Itsemurha on rikos

Jos yrität tappaa jonkun muun, joudut suljettuun vankilaan. Jos yrität tappaa itsesi, joudut suljetulle osastolle. Mikä on lähestulkoon sama asia.

Varoitus: seuraava postaus sisältää kuvauksen itsemurhayrityksestä. Lukeminen omalla vastuulla!

Menin maanantaina avo-osastolle päiväpaikalle, niinkuin suunnitelma oli. Makasin sohvalla ja tuijotin kattoon. Ajattelin elämää.

Mua ei kiinnosta mikään, enkä näe tulevaisuutta. Lääkkeet, puhuminen ja osasto ei tehoa. En näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. En halua elää elämää, jossa makaan osastolla sängyssä ja tuijotan kattoon. Mun elämä on jo loppu. Mun ruumis vaan vaeltaa ympäriinsä niinkuin zombie.

Päähäni tuli ensimmäinen iloinen ajatus viikkokausiin. Voisin lähteä tänään. Olin jo aiemmin haaveillut siitä, pukisin päälleni kauniin kesämekkoni, meikkaisin huolella ja kävelisin järven rantaan. Halusin kuolla kauniina. Mutta nyt lämpö ja ilo valtasivat minut aivan uudella tavalla. Nyt se oli päätetty. Nyt se on ohi.

Minulla oli tapaaminen lääkärini kanssa. Hymyilin ja nauroin, menin ilmeisesti lievästi hysteerian puolelle, sillä lääkäri ja hoitajat kysyivät, olinko ottanut jotain aineita. Sanoin vain, että tästä tulee hyvä päivä. Minulla on suunnitelmia illaksi.

Minua pyydettiin täyttämään BDI-testi, sillä edellisellä täytöllä oli tullut 49 pistettä, mutta en pystynyt täyttämään kyselyä siinä mielentilassa. Lääkäri ehdotti, että jäisinkin viikkopaikalle. Menin ensin ihan paniikkiin, tähänkö kaikki suunnitelmat romuttuisivat? Jatkoin kuitenkin illan suunnitelmista hokemista ja lopulta sain luvan kahden tunnin vapaalle.

Söin viimeisen aterian ja lähdin kotiin. Kotona puin uuden kesämekkoni, meikkasin, tein soittolistan kappaleista, jotka halusin vielä kerran kuunnella, ja otin mukaani partaterän. Menin käymään viereisessä rapussa hyvästelemässä parhaan ystäväni A:n ja tämän kissat. A epäili jotakin käytöksestäni, olin niin harvoin niin iloinen, ja kysyi, voisiko hän saattaa minut osastolle. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään rantaan.

Viimeinen kuva yksityiseen mystoryyn snäpissä. "Viimeinen soittolista soi. Olette tärkeitä."

Kävelin rannalla olevalle kivelle kuunnellen musiikkia, ja katselin haikeana maisemaa. Nyt kaikki olisi viimein ohi.

Kännykkä alkoi soida. Muutamakin eri kaveri yritti tavoittaa minua, samoin osasto.

Otin partaterän ja viilsin vasenta rannetta pitkittäin. Useita kertoja. Kukaan ei ollut kertonut, että syvään viiltäminen olisi niin vaikeaa.

Kuulin juoksuaskelia, kun A saapui kivelle. Hän itki ja halasi minua ja otti terän pois kädestäni. Hän tarjoutui soittamaan ambulanssin, mutta tiesin, ettei edes sille ollut tarvetta. En osannut edes tappaa itseäni.

A kääri haavat polvisukallani ja vei minut takaisin osastolle. Joku hoitaja vei hänet kotiinsa ja mun haavat laitettiin kuntoon.

Jouduin puhumaan illan aikana kolmelle eri hoitajalle, vaikka kaikki, mitä halusin oli kuolla. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna tapasin taas lääkärin. Nyt olisi lähdettävä suljetulle. Lääkäri kirjoitti M1-lähetteen viereisen kaupungin suljetulle osastolle ja mulle tilattiin ambulanssi.

Matka oli tällä kertaa yllättävän mukava. Ambulanssin takaosassa kanssani istui ensihoitaja, joka opetti mua käyttämään defibrilaattoria, hengityskonetta ja analysoimaan verinäytteitä. Valitettavasti emme saaneet muovipalikkaa heräämään henkiin.

