Viime yönä mä lähdin kävelylle. Kello oli melkein kaks ja lämpötila oli nollissa. Mä kävelin nuorten avo-osastolle ja kävin maahan istumaan sen ulko-ovea vasten. Istuin siinä tunnin kuunnellen musiikkia ja toivoen, että saisin olla siellä sisällä lämpimässä ja puhumassa yöhoitajalle.
Päivät on alkanut mennä taas alamäkeen. Saan useita ahdistuskohtauksia päivässä. Saan niitä vaikeilla tunneilla, kemian labroissa, paikoissa, joissa olen yksin ja kotona iltaisin. On kuin uuden lääkkeen teho olisi yhtäkkiä loppunut.
En voi kertoa kellekään, miten huono olo mulla on. Se on niin epäreilua.
Tänään mulla olisi pitänyt olla psykofyysinen terapia, mutta aika peruttiin. Nyt mua ahdistaa, kun tajusin, että seuraavan kerran mulla on aika ammattilaiselle viikon päästä. Siihen on niin pitkä aika. Haluaisin vain, että saisin olla turvassa paikassa, jossa voisi aina puhua jollekin. Kaipaan osastoa. Se kuulostaa ihan kummalliselta, mutta hei, mähän oon ihan sekasin muutenkin.
Viikonloppusin vedän kännit viinalla ja lääkkeillä, nykyään välillä arkisinkin.
Painon yritän pitää paikallaan, mutta se on ihan helvetin vaikeaa. Mun ei tee yhtään mieli syödä, mä vihaan sitä, kun nälkä lähtee. Siks syönkin yleensä yhden kaloripitoisen aterian päivässä (800-1000kcal), jotta voin olla tyhjä koko muun päivän. Vihaan mun kehoa, vihaan ruokaa. Joka kerta kun syön, haluaisin vaan oksentaa.
Ja tiedän, että tätä oloa mun pitää kestää vielä kuukausia. Kuukausiin en voi kertoa totuutta, enkä saada apua.
Itsetuhoiset ajatukset täyttää mun pään ja mä pelkään niitä. Joku päivä en voi enää vastustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti