Tänään meillä oli palaveri mun äidin ja psykologin kanssa. Äiti ja mun veli aikoo muuttaa toiseen kaupunkiin ja ottaa mut mukaan. Mä en todellakaan halua muuttaa. Haluun käydä lukion täällä loppuun, haluun olla mun vanhojen tuttavien kanssa, haluun mun oman hoitokontaktin ja tutun ympäristön. Lisäks pääsin just sisään yhteen projektiin ja mulla on kaks työpaikkaa, joista en todellakaan halua luopua.
Yritän saada äidin vakuutettua, että mun vointi on tarpeeksi hyvä, että voin jäädä tänne asumaan. Mutta esittäminen on vaikeaa ja ahdistavaa. Joudun syömään kaiken ja hymyilemään päälle. Ahdistus pitää peittää, en voi viillellä tai nukkua tuntien päiväunia. En tajua, miten jaksan. Ääni huutaa päässä niin lujaa. Sä et voi syödä, sä lihava, kuvottava olio! Mä yritän sanoa sille, että tää on mun omaks parhaaks. Jos saan jäädä tänne asumaan, voin aloittaa laihduttamisen uudelleen heti, kun täytän 18 ja äiti ei voi enää pakottaa mua muuttamaan Jyväskylään. Mutta sillä aikaa joudun esittämään parantunutta. En todellakaan haluaisi lihoa. Kaikki hoitajat katsoisivat minua tyytyväisinä ja väittäisivät minun parantuneen. Haluan, että ihmiset katsovat minua ja näkevät laihan, herkän luisevan keijukaisen.
Haluaisin vain kuolla. Pystyn olemaan itkemättä vain ajattelemalla viiltelemistä. Ainoa keino, jolla saan tunteet kuriin on kuvitella partaterän uppoavan pehmeään ihooni ja lämpimän veren valuvan lattialle.
Täytyy vain esittää. Täytyy jaksaa. Täytyy olla vitun iso läskipaska, jotta mua ei raahata kaupungista. Ja kaiken aikaa tahdon vain kuolla.