Jälleen suljetulla. Lääkärejä, hoitajia ja kotiutuminen huoneeseen. Kävin yleisissä tiloissa vain syömässä, muun ajan vietin huoneessani maaten sängyllä ja tuijottaen kattoon. En jaksa tehdä mitään.

Illalla sain itku-ahdistus-hyperventilaatiokohtauksen, ja hoitajani joutui istumaan kanssani tunnin. Sain kaksi rauhoittavaa, mutta kohtaus ei meinannut loppua. Viimein kun sain itkun loppumaan, kävin vain nukkumaan.

Tänään ei ole yhtään sen parempi päivä. Vielä ei ole tullut tunnin kohtausta, mutta en tee vieläkään muuta, kuin itken tai makaan. Oli päivän ensimmäinen varsinainen aktiviteetti kirjoittaa tämä postaus.

Tunnit täällä tuntuvat kuukausilta, kun ei ole mitään intoa mihinkään.

Hoitaja kävi haastattelemassa mua, mutta en oikein osannut vastata mihinkään mitään muuta kuin "ihan sama" tai "en tiedä". Se sanoi, että tällainen käytös todennäköisesti vaan pahentaa tilannetta. Jos musta ei saada selkoa, todennäköisemmin joudun jäämään.

Sinänsä mulle on ihan sama, olenko kotona, avolla, suljetulla, vai erityisvaikeiden tapausten yksikössä, jolla mua nyt uhkaillaan. Olin missä vaan, mä kuitenkin vaan makaisin sängyssä. Toisaalta avolla on tutut nuoret ja hoitajat, joiden kanssa voisin ehkä jopa jutella, ja kun se on kotikaupungissa, voisin saada vieraitakin.

Mutta niin... Sori vaan ettei mulla ole mielipidettä mistään, mutta tässä pisteessä kaikki vaan on mulle ihan sama.

Pilleridarra

Kävin torstaina lääkärissä. Mulle varattiin osastopaikka alustavasti kolmeksi viikoksi. Alkaa huomenna 27.5.

Kokeissa en oo oikeen käyny. Nyt olis viis koetta takana ja yhen oon tehny. Muina päivinä oon vaa käyny koululla näyttää mun uutta psykologintodistusta. Niin aion tehdä huomennakin. "Joo kyllähän mä muuten tulisin tekemään tän integraalikurssin kokeen, mutta asia on niin etten osaa integroida"

Eilen ryypättiin A:n ja sen kavereiden kanssa. Vedin tuplasti tavallisen määrän pillereitä ja sainkin tänään kokea elämäni ekan darran. Heräsin kasilta, itkin ja oksesin kolme tuntia, edes vesi ei pysynyt sisällä. Kävin uudelleen nukkumaan ja heräsin uudelleen neljältä, jolloin uskalsin viimein ottaa buranaa jäätävään päänsärkyyn.

Joo lapset, älkää leikkikö lääkkeillä ja alkoholilla. Tulee pahaa jälkeä.

masennustesti

Vointi on vaan huonontunu ja huonontunu, mutta onko se edes yllätys, onhan nyt toukokuu.

Pahin juttu tällä hetkellä on se, että mun impulssit on pahentunut tosi paljon. Yleensä niitä on ollut noin tunnin tai pari päivässä, mutta nyt niitä on koko ajan. Koko ajan vaan luovemmat ja väkivaltaisemmat ajatukset täyttää mun pään, enkä pysty tekemään yhtään mitään, koska ne blokkaa kaikki muut ajatukset. Hakkaa sun kättä neulalla. Kävele rekan alle. Lyö puukko reiteen. Työnnä kädet ruusupensaaseen. Välillä tottelen niitä. Ne huutaa niin kovaa, etten voi vain jättää niitä huomiotta.

Lähdin tänään kokeesta kesken pois, kun en pystynyt keskittymään ollenkaan, pää oli täynnä itsetuhoisia ajatuksia.

Lamaannuttava masennus, itsetuhoinen ahdistuneisuus ja ylivirittynyt maanisuus on mun ainoat kolme mielentilaa. Kun nauran, nauran mekaanisesti ja ihan liikaa, eikä mulla edes ole hauskaa.

