tuloksen jälkeen suuruudenhulluuteni nosti päätään ja päätin ilmottautua keväällä vielä muiden aineiden lisäksi kemian uusintaan. Jos saisinkin laudaturin kaikesta... Tavoite tuntuu kyllä mahdottomalta etenkin matikan ja fysiikan osalta, mutta uskallan taas unelmoida. 9 laudaturia nostaisi mut kyllä varmaankin Suomen parhaiden ylioppilaiden joukkoon.

Vietän paljon aikaa V:n kanssa ja se on ihanaa. Se antoi mulle eilen avaimen kotiinsa. Me taidetaan olla tässä ihan vakavissamme. Oon saanut kerrottua sille mun syömishäiriöstä ja se otti sen ihan hyvin, enemmän sitä huolestuttaa mun oksentelu, kun siitä mulle tulee rytmihäiriöitäkin. Tietty nään sen suhtautumisesta ettei se kauheasti tiedä syömishäiriöistä, mutta tiesin kyllä että jokainen mahdollinen suhtautumistapa olisi jotenkin ongelmallinen, enhän mä sitäkään halua että se mua estäisi.

V:stä huolimatta oon kuitenkin onnistunut lisäämään ystävien kanssa vietettyä aikaa ja pianonsoittoa. Piano-opettajakin on huomannut jo muutokset mun motivaatiossa ja harjoittelun määrässä. Oon siirtynyt nyt entistä enemmän klassiseen musiikkiin ja ne kappaleet tuntuu ihanan vaikeilta. Ystävien kanssa olen käynyt kahvilla pari kertaa ja yhden perjantain olin jossain kotibileissä, missä kaikki muut oli pakolaistaustaisia (aika hurja kokemus!). V ei onneksi ole yhtään mustasukkainen, mikä on ihanaa, ihan toista mihin edellisten poikaystävien kanssa olen tottunut.

Nyt mua huolestuttaa eniten muutaman tuttuni tilanne. Musta on tänä syksynä tullut niin monen ihmisen "tukipilari" että sitä on välillä vaikeaa kestää. On isä, veli ja neljä ystävää, joista suurin osa ei edes suostu menemään hoitoon. Kaikki nämä ovat siis miespuolisia, ja olen siinä käsityksessä että jokaiselle olen ainoa jolle uskaltavat vaikeimmista asioista puhua. En tiedä mikä mussa on joka saa kaikki miehet mulle avautumaan (ok ehkä se että puhun aika avoimesti taustastani, korostan sitä ettei mt-ongelmissa ole mitään hävettävää ja voin auttaa muita, ja vastustan sellaista toksista maskuliinisuutta, ettei miehillä saisi olla ongelmia?). Onhan se tosi hienoa että jollekulle puhuvat, mutta välillä se tuntuu hyvin raskaalta. Ne, jotka olen saanut hakeutumaan hoitoon ovat kyllä suuria voittoja, mutta tunnen olevani vastuussa jokaisen hengestä. Mitä jos joku tekee itselleen jotain ja olin ainoa joka olisi voinut estää, mutten estänyt? Pelkään että tapahtuu sama mitä A:n kanssa kävi.

Mua kyllä myös huvittaa se, että joka nurkalla on kyllä keittiöpsykologeja, mutta mä taidan olla ihan keittiöpsykiatri :D Nämä jotka hoitoon ovat hakeutuneet ovat kaikki saaneet juuri niitä diagnooseja mitä olen heille sanonut olevan todennäköisiä. Yhdelle jopa osasin ennustaa lääkärin määräämän lääkkeen annoskokoineen... Voisinko jo saada palkkaa, kiitos? Ei vaan, vitsi vitsi. (Älkää siis jooko luulko että kuvittelen olevani joku lääkäri, kunhan naureskelen sattumille)

Mutta summa summarum. Mulla menee kyllä hyvin, lopetin tupakoinnin muutama viikko sitten ja sain oman autonkin kun ukilta meni kortti. On kyllä välillä tosi aikuinen olo kun jätän V:n nukkumaan ja lähden puoli kahdeksalta omalla autolla aamuruuhkassa kouluun. Tällaistako elämä voi aina olla?