Kaikki on yhä hyvin. Tai jopa päivä päivältä paremmin. Ainoa asia mikä vaivaa, on se, että olen ollut todella väsynyt aamuisin ja on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että myöhästyn koulusta. Ehkä Lamictal vähän väsyttää minua, mutta yritän etsiä parhaillani jotain konstia saada itseni aamuisin ylös, ja nyt kun minulla on enemmän voimia, uskon kyllä löytäväni sellaisen. Ehkä kirkasvalolamppu auttaisi?
Deittailu on vaihtunut seurusteluksi, joten alan kutsua uutta poikaystävääni nimellä V. Kaikki tuntuu menevän meillä tosi hyvin, toki mua pelottaa tietyt asiat tulevaisuudessa, mutta kerron niistä kohta. Olin viikonloppuna yötä V:n luona, ja se oli niin ihanaa, en voinut kuvitella kykeneväni mihinkään tällaiseen näin pian. Oltiin suunniteltu perjantaille paljon kivaa ohjelmaa, käytiin kiipeilemässä boulderpajalla, syömässä subilla, shoppailemassa ja baarissa yksillä. On tosi upeaa, miten V haluaa tehdä mun kanssa kaikenlaista uutta ja jännää, eikä vaan aina joko kahville tai baariin, kuten musta tuntuu, että useimmat ihmiset haluavat.
Lauantaiksi ei oltu edes suunniteltu mitään, mutta keksittiin extempore kaikenlaista. Pidettiin brunssia ja lähdettiin käymään V:n mökillä. Illalla se opetti mua pelaamaan lempivideopeliään ja näytti mulle musikkia, jonka oli säveltänyt veljensä ohjelmoimaan peliin. V on ihan monitaituri, on vaikea edes käsittää, miten se voi olla kaikessa niin hyvä. Se piirtää, soittaa kahta instrumenttia, tekee musiikkia, urheilee päivittäin, on kiinnostunut kulttuurista...
Tää teksti tuntuu nyt kyllä tosi imelältä, anteeksi siitä. On vain niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen ollut oikeasti ihastunut johonkuhun - ja siis vielä ihmiseen, joka haluaa myös minut.
Tulevaisuudessa on kuitenkin tiettyjä uhkakuvia, mutta niin kai jokaisessa suhteessa. Tuntuu vähän aikaiselta miettiä niitä, mutta kuuluu mun luonteeseen huolehtia asioista jo kuukausia ennen kuin niistä tulee oikeasti ajankohtaisia. Ja tää on vielä niin alussa, että voi olla, että mietin ihan turhaan, ja suhde päättyy jo ennen kuin varsinaiset ongelmat alkavat, mutta toivon todella, ettei niin käy. Vaikka alettiin aika nopeasti seurustelemaan V:n kanssa, se vaikuttaa ihmiseltä, josta haluaisin oikeasti pitää kiinni.
Mutta niin. V on hyväksynyt mun menneisyydessä kaiken, mistä olen tähän saakka kertonut. Olen maininnut olleeni osastolla ja nuorisokodissa, kerroin A:n menettämisestä, isän sairauksista, mun diagnooseista, itsemurhayrityksistä ja viiltelystä, joka alkaa sekin onneksi olemaan historiaa (Olin 3 kuukautta kuivilla, ja vaikka retkahdin kerran lokakuun alussa, on siitäkin nyt yli kuukausi, joten ehkä sekin alkaa loppua?!). Mutta niin hyvin kuin V kaiken ottaakin, mua silti pelottaa, kuinka paljon lisää se voi hyväksyä. V ei vielä tiedä poliisijutusta, enkä ole siitä ihan pian kertomassakaan, en ole saanut avattua sitä vielä edes tämänhetkiselle hoitokontaktilleni. Eikä V tiedä syömisvammailusta. Se on isoin varjo mikä mun yläpuolella leijuu, kaikkine salaisuuksineen. Jos kertoisin, että olen joskus sairastanut anoreksian, se varmasti hyväksyisi, sillä tasolla kaikki muutkin mun läheiset asiasta tietää, mutta entä jos alankin laihtua taas kunnolla? Mitä se silloin tekisi? Meillä meni P:n kanssa poikki lähinnä juuri sen takia, että mun mielenterveysongelmat tuli väliin, mä en jaksanut P:tä, eikä P osannut reagoida oikein muhun. Miten V reagoisi? Pelottaa edes ajatella, mutta tää on ainut, mistä en haluaisi luopua. Olen lopettamassa tupakointiakin V:n takia, mutta että lopettaisin syömisvammailun, ainoan asian, mikä pysyy mun rinnalla kaikkien koettelemuksien läpi?
Nyt kun syömisestä puhutaan, niin se on siis (mun mielestä) mennyt hyvin viime aikoina. Kirjoitusten loputtua paino oli jotain 55,6kg, koska olin päättänyt syödä kunnolla, ettei tulokset kärsi. Halloweenista huolimatta paino putosi lokakuussa monta kiloa. Olen syönyt noin 800 kaloria päivässä, kävelly 5000-10 000 askelta ja liikkunut muutenkin vähän enemmän. Perjantaina paino oli 51,6kg, tänään 52,1kg, koska olin tosiaan viikonlopun V:n kanssa, mutta eiköhän se taas kohta laske. Alipainon puolella siis ollaan jälleen parilla kilolla. Jippii, sanon minä, mutta jossan pääkopan takana toinen ääni kysyy, haluanko vaarantaa kaiken jälleen tämän vuoksi, parantuneen voinnin, viimeiset kirjoitukset ja uuden parisuhteen?
Mutta vielä loppuun positiivista, ettette nyt luule, että vointi olisi taas huonontunut (ei siis ole, vaikka vähän huolehdinkin asioista!). Järjestin lokakuun lopussa siellä ryhmässä, missä olen töissä halloweenjuhlan. Se oli tosi iso rutistus, mutta saatiin se kunnialla maaliin, ja kaikki viihtyivät tosi hyvin! Tulin myös ajatelleeksi, että voisin pitää vielä omat jälkihalloweenit, ettei tämä juhlakausi lopu liian pian. Olen viime viikkoina elvyttänyt vanhoja ystävyyssuhteita, mistä olen erityisen iloinen (etenkin koska monet unohtavat ystävät uuden parisuhteen alkaessa, mutta minulle on käynyt toisin päin). Pidänkin siis parin viikon päästä pienet juhlat, mihin kutsuin muutaman ystävän ja V:n. Siisti, koristeltu kämppä, kaikkea kivaa halloweenteemaista ruokaa, ystäviä, vähän viiniä, pelailua, tutustumista... Siitä tulee mahtava ilta.
