Kipusin 49,9 kilosta 54 kiloon, laihduin 52 kiloon takaisin. Jälleen siinä lukemassa. Kirottu 52 kilos. Kokonaisuus ei muutu, mutta jotkin pienet asiat tuovat mulle iloa. Jos saisin lisää tällaisia hetkiä mun elämään, voisin jopa laihtua.
Perjantaina olin päivällisaikaan yksin kotona, joten päätin lavastaa ihan kunnolla syömisen. Jotenkin olin ihan innoissani, kun kaadoin paistinpannulle vähän öljyö ja lämmitin hetken, sotkin öljyllä lautasen ja ruokailuvälineet, kaadoin tilkan maitoa lasin pohjalle, rikoin kaksi kananmunaa vessanpönttöön ja heitin kuoret bioon. Sata merkkiä syömisestä, vaikken ollut syönyt. Tietysti mulle tuli huono omatunto ruoan hukkaamisesta mutta kahta pahempaa hukkaahan se ois ollu jos mä oisin syöny ne. Sen lisäks et ne katoaa kaapista, oisin yrittäny saada niiden kalorit katoomaan myös musta, ja ne ois jättäny viel huonon fiiliksenkin.
Tänään syötiin paljon kaikkea vappuruokaa ja oon ihan täynnä. Mietin äsken, että taidan oikeesti saada enemmän mielihyvää ja pidemmäksi aikaa, kun nään mun lonkkaluut tai vaa'an numero on aamulla tippunut, kuin suklaapala suussa. Testasin ja laitoin palan suklaata suuhun. Kun oikein mietin, sain suklaan maistumaan lähinnä rasvaiselta ja halvalta. En oo ikinä ennen ajatellu jo suklaa suussa että hyi, onpa pahaa. Jos tää ois edistystä, tää ainakin vahvistaa kerrankin yhtä mun lempi thinspo-lauseista: Ruoka tuo mielihyvän hetkeksi, mutta kaduttaa loppupäivän. Paasto tuntuu pahalta päivän, mutta hyvältä loppuelämän.
Tein itelleni neljä thinsposivua, joita yritän katsella jos tekee mieli ruokaa. Niihin liimasin mun lempi thinspokuvia, kirjoitin thinspolauseita ja -biisien sanoja. Jotenkin konkreettiset sivut toimii paremmin kuin nettisivut. Voin ehkä jossain vaiheessa laittaa tänne kuvat niistä.
Joo, tiiän, oon tosi ahkera keksimään sääntöjä joita en noudata viikkoa pidempään, mutta silti, tän viikon tää on toiminu: pakollisten ruokien lisäksi joka päivä saa syödä korkeintaan 200kcal. Kuulostaa ehkä paljolta, mutta "pakollisia" ruokia kun arkiviikolla on vaan kaks päivällistä, niin ei se oo kovin paha, muutenkin kun pidän melkeen joka viikko 1-2 paastopäivää. Ärsyttää tää vappu kun menee yks hyvä vähäkalorinen maanantai hukkaan, mutta keskiviikkona sit paastoon taas.
sunnuntai 30. huhtikuuta 2017
lauantai 15. huhtikuuta 2017
Haluan mörköjä täyttämään tyhjyyden
Mun päässä on pyöriny tänään aika synkkiä ajatuksia. Oon kattonu 13 reasons why -sarjaa ja jutellu joidenkin ihmisten kanssa ja saanu niistä kaikenlaisia ajatuksia...
Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.
Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.
Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.
Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?
Kukaan ei oikeesti tunne ketään. Niin surullista kuin se onkin, me ei tiedetä edes meidän parheista ystävistä edes jäävuoren huippua. Tässä lähiaikoina oon saanukin ihan yllättäen kuulla tosi monen mulle tärkeen ihmisen voivan huonosti ilman et oon tajunnu sitä yhtään. Mä luulin et mä tunsin ne. Mut liian harvoin oon kysyny miten oikeesti menee. Liian harvoin ne on puhunu totta. Ja enhän mäkään puhu totta. Kukaan ei tunne muakaan. Yks surullinen juttu täs on se et muistan viel joskus vuosi sitten kun yks mun ystävä yritti selittää mulle ettei kukaan ymmärrä sitä yhtään ja ajattelin vaa et se on ylidramaattinen, mut nyt tajuun sitä. Silläkin oli kai tämmönen hetki tajuta se.
