Tuntuu, että kaikki luisuu taas irti kontrollista. Tiedän kyllä aiheuttajan, stressi kirjoituksista. Silti aina ärsyttää, että mielenterveys sanoo sopimuksensa irti aina tärkeiden kirjoitusten alla.
V oli vähän allapäin viime kuussa. Siitä tuntui, että elämä on tylsää, minkä olen huomannut olevan yleinen koronatilanteen oire nuorilla. Halusin piristää sitä ja suunnittelin meille reissun Rovaniemelle.
Pari viikkoa sitten lähdettiin. Rovaniemellä oli varattu mökki viideksi yöksi ja mä olin suunnitellut paljon tekemistä.
Olin ratissa jossain ennen Oulua. Tie oli liukas ja alkoi hämärtyä. Satasen rajoitus, edessä ajoi aura-auro ehkä neljääkymppiä. Näin monen auton ohittavan auran. Tie oli leveä eikä vastaan tullut ketään. En ohita lähes koskaan sillä pelkään sitä, mutta neljääkymppiä satasen alueella ei huvittanut ajaa. Vaihdoin kaistaa ja totesin V:lle, että en tykkää ohittamisesta ja mua pelottaa. Painoin kaasua, että pääsisin ohi ennen kuin vastaan tulisi joku. Olin palaamassa omalle kaistalle, kun keskivalli olikin liukas.
Auto lähti vetämään siksakkia ja lopulta alkoi pyöriä ympäri jäisellä tiellä. Se oli yhtä aikaa silmänräpäys ja ikuisuus. Lopulta kaikki kävi nopeasti, vaikka ehdin oikeastaan ajatella paljonkin. En nähnyt muuta liikennettä koska pyörimme, mutta tiesin ainakin takana olevan aura-auton. Vaikutti vaaralliselta jäädä siihen, ja jotenkin puolitietoisesti päätin, että on turvallisempaa ajaa pellolle kuin mahdollisesti törmätä autoihin.
Rationaalisen ajattelun rinnalla oli toinen polku. Mitä tässä käy? Eikai tää näin pääty? Mitä jos V:tä sattuu? Mä oon aina pelänny ajavani kolarin vielä joku päivä.
Sitten auto oli pellossa. Perä edellä, vastaantulevien kaistan yli. Katsoin V:tä ja kysyin onko se kunnossa. Se vastasi joo ja näyttikin ihan ehjältä. Muakaan ei ollut sattunut. Pellolla oli metri lunta, eikä auto ollut osunut mihinkään.
En tiennyt mihin hittoon soittaa. Mitään ei ollut tapahtunut, mutta auto oli syvällä hangessa, eikä sitä voisi ajaa sieltä pois. V ehdotti, että soittaisin poliisille, mutten nopealla etsinnällä löytänyt poliisin numeroa (onko sellaista edes olemassa?). Soitin hätäpuhelun, kun en muutakaan keksinyt, mihin ei-vakavat onnettomuudet raportoidaan?
Nousin autosta ja hain takakontista lapion. Täytyi lapioida jonkun verran, ennenkuin V pääsi ulos kenollaan olevasta autosta. Palokunta, poliisi ja ambulanssi saapuivat paikalle. Palokunta veti auton penkasta, poliisi puhallutti mut ja antoi sakot liikenteen vaarantamisesta, ensihoitajat tekivät tarkastukset mulle ja V:lle. Kummallakaan ei ollut naarmun naarmua, eikä edes oltu shokissa. Päästiin jatkamaan matkaa mukana vain suositus pysähtyä syömään alhaisen verensokerin takia.
Mulla on joku kompleksi esittää vahvaa. Mä olin se, joka jatkoi ajoa, sanoin ettei haittaa yhtään. Loppumatka oli oikeasti todella raskas. Mua ahdisti niin paljon, että kädet puutui ratin puristamisesta tunnottomiksi ja itkin puolet ajasta äänettömästi.