Mun kaikki mielenkiinto kaikkeen on täysin kadonnut. Mä en halua tehdä mitään, mä en jaksa tehdä mitään, enkä pysty tekemään mitään. Enkä usko voivani koskaan parantua. Elämä on tätä. Mä en jaksa tätä enää.

Tänään psykologilla mut laitettiin tekemään masennustesti. 30 pistettä oli siinä vaikean masennuksen raja, ja sain 45 pistettä. Lääkäri katsoo sen testin tuloksia torstaina, katsotaan, tuleeko uutta diagnoosia...

Päivän ainoa hyvä uutinen on se, että sain psykologin kirjallisen lausunnon mun työkyvyn alenemisesta, jonka voin viedä opettajille saadakseni vähän armoa koulujutuista.

En taida nyt jaksaa valittaa enempää. Päivittelen varmaan sitten kun on jotain uutta. Jotenkin mulla on vaan semmonen fiilis et tätä samaa paskaa tulee jatkumaan vielä pitkään.

Yökävely

Viime yönä mä lähdin kävelylle. Kello oli melkein kaks ja lämpötila oli nollissa. Mä kävelin nuorten avo-osastolle ja kävin maahan istumaan sen ulko-ovea vasten. Istuin siinä tunnin kuunnellen musiikkia ja toivoen, että saisin olla siellä sisällä lämpimässä ja puhumassa yöhoitajalle.

Päivät on alkanut mennä taas alamäkeen. Saan useita ahdistuskohtauksia päivässä. Saan niitä vaikeilla tunneilla, kemian labroissa, paikoissa, joissa olen yksin ja kotona iltaisin. On kuin uuden lääkkeen teho olisi yhtäkkiä loppunut.

En voi kertoa kellekään, miten huono olo mulla on. Se on niin epäreilua.

Tänään mulla olisi pitänyt olla psykofyysinen terapia, mutta aika peruttiin. Nyt mua ahdistaa, kun tajusin, että seuraavan kerran mulla on aika ammattilaiselle viikon päästä. Siihen on niin pitkä aika. Haluaisin vain, että saisin olla turvassa paikassa, jossa voisi aina puhua jollekin. Kaipaan osastoa. Se kuulostaa ihan kummalliselta, mutta hei, mähän oon ihan sekasin muutenkin.

Viikonloppusin vedän kännit viinalla ja lääkkeillä, nykyään välillä arkisinkin.

Painon yritän pitää paikallaan, mutta se on ihan helvetin vaikeaa. Mun ei tee yhtään mieli syödä, mä vihaan sitä, kun nälkä lähtee. Siks syönkin yleensä yhden kaloripitoisen aterian päivässä (800-1000kcal), jotta voin olla tyhjä koko muun päivän. Vihaan mun kehoa, vihaan ruokaa. Joka kerta kun syön, haluaisin vaan oksentaa.

Ja tiedän, että tätä oloa mun pitää kestää vielä kuukausia. Kuukausiin en voi kertoa totuutta, enkä saada apua.

Itsetuhoiset ajatukset täyttää mun pään ja mä pelkään niitä. Joku päivä en voi enää vastustaa.

Parempi jakso?

Mun uudet iltalääkkeet on toiminut tosi hyvin. Aloin käyttää niitä viime perjantaina ja sen jälkeen mua ei oo ahdistanut yhtään. Oon ollu ilonen ja virkeä, oon opiskellut ja siivonnut ja tehnyt asioita.

Mutta nyt tunnen taas ahdistuksen alkavan. No, olihan tuo viisi päivää pisin hyvä jakso varmaan puoleen vuoteen.

Mua ahdistaa taas. Haluaisin laihduttaa, todella haluaisin. Mua ei huvita syöminen ollenkaan ja aina kun syön, haluaisin oksentaa. Mutta sain viimeisen tilaisuuden. Jos näytän toukokuussa olevani kunnossa, saan jäädä omaan kämppääni. Viimein selkeä ja konkreettinen päätös, mutta se ahdistaa myös. Nyt en todellakaan voi laihtua.

Lisäksi on mun parisuhde... Se menee huonommin ja huonommin. Tänään meillä on ollut taas uusi iso riita. En haluaisi luopua tästä, mutta suunta ei näytä kääntyvän.

Mä vaan toivoisin, että mä olisin 18 ja saisin päättää omista asioistani. Ja mä toivoisin, että lääkkeet alkais taas toimia.

Aamupaino 57,2kg