Pelottaa ees puhua kellekään ku ei voi tietää, miten se vaikuttaa niihin. Tiiän, etten oo kauheen mukava ihminen, joten varmasti loukkaan muita paljon useemmin ku ne antaa ymmärtää. Se on vaan niin pelottavaa.
Mulla on koko ajan hämmentävä tunne. Tavallaan mietin tämmösii synkkii juttui ja oon aika vakaval tuulel. Mut en mä sillee oo niin masentunu ku toisinaan. Ei tee mieli viillellä tai itkeä tai mitään. Mut joku outo ääni mun päässä sanoo että olisi helpompaa jos masentais ihan kunnolla. Tää välitila on niin hämmentävä, eikä tästä oikeen voi valittaakaan kellekään. Jos mua oikeesti masentais, voisin mennä juttelee vaikka koulukuraattorille, mut nyt en voi mitenkään, kun tiedän niin monilla olevan pahempiakin ongelmia. Tiedän, että on ihan älytöntä toivoa voivansa huonommin. En mä tavallaan sitä halua. Tai ainakaan mä en halua, vaan se joku outo osa mua. En vaan tiedä, miten pääsen parempaankaan suuntaan. tuntuu jotenkin helpommalta, jos tulis vaan joku romahdus, sit saisin apua ja voisin paremmin taas. Jotenkin tää välitila, tätä on vaikee selittää, vaikee käsitellä, vaikee päästä eteenpäin mihinkään suuntaan. Niinkun tyhjä kammio, jossa oot ihan yksin. Ei periaatteessa mee huonosti, muttei hyvinkään. Haluisin jostain syystä sinne kammioon mörköjä, jotta joku tulis auttamaan ja ajais ne pois ja täyttäis sen kammion ihmisillä ja hyvillä asioilla.
Mun ei tee mieli viillellä, ei sillee niinkun joskus kun ahdisti. Mut samalla mietin sitä. En kuitenkaan enää ees mieti, niinkuin yleensä mietin. Ajatuksetkin ajattelen täältä tyhjästä kammiosta käsin. Etäältä. Niinkuin jonkun muun näkökulmasta. Ja ajattelen viiltelyäkin noin ihan teoreettisesti, pohdin, pitäisikö taas vaihteeksi, mitä, jos fyysinen kipu auttaisi tyhjyyteen, voisiko viillosta ihossa vuotaa sisäänikin jotain tunnetta?
perjantai 7. huhtikuuta 2017
Viidenkympin paremmalla puolella
Nyt on menny ihan loistavasti laihdutuksen suhteen. Onnistuin viimein 48h paastossa, ja olinkin siinä vielä pari tuntia ekstraa syömättä, yhteensä 57,5h. Laihduin kahessa päivässä 3,2kg mikä on paljon enemmän kun odotin, eli olin tänä aamuna nelosilla alkavissa luvuissa. Jee! Tätä on odotettu! Oon niin innoissani, viimein tää onnistuu. Tiedän, että todennäköisesti lihon huomiseksi, koska paaston jälkeen kalorit kolminkertaistuu (?) mutta kai sitä nyt ainakin kilo, puolitoista jää sitä muutosta. Viikonloppu pelottaa vähän... Lauantaina voin ehkä syödä kalorirajan mukaan tai jopa alle, koska menen yhteen tapahtumaan, ja voin väittää perheelle syöneeni siellä. Sunnuntaina ei ole kuitenkaan mitään turvaa.
Sallin siis paastolla itselleni veden, teen, purkan ja zero kokiksen, jota tosin tällä kertaa en juonut. Söin kuitenkin yhden valkosipulinkynnen, koska luin netistä, että se ja sitruunamehu kiihdyttävät aineenvaihduntaa ja rasvanpolttoa tai jotain... Valkosipulinkynnessä oli laskujeni mukaan vähemmän kaloreita kuin purkassa, joten en laskenut sen katkaisevan paastoa, muutenkin kun en syönyt sitä halusta tai nälästä vaan nimenomaan laihdutusta auttamaan. En lenkkeillyt paaston aikana, koska pelkäsin, että sitten ratkean syömään, mutta tein kyllä lihaskunnot iltaisin.
