(Hei, elän nyt tosi sekavaa aikaa joten halusin vaan tehdä siitä aihepostauksen. Vikat kirjoitukset alkavat parin päivän päästä, kun ne on ohi, koitan tehdä informatiivisemman postauksen)
Jo sinä päivänä kun A kuoli, tiesin, että se tulisi erottamaan mun aikakäsityksen. Aika, jossa A on hengissä ja aika, jossa ei, kaksi erillistä elämää.
Mutta oli syynä nyt koronan aiheuttama eristäytyminen muusta maailmasta tai masennus, ajattelin tänään aikaa ja pelästyin sitä, miten sirpaleinen koko mun elämä mun päässä nykyään on.
Se lähti siitä kun taas kerran ajattelin, että 2021 on ensi vuonna. On jo maaliskuu mutta en vieläkään tiedä mikä vuosi on. En mä kyllä luule myöskään että olisi yhä 2020, ihan kuin siitä välistä puuttuisi joku vuosi.
Kaikki tapahtumat mun elämässä tuntuu olevan yhtäkkiä irrallisia, vääristyneet mikä mihinkin mittasuhteisiin, jotkin tuntuvat ikuisuudelta, toiset lyhyiltä ajanjaksoilta tai ei ollenkaan mun muistoilta, jonkun muun elämältä, unelta.
Kun näen sään muuttuvan ulkona keväiseksi, ihmettelen, että eihän vielä voi olla kevät. Talvi on ollut niin lyhyt. Mutta yhtä aikaa viime syksystä on ikuisuus. Viime kesästä puhumattakaan. Tuntuu, kuin tulisin joka vuodenaika uudeksi ihmiseksi. Ei tarvita kuin pari kuukautta, ja alan tuntea itseni irralliseksi vanhoista teoistani, reaktioistani ja tunteistani.
Niin, A ja vanha lukio tuntuvat ihan toiselta elämältä jo nykyään. Olen muuten hyvissä väleissä sen aikaisen poikaystäväni P:n kanssa, en muista olenko ikinä maininnut. Juttelemme puhelimessa noin kerran viikossa. P opiskelee nykyään unelmayliopistossaan, mutta on yhä masentunut. Jutteleminen hänen kanssaan tuo outoja flashbackeja vanhaan lukioon. Se tuntuu oikeasti kuin unelta tai joltain tv-sarjalta. En mä elänyt sitä elämää. Kaikki ne osastosotkut ja ryyppyreissut.
Mutta niin, lähimenneisyyskin vääristyy. En tiedä mikä vuosi on, tai kuukausi. Viimeiset kirjoitukset lähestyivät ensin niin nopeasti, mutta nyt kun jäljellä on alle viikko, iski totaalinen väsymys ja masennus, eikä aika enää liiku lainkaan, tämä on jo viides torstai putkeen, vannon. Ja saatan nukkua kuusitoista tuntia putkeen, tai sitten en saa unta lainkaan, kuin mun kehokin haluaisi osallistua mun ajantajun sotkemiseen.
Epämääräistä sumua, edessä ja takana. Välillä tulevaisuutta ei näy lainkaan. Välillä haluan nukkua ikuisesti, välillä haluan lopettaa lukion kesken viimeisten viikkojen. Tää on kai masennus ja burnout, niin V sanoo. Hoitokontakti katkolla viidettä kuukautta. Enkä koskaan tiedä kun herään, onko eilinen vai kuukauden päästä, ja minä vuonna?