Rovaniemellä oli hauskaa. Käytiin kävelyillä vaaroilla, syömässä ravintoloissa, laskettelemassa, tiedekeskuksessa, kokeilemassa avantouintia ja kylpylässä. Illat vietettiin tilavassa mökissä, saunottiin, juotiin drinkkejä ja katsoin kun V soitti kitaraa. Oli mulla siis hauskaa, mutta oikeastaan se oli vika ilta Rovaniemellä, kun tää kausi alkoi.
En ole viettänyt kenenkään kanssa varmaan koskaan aikaa noin pitkään kahdestaan. V ei ollut se, joka mua alkoi ärsyttää vaan minä. En kestänyt itseäni, jokainen asia mitä sanoin tai tein, alkoi ärsyttää mua. Viimeisenä iltana en puhunut melkein ollenkaan, koska kaikki mitä sanoin, oli musta tyhmää.
Kotiinpaluuta seuraavat päivät ja viikot tilanne on vaan pahentunut. Itken taas joka päivä, kirjoitan pitkää listaa asioista, jotka mua ahdistaa ja toista mun vioista. Siitä on aikaa kun mulla viimeksi on ollut näin vahvaa vihaa itseä kohtaan, niin pitkään ulkoiset vastoinkäymiset on vienyt kaiken huomion.
Opiskelen kaiken ajan minkä pystyn. Se on aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä pitäisi, mutta aivan liikaa siihen mitä kestäisin. Välillä itken silkkaa uupumusta ja riittämättömyyttä koulun suhteen. Välillä itken painon tai syömisten takia. Välillä siksi, että mua pelottaa mun läheisten puolesta, isä juo taas paljon ja moni on pahasti masentunut. Välillä itken, kun tuntuu etten ole hyvä missään mistä välitän, enkä osaa tehdä mitää oikein (edes noudattaa lakia ilmeisesti). Työt on raskaita ja mua ahdistaa. Rahat on loppu kun oon ahminut ne kaikki. Sosiaalinen energia ei tunnu palautuvan lainkaan, en vastaa viesteihin enää lähes kellekään. Tänä vuonna olen ollut varmaan alle kymmenellä oppitunnilla.
Ja joo, on mua ennenkin ahdistanut, mutta tää on eka kerta, kun uusien lääkkeiden jälkeen mulle tulee oikeasti syviä ajatuksia. Tuntuu, etten jaksa enää ollenkaan, katkean kohta. Ajatus jatko-opinnoista tai töistä ei houkuttele ollenkaan. Kaikki mitä haluaisin olisi nukkua. Tiedän, että varmaan kun kirjoitukset on ohi, nään taas tulevaisuuden, mutta on vaikeaa löytää opiskelumotivaatiota kun kyseenalaistaa koko elämisen idean.
Viime päivinä pari viikkoa kytenyt teema nousi esiin. Ulosajossa ei tapahtunut mitään, mutta olisi voinut. Se oli täysin mun vika koko tilanne. Mitä, jos olisin aiheuttanut V:n loukkaantumisen tai kuoleman? Syyllisyys on alkanut painaa paljon, oli vain hyvää tuuria ettei mitään käynyt, ei mun toiminnan seuraus. En tiedä, ymmärrättekö, miksi tää painaa mua, vaikka mitään ei tapahtunut. Tää on kuitenkin mulle enemmän kuin jossittelua, toinen vaihtoehto kun olisi yhtä hyvin voinut tapahtua. En halua enää ajaa autoa niin, että kyydissä on joku. En voi enää vaarantaa muita ihmisiä.
Lopuksi, musta tuntuu että kirjoitan liian pitkiä tekstejä. Pääsyy tekstien venymiselle on kun jostain syystä tykkään tehdä tarkkaa, vähän kaunokirjallisen tyyppistä tapahtumakuvausta. En tiedä kyllästyttääkö se teitä mutta en oo tosiaan päässyt kuukausiin puhumaan mun hoitokontaktille niin mm. oikeudenkäynnin ja tän ulosajon oon käsitelly oikeestaan vain täällä. Mulla kesti kauan saada aikaan kirjotettua tää, ei mun energiat meinannu riittää tähänkään.