Oletin jotenkin, että paasto ois vaikuttanu muhun voimakkaammin, muuta mulla ei ollu muuta ku vähän heikotusta, varsinkin kun nous seisomaan, välillä vähän kylmä (tai sit mul on vaa liian vähä päällä) ja aamuisin heräsin oudon aikasin ja ehkä vähän kylmänhikisenä. Muuten siis ihan hyvä olo.
Tänään söin siis aamupalaksi rasvattoman rahkan, jossa oli 75kcal ja illalla syön todennäköisesti päivälliseksi lautasellisen kesäkeittoa, jossa on ehkä joku 250-300kcal.
En keksi nyt oikein muuta kirjoitettavaa... Lähden ehkä kohta kaupungille mun siskon kanssa, vaikka ei mulla oo oikeen rahaa kun säästän, mutta aina on kiva katella vaan. Onneks vältän kahvilakäynnit sanomalla, et oon herkkulakossa.
Sallin siis paastolla itselleni veden, teen, purkan ja zero kokiksen, jota tosin tällä kertaa en juonut. Söin kuitenkin yhden valkosipulinkynnen, koska luin netistä, että se ja sitruunamehu kiihdyttävät aineenvaihduntaa ja rasvanpolttoa tai jotain... Valkosipulinkynnessä oli laskujeni mukaan vähemmän kaloreita kuin purkassa, joten en laskenut sen katkaisevan paastoa, muutenkin kun en syönyt sitä halusta tai nälästä vaan nimenomaan laihdutusta auttamaan. En lenkkeillyt paaston aikana, koska pelkäsin, että sitten ratkean syömään, mutta tein kyllä lihaskunnot iltaisin.
Oletin jotenkin, että paasto ois vaikuttanu muhun voimakkaammin, muuta mulla ei ollu muuta ku vähän heikotusta, varsinkin kun nous seisomaan, välillä vähän kylmä (tai sit mul on vaa liian vähä päällä) ja aamuisin heräsin oudon aikasin ja ehkä vähän kylmänhikisenä. Muuten siis ihan hyvä olo.
Tänään söin siis aamupalaksi rasvattoman rahkan, jossa oli 75kcal ja illalla syön todennäköisesti päivälliseksi lautasellisen kesäkeittoa, jossa on ehkä joku 250-300kcal.
En keksi nyt oikein muuta kirjoitettavaa... Lähden ehkä kohta kaupungille mun siskon kanssa, vaikka ei mulla oo oikeen rahaa kun säästän, mutta aina on kiva katella vaan. Onneks vältän kahvilakäynnit sanomalla, et oon herkkulakossa.
maanantai 3. huhtikuuta 2017
Mihin voi enää luottaa?
Upeaa, tajusin vasta pari päivää sitten, että meidän vaaka on rikki. Oon kohta vuoden punninnu itteni sillä päivittäin, ja nyt vasta tajuun et se näyttää mitä sattuu... Tajusin sen, kun mokoma väitti mun lihoneen puol kiloo muutamassa tunnissa, joiden aikana en ollu syöny tai juonu. Kokeilin monta kertaa, 52,4kg, 51,9kg, 52,1kg, 51,5kg... Joka kerta eri luku. En voi enää kunnolla luottaa tohon. Noh, joka tapauksessa sen tiedän, että viikonloppu meni ihan päin mäntyä ja paino on nyt suunnilleen 52,8kg (wihii, sain sen luvun kolmesti peräkkäin, joten luotan siihen aika paljon)
Taas kerran kasailin itselleni kivoja sääntöjä rikottavaksi... Yritän nyt laihtua kilon viikossa, niin ei menisi kuin pari kuukautta, niin olisin tavoitepainossa (ei tuu onnituu). Kalorirajat on arkisin 500kcal ja viikonloppusin 1000kcal (eikä tuokaan sen pahemmin). Yritän käydä lenkillä neljä kertaa viikossa (luistan varmaan jo ekan tilaisuuden tullen). Ja viimenen, juttu, joka vois jopa onnistuu on jokailtainen pieni treeni. Ei oo pitkä, eikä varmaan polta just yhtään, mut tuntuu sentään et tekee jotain. Treeni on 50 istumaannousua, 25 ylävatsan istumaannousua, 25 sellasta vatsalihaspolkua, 25 kyykkyä ja 20 sivuvatsalihasliikettä (haha en tiiä noiden liikkeiden oikeita nimii). Ton vatsatreenin oon onnistunu tekee jo kolmena iltana peräkkäin ja siihen kun menee joku pari biisiä ja teen sen omassa huoneessa ennen nukkumaanmenoa niin se ei sillee oo hankalaa tällaselle laiskurillekaan.
