Unet

En oo saanut kirjoitettua. En tiedä, miksi. Nyt on pakko, ettei kynnys kirjoittaa nousisi enempää.

Pääsiäinen. Juhlat on ihmisille vaan tekosyy syödä itsensä kipeiksi. Eihän niissä ole mitään muuta pointtia. Olin pääsiäisenä äidin luona, ja lihoin tietysti. Ja se jäi jotenkin päälle. Karanteeni ei olekaan mulle hyvää aikaa laihduttamiseen. En uskonut sen muuttavan paljon mun elämää, mutta jotenkin se, ettei nää ketään, opettajia, harrastusten vetäjiä, silti lisäsi mun yksinäisyyttä. Oon käynyt joka päivä porukoilla, etten olisi yksin mun päässä. Ja syönyt siellä.

Onneksi oon saanut purettua mun muita addiktioita. Siitä saakka, kun muutin tähän asuntoon, oon juonut varmaan puolitoista litraa zero colaa päivässä. Lopetin sen, koska se kävi kalliiksi. En ole juonut kokista nyt yli viikkoon. Olen myös alkanut vähentää tupakointia. Sekin on kallista. En tiedä, lopetanko kokonaan, mutta poltan nyt kaksi päivässä, kohta vaihdan yhteen.

Ja on karanteenissa sekin hyvä puoli, ettei tule poissaoloja. Mun mieliala on nyt niin huonoa, että olisin tuskin päässyt joka päivä kouluun, jos sitä ei voisi hoitaa kotoa. Väsyttää ja ahdistaa, masentaa. Koko ajan.

En muista, oonko kirjoittanut siitä, mutta oon alkanut syyttää itseäni A:n kuolemasta. Tiedän kyllä, ettei se ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta on asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. A olisi tarvinnut jonkun iloisen ihmisen rinnalleen. Joka luo uskoa tulevaan, eikä sellaista, joka kuluttaa sitä ja vetää mukanaan alas. Jos en olisi yrittänyt itsemurhaa toukokuussa, A voisi olla täällä. Se ei olisi saanut sitä ratkaisumalliksi. Ja mä en olisi viettänyt kesää osastolla, olisin ollut sen luona. Olisin tiennyt, että sillä menee huonosti. Enkä olisi joutunut muuttamaan. Sinä iltana, kun se tapahtui ja mullakin oli huono olo, olisin saattanut mennä A:n luo, eikä se olisi päässyt tekemään sitä.

Sain viimein ajan aikuispsykiatrialliselle, mutta se on vasta muutaman viikon päästä. Ja paperissa lukee, että sillä käynnillä on lääkärin lisäksi sairaanhoitaja. Ei psykologi. Pelkään, että ne laittaa mut taas puhumaan jollekin eläinkorttimummolle, joka luulee, että raitis ilma parantaa mut.

Ei raitis ilma tätä paranna. Mun joka toinen ajatus on, että haluaisin vain nukkua ikuisesti. Mutta en tavallista unta. Mä oon alkanut nähdä unia, ja se ei ole hyvä.

En kutsu niitä painajaisiksi. Ihmiset, jotka näkee painajaisia pelkää niitä, herää hikisinä ja ahdistuneina. Mun unet käsittelee samoja asioita, joita pelkään päivisinkin. Se on vaan, ettei mun ajatukset enää jätä mua rauhaan öisinkään. Nään unia, missä unohdan tärkeitä asioita, ihmiset haukkuu mua, tai jään aivan yksin. Oon niin tottunut niihin ajatuksiin päivisin, etten pelkää niitä öisin, mutta haluaisin olla rauhassa edes unessa.

loppuraportti

Mulle tuli torstaina postissa mun vanhan psykologin kirjoittama loppuraportti. Se ei ollut mukavaa luettavaa. Mä en ymmärrä. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan ymmärryksellä ja myötätunnolla, mutta mielenterveysongelmia hoidetaan niinkuin se olisi sairastuneen valinta. Niinkuin mä pahaa pahuuttani voisin huonosti.

Aloin miettiä kaikkia mun aiempia kontakteja. Kaikki lääkärit, hoitajat ja psykologit joita olen tavannut, ne kaikki kohteli mua todella kamalalla tavalla. Mä en yleisesti ottaen häpeä mun ongelmia, ja niin sen pitäisi olla, mutta ammattilaiset saa mut tuntemaan, että mun pitäisi. Että mä olen vaikea ja lapsellinen. Ainoastaan S, mun pitkäaikaisin psykologi sai mut tuntemaan turvallisuutta.

Loppuraportissa mun psykologi kertoi, etten sitoudu hoitoon ja kritisoin jatkuvasti terveydenhuoltoa. Mä sitouduin kyllä. Jätin vain kerran käynnin väliin, ja silloin mä olin todella vihainen. Ja kyllä, mä kritisoin, koska mua ei hoidettu. Mua ei kuunneltu, ei otettu vakavasti. Käynnit kerran viikossa psykologilla ei saanut mua voimaan paremmin. Kukaan ei yrittänyt oikesti auttaa. Pyysin, että mulle oltaisi tehty testejä, jotta saisin viimein jonkin pysyvän diagnoosin ja kunnon lääkket, mutta mun ei annettu edes tavata lääkäriä. Raportissa ei edes mainita, mitä kaikkea oon joutunut kokemaan, se jättää kuvan, että olen itsekäs ja epävakaa, ja ihan huvikseni.

Oon lukenut asiasta. On todella tärkeää löytää hyvä hoitokontakti, muuten ei parane. Useimmilla masentuneilla ei ole energiaa sen vaatimaan taisteluun, mikä on kamalaa. Mulla on välillä energiaa siihen, mutta näköjään se katsotaan negatiivisena. Mä vaan haluan hoitoa.

Oon taas pimeässä paikassa. Tällä hetkellä olen jollain tavalla toimintakykyinen, joten kukaan ei huomaa, mutta mä huomaan sen mun ajatuksista. En taaskaan odota mitään. Olen yrittänyt miettiä, mikä saisi mut pitkällä aikavälillä onnelliseksi, mutten keksi mitään tavoiteltavaa. En halua asua yksin. Enkä äidin luona. Enkä kimppakämpässä. Sanon ihmisille, että aion hakea lääkikseen, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi opiskella stressaavaa alaa seuraavat 12 vuotta kuulostaa kamalalta. Enkä edes tiedä, pystyisinkö lääkärin työhön, se kuulostaa psyykkisesti todella raskaalta.

Ja mä oon todella väsynyt, mutten saa nukuttua. Nukahdan vasta neljän aikaan iltaisin vaikka nousen koulua varten seitsemältä.

Enkä mä pysty enää juoksemaan. Yritin eilen, mutta jaksoin vain pari kilometriä, mun oli pakko kävellä kotiin. Mun keho on liian väsynyt.

Onneksi saan jotain iloa ja kontrollin tunnetta laihduttamisesta. Syön tällä hetkellä 240 kaloria päivässä, ja tyhjyyden tunne ja huimaus kertoo mulle, että teen edes jotain oikein.

4.4.
Paino: 52,3kg