Tää päivä meni aika hyvin. Jaksoin kaheksan tunnin koulupäivän ja päälle neljä tuntii kerhon vetämistä pikkusille, mistä puolet oli "ylitöitä" kun jouduin tuuraa toisessa kerhossa. Kävin juoksemassa 6,5km ja söin kalorirajan mukaan.
murot 200kcal
juustoviipale ja leivänmuruja 50kcal
juustoleipä 200kcal
lenkki -380kcal
=70kcal
Pyöristin varmuuden vuoks reilusti, noi murotkin kun esim oli lesemuroja ja otin vaan puol kuppii. Lasken vaa mielummin yläkanttiin ku syön vahingos liikaa.
Sit se puoli, mikä ei tänää mennykää ihan putkeen... Vanha ystäväni ahdistus palasi viikonloppuna enkä pysty taaskaan puhumaan mun ystäville. Yks niistä on ollu mulle vihanen yli viikon, mä en ees tiiä mistä, mut se ei vastaa ollenkaan. Muille mä en oo laittanu melkee yhtää viestii pariin päivään. Vastaan vaa "joo" jos joku kysyy onks kaikki hyvin... Tuntuu vaan siltä, etten ansaitse niiden ystävyyttä. En osaa auttaa ja tukee niitä kun ne tarvii... Sen sijaan valitan kaikesta ja aiheutan itse itselleni lapsellisia ongelmia. En haluu huolestuttaa niitä, mut en vaan tunne olevani tarpeeksi hyvä niiden ystäväksi.
Taas kerran kasailin itselleni kivoja sääntöjä rikottavaksi... Yritän nyt laihtua kilon viikossa, niin ei menisi kuin pari kuukautta, niin olisin tavoitepainossa (ei tuu onnituu). Kalorirajat on arkisin 500kcal ja viikonloppusin 1000kcal (eikä tuokaan sen pahemmin). Yritän käydä lenkillä neljä kertaa viikossa (luistan varmaan jo ekan tilaisuuden tullen). Ja viimenen, juttu, joka vois jopa onnistuu on jokailtainen pieni treeni. Ei oo pitkä, eikä varmaan polta just yhtään, mut tuntuu sentään et tekee jotain. Treeni on 50 istumaannousua, 25 ylävatsan istumaannousua, 25 sellasta vatsalihaspolkua, 25 kyykkyä ja 20 sivuvatsalihasliikettä (haha en tiiä noiden liikkeiden oikeita nimii). Ton vatsatreenin oon onnistunu tekee jo kolmena iltana peräkkäin ja siihen kun menee joku pari biisiä ja teen sen omassa huoneessa ennen nukkumaanmenoa niin se ei sillee oo hankalaa tällaselle laiskurillekaan.
Tää päivä meni aika hyvin. Jaksoin kaheksan tunnin koulupäivän ja päälle neljä tuntii kerhon vetämistä pikkusille, mistä puolet oli "ylitöitä" kun jouduin tuuraa toisessa kerhossa. Kävin juoksemassa 6,5km ja söin kalorirajan mukaan.
murot 200kcal
juustoviipale ja leivänmuruja 50kcal
juustoleipä 200kcal
lenkki -380kcal
=70kcal
Pyöristin varmuuden vuoks reilusti, noi murotkin kun esim oli lesemuroja ja otin vaan puol kuppii. Lasken vaa mielummin yläkanttiin ku syön vahingos liikaa.
Sit se puoli, mikä ei tänää mennykää ihan putkeen... Vanha ystäväni ahdistus palasi viikonloppuna enkä pysty taaskaan puhumaan mun ystäville. Yks niistä on ollu mulle vihanen yli viikon, mä en ees tiiä mistä, mut se ei vastaa ollenkaan. Muille mä en oo laittanu melkee yhtää viestii pariin päivään. Vastaan vaa "joo" jos joku kysyy onks kaikki hyvin... Tuntuu vaan siltä, etten ansaitse niiden ystävyyttä. En osaa auttaa ja tukee niitä kun ne tarvii... Sen sijaan valitan kaikesta ja aiheutan itse itselleni lapsellisia ongelmia. En haluu huolestuttaa niitä, mut en vaan tunne olevani tarpeeksi hyvä niiden ystäväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)